Tänään kaverin äiti kertoi, että tytöillä on ollut riitaa keräilykorttien vaihtelusta. Tyttö sanoi, ettei tullut kertoneeksi siitä riidasta, koska ajatteli sen olevan kaverin ja sen kolmannen asia, joka oli luvannut ne riidaksi muuttuneet kortit kaverille.
Lupasin tietysti selvittää asian. Ilta kului kertomusta kuunnellessa. Tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti siinä oli joku sekaannus ja kaveri oli luullut näkevänsä, että tyttö oli ottanut kortit, joita hän ei ollut ottanut, koska hän oli jo saanut ne samat muualta. Molemmat tietysti uskoivat omaan kertomukseensa, ja näin monta päivää jälkikäteen kummankaan kertomusta on ihan mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi. Eikä sillä kai sen suurempaa merkitystä olisi ollutkaan. Reilun ratkaisun löytymistä se tosin olisi nopeuttanut, koska silloin olisin voinut itse päättää, miten asia hoidetaan.
Tyttö totesi itkuisena, että hänen on kauhean vaikea antaa periksi, kun tietää olevansa oikeassa. Ajattelin, että siinä et todellakaan ole ainoa. Jos on väärässä on helppo antaa periksi. Jos on oikeassa, tekee mieli pitää kiinni omasta oikeudesta. Mietimme yhdessä eri vaihtoehtoja ja lopulta rauhoituttuaan tyttö päätti antaa riitaa aiheuttaneen kortin kaverille, jotta riita voisi loppua. Illalla puhelun aikana molempia jo nauratti.
Oppimista ikä kaikki. Samanlaisia harjoituksia on elämässä edessä vielä monta kertaa. Aikuisenakin. Eikä asiaa taida helpottaa se, että kyse on silloin jostakin muusta kuin kiiltävistä keräilykorteista. Minulle tuli tästä tilanteesta monta raamatun kertomusta mieleen. Huomasin, että kaikissa niissä kertomuksissa on pääosassa aikuiset. Aikuisille periksiantaminen, anteeksiantaminen ja vääryyden unohtaminen ovat paljon vaikeampia läksyjä kuin lapselle.
Luulen, että huomenna on parempi päivä. Jos ei sitten riitaa synny jostakin muusta asiasta. Sekin on mahdollista. Elämä ei ole täydellistä. Ei edes parhaan kaverin kanssa.
Lupasin tietysti selvittää asian. Ilta kului kertomusta kuunnellessa. Tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti siinä oli joku sekaannus ja kaveri oli luullut näkevänsä, että tyttö oli ottanut kortit, joita hän ei ollut ottanut, koska hän oli jo saanut ne samat muualta. Molemmat tietysti uskoivat omaan kertomukseensa, ja näin monta päivää jälkikäteen kummankaan kertomusta on ihan mahdotonta todistaa oikeaksi tai vääräksi. Eikä sillä kai sen suurempaa merkitystä olisi ollutkaan. Reilun ratkaisun löytymistä se tosin olisi nopeuttanut, koska silloin olisin voinut itse päättää, miten asia hoidetaan.
Tyttö totesi itkuisena, että hänen on kauhean vaikea antaa periksi, kun tietää olevansa oikeassa. Ajattelin, että siinä et todellakaan ole ainoa. Jos on väärässä on helppo antaa periksi. Jos on oikeassa, tekee mieli pitää kiinni omasta oikeudesta. Mietimme yhdessä eri vaihtoehtoja ja lopulta rauhoituttuaan tyttö päätti antaa riitaa aiheuttaneen kortin kaverille, jotta riita voisi loppua. Illalla puhelun aikana molempia jo nauratti.
Oppimista ikä kaikki. Samanlaisia harjoituksia on elämässä edessä vielä monta kertaa. Aikuisenakin. Eikä asiaa taida helpottaa se, että kyse on silloin jostakin muusta kuin kiiltävistä keräilykorteista. Minulle tuli tästä tilanteesta monta raamatun kertomusta mieleen. Huomasin, että kaikissa niissä kertomuksissa on pääosassa aikuiset. Aikuisille periksiantaminen, anteeksiantaminen ja vääryyden unohtaminen ovat paljon vaikeampia läksyjä kuin lapselle.
Luulen, että huomenna on parempi päivä. Jos ei sitten riitaa synny jostakin muusta asiasta. Sekin on mahdollista. Elämä ei ole täydellistä. Ei edes parhaan kaverin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti