Kesäkuu ja palautteen vastaanottokyky

Niin vaan päästiin kesäkuun puolelle ja nyt sitäkin jo puoliväliinkin saakka! Valmistujaisia on juhlistettu töissä taas moninkertaisesti, kuten aina, ja jäljellä on enää palavereja, arvosanojen viimeistelyjä ja syksyn suunnittelua. Ja opiskelua sen minkä ehtii. Tänä kesänä pitäisi edetä hyvän matkaa siinä, mutta katsotaan nyt, mikä on realistista ja mikä ei. Ensimmäinen tavoite on saada juuri nyt työn alla oleva luku purkkiin ennen heinäkuun puoliväliä. 

Tämä työvuosi loppui hauskasti, kun sain muutamasta suunnasta yllätyksellisen hyvää palautetta. Palautettahan työelämässä saa yleensä sillä tavalla harvakseen ja satunnaisesti tiputellen, mutta tänä keväänä sattui sellainen positiivinen suma, mikä ihan rehellisesti ilahdutti. En tiedä, onko tämä piirre kenellekään muulle tuttu juttu, mutta perfektionistina minulla on aina omat odotukset itselleni, jotka yritän saavuttaa ja joiden valossa sitten olen joko tyytyväinen tai tyytymätön omaan tekemiseeni. Palaute, positiivinenkaan, ei sitten aina paljon vaikuta kohteliaan kiitoksen ja hymähdyksen jälkeen, jos itse mielestään olisi voinut tehdä asian paremminkin. Kun vielä suomalainen vaatimattomuus istuu sitkeästi selkäytimessä, niin palautteesta avoimesti iloitseminen ja varsinkaan siitä kertominen eivät todellakaan tule ihan luonnostaan. Hassu ajatustyyli sinänsä, koska eihän kenenkään kehu ole koskaan keneltäkään muulta pois muutenkaan.

Sellaisista käyttäytymismalleista kannatta varmasti pyrkiä eroon. Omat tavoitteet on hyvä tietysti säilyttää ja niitä kohti pyrkiä, mutta hyvästä palautteestakin kannattaa ihan rehellisesti ja avoimesti iloita. Suurin osa arkista työelämäähän varmasti kaikkialla on olennaisten asioiden tekemistä siltä pohjalta, että työt on tehtävä kunnolla ja joskus sitkeästi hammastakin purren, vaikka kukaan ei sanoisi pitkään aikaan yhtään mitään. Omat onnistumisen kokemukset on siis pääosin löydettävä itse, vaikka kukaan ei niitä sormellaan osoitakaan. Ja omat vahvuudet on tunnistettava, vaikka kukaan ei niihin kiinnittäisi mitään huomiota. 

Juuri siksi, kun positiivista palautetta joskus saa, siihen kannattaa hetkeksi pysähtyä. Juoda ehkä ylimääräinen kuppi kahvia tai vaikkapa ostaa jäätelö siitä ilosta, että on vaan niin mukava tunne juuri sillä hetkellä. Pieni rento hetki täynnä onnistumisen tunnetta, menestyksen iloa ja omien kehittyneiden taitojen päivittelyä, tekee hyvää ja antaa voimia niihin pitkiin ajan jaksoihin, kun on taas täysin omien arvioidensa varassa. Jos ilon hyvästä palautteesta voi vielä jakaa jonkun siihen vilpittömästi yhtyvän läheisen kanssa, voimautumisen kokemus on mahtava. Sellaiseta hetkestä onkin erityisen kiva palata takaisin sinne arkiseen aherrukseen.             

Leikkokukat, äitienpäivä ja vähän muutakin

Pari viikkoa sitten tuli ostettua kesäisiä kukkia, mitkä kestivätkin ihan hurjan kauan kauniina. Oikea leikkokukkien kestävyysennätys. Joskus vaan sattuu niin ihmeen tuoreet kukat. Kukkien matkahan voi joskus olla aika pitkäkin kasvupaikasta huutokaupan ja erinäisten kuljetusvaiheiden kautta kukkakauppaan. Ei siis ihme, että aina ei tule tällaisia ennätyksiä, kun leikkokukka on saattanut olla leikattuna jo viikon tai enemmänkin ennen kuin se päätyy asiakkaalle. Kiva kuitenkin, että joskus näinkin! 

Äitienpäiväjuhlallisuudet meni erityisen ihanasti tänä vuonna. Mun äiti nimittäin oli täällä käymässä ja saatiin höpöttää, herkutella ja lenkkeillä yhdessä. Tyttö hoiti parhaimman shoppailureissun järjestelyn viemällä isoäidin Brysselin keskustaan. Hyviä löytöjä tekivät sen päivän aikana molemmat. Shoppailugeenit näköjään siirtyvät aika automaattisesti sukupolvelta toiselle, heheh! Viime vuosina olen kuitenkin hiukan alkanut epäillä, että en ehkä itse saanut shoppailuinnokkuuden ja löytöjen bongaamisen suhteen ihan täyttä geeniperintöä omalle kohdalleni, koska en jaksa nykyään ihan loputtomiin etsiä, sovitella ja kiertää kaupoissa. Voihan se olla, että tämä on vaan joku ruuhkavuosijuttu ja menee sitten taas aikanaan ohi, heheh.

Kivan päälle hiukan valitusta vielä tähän loppuun. Viime viikot on menneet töissä muuten hyvin, mutta opetettavat teemat on olleet sitä luokkaa, että voisin nyt siirtyä jo kesälomalle. Jotkut teemat menee hiukan tunteisiin. Vaikka esiinnynkin aina ihan asiallisen viileästi, sellaiset asiat, mitkä herättävät jonkinlaisia tunteita, kuitenkin pyörivät ajatuksissa työajankin ulkopuolella. Se on varmaan kutsumustyön yksi pahin miinuspuoli, että joskus on vaikea saada etäisyyttä mihinkään. Sitten jos vielä joku sellainen teema toistuu lyhyessä ajassa eri muodoissa päällekkäin, niin alkaa helposti tuntua, että elämässä ei muuta olekaan. Kun tästä juteltiin, niin äiti sanoi, että joissakin jutuissa on pakko olla tunnetta mukana, että lopputulos on riittävän vakuuttava ja että jaksaa paahtaa eteenpäin. Äiti oli tietysti ihan oikeassa, mutta sitten kun muutaman viikon aikana useamman kerran herää keskellä yötä miettimään jotakin argumenttejaan, niin toivoisi, että oppisi ottamaan rennommin. Täytyy varmaan taas vaihteeksi harjoitella lokerointitaitoja. Joskus se nimittäin auttaa, kun ajattelee asiakokonaisuuksia irrallisina lokeroina, jotka pystyy avaamaan ja sulkemaan tietoisesti. Silloin ne tunteetkin voi valjastaa tarvittaessa hyötykäyttöön kuormittamatta itseään silti liikaa. Se vaatii kuitenkin tietoista harjoittelemista ja irroittautumista. Ja ihan rehellisesti, niistä molemmat jäävät helposti kiireen jalkoihin.     

Elokuva: Wonder

source

Tämä elokuva on ollut mulla toivelistalla siitä asti, kun se ilmestyi. Ei kuitenkaan ehditty katsomaan sitä vielä silloin, mutta nyt huomasin, että sehän on vuokrattavana iTunesilla. Ihan ihana elokuva ystävyydestä, toisten arvostamisesta ja hyväksymisestä. Mietin, että tämä toimisi loistavasti keskustelunavauksena kouluissa, kun kiusaamisteema on esillä. Tai muutenkin lasten/nuorten tunnekasvatukseen liittyen elokuvassa on monta päällekkäistä teemaa ja roolia, mistä kaikista voisi helposti saada hyviä keskusteluja aikaan. Toisaalta myös esille tulevat vanhemmuuden ja koulunkin realistiset haasteet siitä, miten lapsen sairastamista käsitellään ja miten sen kanssa selvitään. Elokuvan teemoja voi siis alkaa purkaa yllättävän monesta suunnasta. 

Vaikka elokuvan loppu on ihana, asia mikä minulla hiukan tökki oli elokuvan johtolause "You can't blend in when you were born to stand out." Tiedän, tiedän, että se on tietysti tarkoitettu positiiviseksi voimalauseeksi ja ehkä se toimiikin joissakin kulttuureissa, mutta ihmettelen kyllä silti, että kuka lapsi oikeasti haluaa kuulla jatkuvia muistutuksia olevansa erilainen. En usko, että ikinä silloinkaan, kun oikeasti on joku asia, mikä tekee hänet jotenkin poikkeavaksi. Elokuvan läpi poika on ihan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin kasvojen leikkausjälkiä lukuun ottamatta. Tietysti jäljet ovat iso asia eikä sitä tule kieltää. Lapsi tarvitsee ilman muuta tavallista enemmän tukea pärjätä tilanteen kanssa ja ryhmään integroimiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Elokuvassa tulee realistisesti esiin, että varsinkin lapset voivat olla kovin raakoja eroavaisuuksien suhteen ja aikuisten tulee olla aktiivisesti ohjaamassa ja puuttumassa asioihin. Vanhemmuuden näkökulmasta mietin kuitenkin ehkä enemmän siltä kannalta, että erilaisuuden korostamisen sijaan mieluummin alleviivaisin yhtäläisyyksiä, koska niitä on aina enemmän kuin poikkeavuuksia. Pidän nimittäin ihan älyttömän tärkeänä, että lapsi kokee kaikesta huolimatta mahdollisimman paljon samanlaisuutta muihin nähden, koska se auttaa sitten myös kestämään omaa erilaisuutta. Keksisin siis jonkin muunlaisen voimalauseen. En nyt keksi tähän hätään minkälaisen, mutta en missään tapauksessa sellaista, mikä johtaa lapsen ajattelemaan, että hän on kaikinpuolin niin hirmuisen erikoinen, että ihan varmasti aina erottuu joukosta. Se on minusta ihan kamalan kurja viesti. Jatkuva ja voimakas erilaisuuden kokeminen ei minun tietääkseni aina vahvista lasta positiivisella tavalla. Ymmärsin kyllä pointin, mutta tuosta kasvatusmetodista olen silti eri mieltä, vaikka muuten Wonder on ihan älyttömän lämminhenkinen ja koskettava elokuva. En yleensä ihan helposti itke katsoessani mitään, mutta tämän kanssa olin useamman kerran kyyneleet silmissä. 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, vaikka tämä arvio tuleekin nyt puoli vuotta myöhässä. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan ole vielä ehtineet tätä elokuvaa katsoa!?! Jos ehditte jo katsomaan sen ja viitsitte kommentoida, niin kertokaa ihmeessä mitä mieltä te olitte tuosta voimalauseesta.  

Liikaa ajatuksia

Töissä huomasin tälläisia mahtavia valkoisia tulppaaneita yhdessä kukkapenkissä! Kaunein tulppaanisortti, minkä olen ikinä nähnyt, vaikka ei nuo kerrotut keltaisetkaan tuossa taustalla huonoja ole, heh! 

Minulla on viime viikkoina ollut pää täynnä niin monenlaisia ajatuksia, että mitään niistä ei meinaa saada purettua tänne blogiin sopivaan muotoon. Yhdellä kurssilla ollaan analysoitu sekulaarin aborttikeskustelun argumenttien rakenteita. Eutanasiaan liittyen on mietitty sekä tietysti varsinaisia eettisiä kysymyksiä, mutta myös tasapainoa elämän varjelemisen ja kärsimysen/kuoleman hyväksymisen välillä. Toisella kurssilla taas on käyty läpi kuuluisien teologien näkemyksiä lapsuudesta ja kasvatuksesta, ja niin edelleen. Muuten taas olen korjaillut toisten opettajien kokeita ja vastaillut sähköposteihin, missä opiskelijat ovat kyselleet esseetehtäviin liittyviä juttuja. Palautuspäivämäärät alkavat selvästi lähestyä. Omien opiskelujen kanssa palautin ohjaajalleni perjantaina yhden korjatun pätkän yhdestä tutkimukseni pääluvusta. Sain tehtyä omasta mielestäni hyviä lisäyksiä siihen. Jossakin välissä valmistelin ylimääräisen, useamman tunnin mittaisen opetussetin uutta matskua, mikä piti saada tässä kohtaa hoidettua. Tänä aamuna heräsin sitten ennen kukonlaulua klo 4 miettimään yhtä siihen liittyvää ppt-diaa. Muistin yhtäkkiä puoliksi herättyäni  kirjoittaneeni siihen niin laajan sisällön niin lyhyesti, että heräsin ihan täysin, kun aloin vahingossa pohtia, miten saisin olennaisen selitettyä viidessä minuutissa. Henkilökohtaisemmalla tasolla taas on viime viikkoina päivittäin pohdittu toimiiko tytön lääkepistokset lopultakin ehkä taas riittävällä teholla, mitkä pääaineet hänen kannattaisi valita viimeiseksi kahdeksi kouluvuodeksi lukiossa, ja miten jatkuvasti voimistuneesta väsymyksestä huolimattaa hän saisi kuitenkin edes kaiken olennaisimman jollakin tyylillä hoidettua. Huolissaan oleminen ei tietysti paranna tilannetta millään tavalla, mutta ei sillekään aina mitään mahda. Muutenkin hiukan stressaantuneena huoltakin kantaa selvästi enemmän ja toisaalta huolikin puolestaan lisää stressiä. Sellaista elämä välillä on. Lupasin muuten etiikan opiskelijoille, että puhutaan ensi viikolla vaikka ympäristöasioista, jottei ihan synkistytä noista syvempiä tunteita herättävistä aiheista. Tähän tarvitaan nyt sitten sellainen silmänvinkkaushymiö koko kappaleen kevennykseksi. Tykkään mun työstä ihan älyttömästi ja elämästäni yleensäkin, joten ei tätä liian vakavasti kannata ottaa. 

Nyt kuitenkin kun näitä viime päivien teemoja aloin listaamaan, en enää itsekään ihmettele, että pää tuntuu yhtä aikaa niin täydeltä ja se kuuluisa 'sanainen arkku' samalla silti tyhjältä... Tarttisin ehkä nyt monta kevyttä keskustelua teekupin ääressä, jotta tämä ajatusten suma alkaisi purkautua. Sitä odotellessa pysytään täysin pintaraapaisuissa. Onneksi on kuitenkin kevät, ja tekee mieli lenkkeillä. Näin hiukan stressaantuneena sitä arvostaa ihan erityisesti, että saa nauttia sekä kauniista säästä että kukkivista maisemista! Taidanpa tältä istumalta nyt heti vetäistä lenkkarit jalkaan. 

Pippurista itsensä ylittämistä

Suomireissujen etu on se, että takaisin tullessa on matkalaukku täynnä herkkuja. Niitä sitten säästellään ja syödään seuraavat viikot. Tai no, säästely oli kyllä nyt hiukan liioittelua, kun yleensä enemmänkin syödään niin pitkään kun niitä riittää. Kun ne sitten on syöty, niin ne on syöty. Me ei yleensä siinä kohtaa huolestuta huomisesta, hahah! Silloin kun näitä muutama kuukausi sitten syötiin, huomasin, että turkinpippuripussiin oli tehty uusi, kiva design. Varsinkin värillisten turkkareiden pussi oli minusta todella hyvin onnistunut, mutta ne ehdittiin syödä ennen kuin tajusin ottaa valokuvaa. Täytyisi varmaankin lähettää kehukirje Fazerille, niin saattaisin vaikka saada hyvästä palautteesta pari pussia lisää, hahah!

Pippurista puheen ollen, löysin jonkin aikaa sitten lopultakin itsestäni ihan epätyypillistä rohkeutta. Olen tähän saakka ollut yleensä aika hidas lupautumaan oma-aloitteisesti mihinkään ylimääräiseen esillä olemista vaativaan juttuun. Puhun työkseni, joten esillä olo sinänsä ei tuota ongelmia, mutta opiskelujen vuoksi aika on tietysti ollut kroonisesti kortilla ja esillä oleminen vaatii tässä ammatissa aina tuntikaupalla enemmän etukäteisvalmistelua. Ajanpuute on osaltaan paljonkin hidastanut kaikkea ideointia. Realistina olen pitänyt kalenterin pakon alla tiukassa järjestyksessä jo useamman vuoden ajan. Se on sellainen yksinkertainen käytännön ongelma. Toinen muunlainen hidaste on ollut myös mukavuusalueelta poistumisen välttäminen. On asioita, jotka vievät tietysti valmistautumisaikaa, mutta ovat kuitenkin helppoja hoitaa. Ja on niitä, jotka ovat joko teemaltaan tai muuten olosuhteiltaan sellaisia, että ne vaativat muutakin ajattelemista kuin pelkkää valmistautumisaikaa.

Muutama kuukausi sitten tein kuitenkin sellasta, mitä en olisi aiemmin ikinä tehnyt. Ihmettelin hiukan itsekin itseäni. Kaikki kuitenkin tapahtui ihmeen kätevästi ja nopeasti. Kävelin nimittäin erään tyypin luo ja tarjosin hänen työtiimilleen opetuspakettia aiheesta, mikä tuntui olevan tuikitarpeellinen, mutta veikkasin mielessäni, ettei siihen löydy muitakaan tarjoutujia. On teemoja, mihin puhujia on tungokseksi asti, mutta tämä ei ollut sellainen. Totta puhuen en olisi itsekään tarjoutunut ikinä aiemmin. Selitin muutamalla lauseella, miksi mielestäni kyseinen opetuspaketti kannattaisi ehdottomasti järjestää ja minkälaisen sisällön ajattelin siinä tarjota. Nykykielellä sanottuna kai voisi sanoa, että tuotteistin osaamiseni. Kaikki tapahtui vajaassa viidessä minuutissa ja homma olikin jo alustavasti sovittu.  

Ajattelin etukäteen, että kaatuukohan kalenteri niskaan tai kaduttaako minua muuten, että edes keksin moisen idean. Jälkikäteen kuitenkin totesin, että tämähän meni kätevästi sen takia, että koska tarjouduin itse, sain myös itse määriteltyä jutun koon omaan kalenteriini sopivaksi. Ideaali tilanne siis. Olin myös tyytyväinen, koska ylitin itseni niin täysin tarjoutumalla oma-aloitteisesti. Yllätyin, että mullahan onkin sellaista rohkeutta, mitä en ajatellut omistavani. Sen verran "empowered" tunne siitä tuli, että ajattelin, että tämä ei kyllä nyt jää tähän. Ei kuitenkaan mitään pelkoa sen suhteen, että tässä nyt alkaisin innoissani hajaantua suuntaan ja toiseen, koska kalenteri pullistelee edelleen ja energia on kortilla ihan samaan malliin. Aikataulureaalitetit ovat jonkin aikaa edelleen nämä vakiot, mitä viime vuosinakin, joten 'ei'-sana säilyy sanavarastossa toistaiseksi isoon osaan hyviäkin ideoita. Olen kuitenkin innoissani tästä jutusta, koska huomasin, että pystyn näköjään tässä iässä toimimaan näinkin. Olenkin aavistuksen verran rohkeampi kuin mitä olen uskonut olevani.  

Palkinnoksi

Viimeksi Suomessa käydessä löysin kaupasta pienen, puukorkilla varustetun salaattikastikekannun. En voinut vastustaa, joten mukaanhan se oli pakko ottaa. Käy kaikkien astioiden kanssa yhteen. Mittasuhteet ja muoto ovat just eikä melkein. Salaattikastikkeen lisäksi tämä käy ilman puukorkkia myös kahvimaidolle/-kermallekin ihan hyvin. Silloin tällöin Suomesta ostan opiskelureissuilla jotakin pientä Iittalan juttua tai Marimekkoa mukaan ihan vain palkinnoksi itselleni. Esimerkiksi, yhden mukin, lautasen tai just jotakin tällaista, mikä tuo iloa pitkän aikaa ja jotenkin auttaa myös symbolisella tasolla ainakin sietämään opiskeluprojektin kestoa. 

Joskus on hyvä, että osaa palkita itseään, kun muutenhan tällaisissa suhteellisen itsenäisissä tekemisissä ei paljon tule muita palkintoja mistään suunnasta. Joskus voi tulla kehujakin tietysti, mutta yleensä heti seuraavassa lauseessa tulee vähintäänkin kehittämisehdotusta, joten parasta on kun itse keksii itselleen jotakin mukavaa. 

Siitä tuli mieleen, että ehkä palautteen antaminen onkin ollut yksi erikoisimmista kokemuksista Suomessa opiskelujen suhteen. Muistelen aina omaa kouluaikaani lämmöllä ja sitä, miten opettajat olivat järjestään aina niin iloisen rohkaisevia. Jotenkin kuvittelin, että sellainen asenne kulkee läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Ei se kuitenkaan taida kulkea, koska yliopistolla aika usein palaute on periaatteessa hyvää sillä tavalla, että vaikka itse jutussa ei varsinaisesti ole mitään selkeää vikaa, niin itse palaute on sillä tavalla muotoiltua, että pitää olla aika luova, että jollakin tapaa kuulee siitä sen hyvyyden, heh. No, joskus tietysti kuulee ihan avoimestikin annettua hyvääkin palautetta hymynkin kera, mutta yleensä siihen on silloinkin vaikea tarttua kaksin käsin. Ehkä ihan vain siitä syystä, että se vain ei tunnu olevan tavallinen tapa hoitaa asiaa ja siitä siksi ehkä enemmän häkeltyy kuin ilahtuu. Kaikki ovat kuitenkin aina hyvin kohteliaita, ystävällisiä ja muutenkin mukavia tavallisessa kanssakäymisessä, joten luulen, että tämä palautteenanto liittyy enemmänkin vain yliopistokulttuuriin kuin ihmisiin itseensä. 

Jatko-opinnoissa on tietysti ideana se, että oppii puolustamaan omaa juttuaan ja palaute auttaa kehittämään sitä, mutta kuvittelisin, että motivaatio puurtaa säilyisi kaikilla hiukan korkeammalla, jos joskus vaikka kehuttaisiinkin niin, että se oikeasti kuulostaisikin kehulta. Olen tullut siihen tulokseen ihan oman subjektiivisen analyysin kautta vuosien aikana itse saamaani palautetta arvioimalla ja muiden saamaa palautetta kuunnellessani, että periaatteena on ilmeisesti olla olematta avoimesti positiivinen. Kerran alussa, kun ekaa kertaa jouduin opponoimaan seminaarissa, aloitin kehumalla muutamaa juttua. Vaikka en ollut edes mitenkään yltiöpositiivinen, huomasin jo kahden lauseen jälkeen, että kaikki muut pöydän ympärillä tuntuivat ajattelevan, että käyttäydyin lähestulkoon asiattomasti. Minusta kuitenkin tuntui liian tylyltä tökkäistä suoraan ongelmakohtiin sanomatta mitään ystävällistä aloitukseksi. 

Voihan se olla, että se vain kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, että aikuisten kesken kehuja säästellään ja niitä ei kukaan odotakaan. Ja ehkä valituksen puute on jo itsessään kehuksi tulkittava asia? Ehkä olen vain itse muuttunut muualla asuessani ja ajattelen kommunikaatiosta hiukan eri tavalla. Lisäksi tietysti joudun itsekin töiden vuoksi aina miettimään palautteen antamista ja sitä, miten sen voisi kenellekin tehdä niin, että se voisi innostaa työstämään juttua eteenpäin. Balanssi on tietysti aina hankala, koska sekä ansaitsematon kehu että masentavasti annettu palaute voivat molemmat aiheuttaa sen, että yritys tyssää siihen eikä toivottua tasoa saavuteta. Tuohon jatkumoon kun lisää opiskelijoiden luonne- ja kulttuurierot, niin kyllä palautteen antamisesta aina tulee aika moniulotteinen yhtälö. Oppiminen tietysti on suurilta osin opiskelijan itsensä vastuulla, mutta kyllä minusta opettajan tehtävään kuitenkin kuuluu se, että parhaansa mukaan palautteenkin avulla "heiluttelee porkkanoita" opiskelijoiden nenän edessä, niin että innostus tekemiseen säilyy mahdollisimman optimaalisella tasolla. Tässä jutussa pohdin äskettäin syyllisyyden tunnetta, mikä palautteen antamiseen liittyy. 

Joka tapauksessa oli sitten kyse opiskelusta, työstä tai vaikka vaativasta harrastuksesta, aikuiselämässä on yleisesti joka tapauksessa hyödyksi omistaa taito olla sen verran itseohjautuva palkitsemisenkin suhteen, että ulkopuolisen palautteen puuttuessakin keksii itselleen keinot säilyttää oman motivaationsa. Kun tiedostaa selvästi, että on ainoastaan itse vastuussa siitä mitä saa aikaan, ei jää turhaan odottelemaan mitään tai ketään. Ostelee sitten vaikka kippoja keittiön täyteen, jos ei muutakaan keksi.      

Lucky you

Löysin talven alennusmyynneistä katu-uskottavan, pitkän ja vihreän ulkoilutakin. En yleensä osta mitään, missä on minkäänlaisia patch:ejä, mutta tämä yksinkertainen ja yksityiskohta meni kuitenkin läpi, koska takki oli muuten täysin neutraali ja aikuismainen. Töissä hihateksti kuitenkin herätti hilpeyttä, kun vitsailtiin, että mieshän on nyt ihan onnenpekka, kun muistaa vaan kävellä mun vasemmalla puolella, että näkee hihan. Siitä juttu jatkui hulvattomalla sisäpiirihuumorilla. Onnea on sellaiset työkaverit, joiden kanssa voi sekä käydä ryppyotsaisia keskusteluja että myös nauraa vedet silmissä. 

Siitä tuli mieleen, että luin tällä viikolla Maaret Kallion Lujasti Lempeä blogista tämän kirjoituksen. Siinä oli hyvä pointti sekä yksityis- että myös työelämäänkin sovellettavaksi. Hän kirjoittaa, että usein keskitymme arvioimaan sitä, minkälaisia ystäviä/työkavereita toiset ovat meille, mutta voisimme vaihteeksi miettiä, minkälaisia kavereita olemme itse toisille. On aina helpompaa vaatia muilta jotakin kuin olla sitä itse toisille. On helpompaa antaa palautetta kuin ottaa sitä vastaan. On helpompaa rikkoa ilmapiiriä kuin rakentaa sitä. On helpompaa arvostella kuin hyväksyä ilman ehtoja. Itse löysin Kallion blogiin vasta muutama viikko sitten, mutta nyt jo uskallan ehdottaa, että se kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalle. Tähän mennessä kaikki lukemani kirjoitukset ovat saaneet minut ajattelemaan. 

Tulppaanit ja yksi mystikko

Nyt kun valo on lisääntynyt, alan pikkuhiljaa kaivata kunnollista kameraa. Joulu- ja tammikuun hämärässä ei olisi tehnyt mieli kuvata järkkärillä muutenkaan, joten hyvin tulin muutaman kuukauden toimeen ilmankin. Nyt taas saisi jo parempia kuvia kunnollisilla vehkeillä... En ole saanut vietyä kameraa vieläkään huoltoon, enkä taida kyllä ehtiä muutaman tulevan viikonkaan aikana. Mutta, mutta, mikä lie älynväläys oli ostaa tämän värisiä kukkia? Ne näyttävät kuvissa paljon paremmilta kuin maljakossa.

Torstai-iltana oltiin yhdessä työhön liityvässä tapahtumassa. Järjestämme tänä vuonna tutkimuskonferenssin yhteistyönä kaupungin ja erään tutkimusinstituutin kanssa. Teemana on paikallinen, katolilainen mystikko 1200-luvulta. Eräs kaupungin osista on nimetty hänen mukaansa. Kaupungin valtuuston kouluasioista vastaava edustaja, johon tutustuimme tyttöjen balettiharkkojen tiimoilta aikana ennen hänen paikallispolitiikkaan ryhtymistä, otti mieheen yhteyttä ja ehdotti, että tässä olisi nyt kaikkia osapuolia hyödyttävä, hieno yhteistyömahdollisuus. Siitä alkoivat aika massiiviset,  reilun vuoden kestäneet järjestelyt ja suunnittelupalaverit. Kevään aikana ympäri kaupunkia on kirkkokonsertteja ja muita tapahtumia tuohon mystiikkoon liittyen, mutta meidän osuus alkoi eilen tuon mystikon elämää ja ajattelua esittelevällä yleisöluennolla. Käsiteltävänä oli erään Leuvenin yliopiston professorin tutkimus tästä mystikosta. Yleisöä oli sali täynnä. Teema sai selvästi kaupunkilaiset liikkeelle. Kuukauden päästä teemaa jatketaan tutkimuskonferenssilla, johon on tulossa asiantuntijoita Leuvenista ja siitä tutkimuskeskuksesta meidän oman väen lisäksi.

'Katolilainen mystikko 1200-luvulta' kuulostaa varmasti teemana hiukan erikoiselta protestanttisesta näkökulmasta katsottuna, mutta siinä on sellainen hyvä linkki meidän erikoisosaamisalueeseen, että tuon mystikon hengelliset kokemukset ja opetukset liittyivät paljolti Jumalan läsnäolon ja Pyhän Hengen kokemiseen. Aikakaudella ja taustalla oli tietysti paljon vaikutusta siihen, miten hän asioita määritteli, mutta kokonaisuutena voi kyllä sanoa, että tuohon tyyppiin on helluntalaisuuden näkökulmasta kohtuullisen helppo rakentaa useita mielenkiintoisia siltoja eri teemojen avulla. Tutkimusjutuissahan ei ole kyse siitä, että ollaanko mistäkin asiasta mitäkin mieltä, vaan siitä, että kaikkea voi reflektoida erilaisista näkökulmista ja katsoa, mitä mielenkiintoista siinä mahdollisesti tulee esille. Voi löytyä yhtäläisyyttä tai erilaisuutta, mutta molemmista voi useimmiten oppia jotakin.

Hieno juttu on, että tämä teema näyttää vetävän kiinnostunutta väkeä ympäristöstä. Kyse on tieysti ihan suoraan paikallishistoriasta. Kaupunki painattikin kaikkiin tapahtumiin yhtenevät mainokset hauskasti aika omistavalla otsikolla 'Jan Ruisbroec, meidän mystikkomme.' Eilen luentoon yhdistettiin myös runonlausuntaa. Opiskelijat esittivät muutaman runon, mitkä oli aikoinaan liitetty tämän mystikon kirjoituksiin, vaikkei hän niitä itse ollutkaan kirjoittanut. Ne kuitenkin hienosti kuvasivat sen tyyppisiä hengellisiä teemoja ja kokemuksia, mistä mystikko paljon kirjoitti. Illan ohjelma oli siis todella hyvin onnistunut kokonaisuus. En ollut itse ollenkaan vastuussa tämän jutun suunnittelusta tai toteutuksesta, mutta siinä kuunnellessani meinasin melkein poksahtaa ylpeydestä, että on näin upea tiimi ympärillä. Ilahduin myös siitä, että yleisöä tuli paikalle niin paljon. Hengelliset teemat ovat aina hieno mahdollisuus hiljentyä ja pohtia elämää omaa näkökulmaa laajemmin. 

Tuliaisena reissusta

Tässä taas uusi kuva Turun Tuomiokirkon liepeeltä. Nyt kuitenkin toiselta reunaa kuin nämä ja nämä jouluiset kuvat.  Tammikuun lopun Suomi-reissu ajoittui hiukan tiukkaan saumaan reilun kuukauden päähän edellisestä. Sain onneksi työjutut sovittua muutamalla erikoisjärjestelyllä niin, että pääsin kuin pääsinkin lähtemään lyhyellä varoitusajalla.

Matkan syy oli opiskelukaverin väitöstilaisuus. Meillä ei ole tiedekunnassa tällä hetkellä kovin montaa Uuden Testamentin tohtoriopiskelijaa, joten tämä oli mahtava tilaisuus nähdä väitös tutkimuksesta, minkä valmistumista olen viime vuodet saanut luku luvulta seurata. Kaikki meni hienosti ja väittelijä sai lopuksi oikein hyvät kehut vastaväittäjältä. 

Nyt voin tässä tunnustaa, että olen jännittänyt viime vuodet väitöstilaisuutta jo etukäteen aika tavalla. En ole pystynyt näiden opiskeluvuosien aikana menemään aiempiin Uuden Testamentin väitöksiin mukaan, koska ne eivät ole ikinä sattuneet sopiviin ajankohtiin. Muita väitöksiä taas en ole edes harkinnut, koska arvelin paniikin lisääntyvän, jos kuuntelen väitösteemaa, mistä en ole itse juurikaan perillä (= pää-pensaaseen-periaate). Odotin tilaisuuden kaavan olevan monimutkaisempi ja teknisempi, sekä itse väittelykeskustelunkin olevan kokonaisuudessaan jotenkin ärhäkämpi. Se on ehkä hiukan pahasti sanottu, kun ainahan kaikki akateemiset keskustelut ovat reiluja ja keskustelijat toisilleen kohteliaita täysin eri mieltäkin ollessaan, mutta ajattelin silti tilanteen muistuttavan enemmänkin epämukavaa grillausta kuin tasa-arvoista ja informatiivista keskustelua. 

Huomasin siinä tilaisuutta kuunnellessani, että samaa oman teeman ja metodien puolustamista on harjoiteltu ihan samassa muodossa alusta asti seminaareissa, mitkä noudattavat pääosin samaa kaavaa kuin väitöstilaisuuskin. Siitä pitää nostaa hattua tiedekunnan käytännölle koota porukkaa jatkuvasti seminaareihin siitäkin huolimatta, että tietysti lisää professorien työmäärää. Toiseksi tilaisuuden muodollisuus oli vedetty minimiin, ja tunnelma oli virallisuudesta huolimatta yhtä lämminhenkinen kuin tässä tiedekunnassa muutenkin.

Iso osuus tilaisuuden sujuvuudesta oli tietysti väittelijän hyvä tutkimus ja valmistautuminen itse tilanteeseen. Joka tapauksessa minua kuitenkin helpotti huomattavasti saada nähdä tuo tilanne livenä. Itseasiassa jopa innostuin siitä niin, että saatan saada oman juttunikin valmistumaan jonkinlaisessa reaaliajassa nyt, kun tuo 'viimeinen painajainen' paljastuikin ihan siedettävän kokoiseksi haasteeksi. Että aika hyviä tuliaisia toin itselleni tältä reissulta, hahah!

Mieluummin vähän vähemmän

Ystävällisyyttä ei taida olla koskaan liikaa. Arvostelua sen sijaan onkin yllin kyllin. Elämässä yleensäkin, mutta sitten tässä ammatissa vielä lisää. 

Mikä opena olossa on ärsyttävää, on se, että joutuu jatkuvasti antamaan palautetta. Siinä on tosin kaksi puolta. Huippuhyvän palautteen antaminen todella kivaa. Viime viikolla juttelin yhden opiskelijan kanssa ja mietittiin yhdessä, miten hänen huippuhyvää juttuaan voisi kehittää edelleen laajemmaksi ja vielä paremmaksi, vaikka siinä kohtaa tavoitteet olikin jo loistavasti saavutettu. Keskustelu oli puolin ja toisin innostava ja motivoiva. Hyvänkin palautteen antaminen on mukavaa. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä ja pienet kehitysideat hyvästä hiukan paremmaksi ovat yleensä helpohkoja sekä antaa, että myös toteuttaa. Joskus jopa keskivertopalautteen antaminen on ihan palkitsevaa, kun vain saa vedettyä oikeista naruista ja opiskelija huomaa, miten siitä voi ponnistaa seuraavaksi parempaan, kun heikkoihin kohtiin on keksitty ratkaisut. Keskiverrolla tarkoitan nyt tässä kohtaa mitä tahansa läpi menevää olematta kuitenkaan varsinaisesti erityismainintaa vaativaa. Joskus kuitenkin ihan vain läpimeneväkin lopputulos voi olla hyvä saavutus, jos elämäntilanne on tiukka, tai on lähdetty liikkeelle heikoista opiskelitaidoista tai muusta haasteesta. Siitäkin löydetään suunta ylös päin, kun vaan haasteisiin löydetään ratkaisut. Niitä etsitään tarvittaessa yhteistuumin. Riittävän hyvä, ja omalle lähtötasolle sopivan haastava, ovat sopivia tavoitteita jokaiselle. Arvosanat itsessään eivät ole mikään absoluuttinen itseisarvo. 

Harmillista palautteen antaminen kuitenkin on silloin, kun huomaa, että opiskelijan oma arvio työn tasosta poikkeaa täysin arviointikriteereistä. Näitä sattuu satunnaisesti ja koko arviointiasteikolla, eikä siinä auta, miten kauniisti asian muotoilee, kun numerot kuitenkin puhuvat kylmää kieltä puolestaan. Joskus ehkä opiskelija kokee, että oli niin innostunut asiasta, että tehtävän oli pakko mennä hyvin. Tai hän näki jotakin ylimääräistä vaivaa asian eteen, mutta ei kuitenkaan oikeanlaista. Tai luuli vastaavansa kysymykseen, vaikka harhautuikin huomaamattaan asian viereen. Joskus on vaikea arvioida oman työn todellista tasoa, vaikka tietysti sellaiseenkin reflektioon pitää ajan kanssa oppia. En kuitenkaan ikinä totu siihen ilmeeseen, minkä sellaisen palautteen antaminen aiheuttaa. 

Tiedän, että näissä tilanteissa syy ei ole opettajan. Pyrin jopa tietoisesti välttämään tämän syyllisyyden tunteen sillä, että annan aina tarkat ohjeet siitä, mitä kautta mitäkin tehtävää kannattaa alkaa lähestyä. En usko pimeässä haparointiin, vaan siihen, että jos muutama työkalu näytetään, niin homma saadaan alusta pitäen oikeaan uomaan, mitä sitten on toivottavasti suotuisaa seurata omin nokin. Toiseksi tarjoan aina, että minulle voi lähettää lukukauden aikana mitä vaan, jos haluaa palautetta jostakin tekemisestä. Tämä lupaus on voimassa viikkoa ennen viimeistä palautuspäivää asti. Se poikii yleensä kasan sitä-sun-tätä sähköpostia, minkä hoidan ihan mielelläni. Mutta silti. Aina, kun sellaista tapahtuu minua harmittaa ihan kamalasti. Joudun tietoisesti muistuttamaan itseäni, että oli lopputulos mikä tahansa, se ei ole minun syytäni. Päinvastainen tilannehan on se, että hyvä tai se huippuhyvä lopputuloskaan ei ole minun ansiotani. Oppimisessa on aina suurimmaksi osaksi kyse siitä, mitä opiskelija itse tekee. Mutta silti noissa tilanteissa harmittaa aina yhtä paljon olla se, jonka työtä on palautteen antaminen. Olisi kivempaa saada olla aina hyvis kuin pahis.  

Sämpylät ei liity tähän asiaan mitenkään muuten kuin että yhden arviointipäivän lounastauolla leivoin pari pellillistä sämpylöitä, että sain ajatukset tyhjennettyä paperipinojen kahlaamisen välissä. 

Instakelpoisella kotimatkalla töiden jälkeen

Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah! 

Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan. 

Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita. 

Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.  

Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin. 

Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.              

Kuvioneuletta ja vähän muutakin

Sain äskettäin syksyisen villasukkalähetyksen! Kokeilin tietysti heti kaikki läpi, sekä omani että tytönkin sukat... Öö, olinko muka jotenkin innokas, vai? :D 

Ensimmäisenä käyttöön pääsivät nämä ihanat viininpunaiset sukat. Muutenhan täällä taas näyttää sää lämpenevän takaisin +20 asteeseen, mutta laattalattia on kylmä kuin mikä, joten villasukat ovat juuri passeli asuste, vaikka muuten olisikin t-paitakeli! Vuosikausiin en muuten juuri koskaan vaihtanut töiden jälkeen työvaatteiden tilalle kotivaatteita, mutta nykyään näkyy varsinkin rennommat housut yleistyneen... Näitä kuvissa olevia juoksutrikoita varsinkin tulee käytettyä usein, mutta myös collegehousut ja kaikkien vihaamat legginssitkin menevät hyvin pitkän paidan/villatakin kanssa kotioloissa. Näköjään sitä tottuu mukavuuteen aika nopeasti.

Työviikko on taas pulkassa! Vauhti kiihtyy aina loppuviikkoa kohti, joten näin perjantaina iltapäivällä tuntuu tosiaankin siltä, että viikonlopun on aika alkaa. Viikkoon mahtui hyviä kirjoituspätkiä, riittävä määrä teologiaa, muutama ripaus käytännöllistäkin luokkakeskustelua, hermeneutiikan analyysiä, nelisenkymmentä powerpoint slidea, oppilaanohjausta, monen monta poskipusua ja kuulumisten vaihtoa. Niistä elementeistä on kelpo perusviikko tehty.

Juhlittiin me muuten erästä kihlapariakin. Keksimme mielestämme hauskan kihlajaislahjan. Ostimme lukkoliikkeestä kiiltävän, viininpunaisen laatulukon, johon kaiverrutimme liikkeessä pariskunnan nimet romanttisilla kaunokirjaimilla. Löysin paperikaupasta juuri sopivan kokoisen mustavalkoisen rasian lukolle ja kiinnitin rasian valkoisella rusetilla. Tämä lahja oli ihan vain pieni hassu muistaminen, mutta nimikoidun lukon vieminen ja kiinnittäminen johonkin yhteiseen Eurooppalaiseen lempikaupunkiin jatkaa lahjaa. Tapahtumasta muodostuu toivottavasti yhteinen mukava muisto, johon voi palata vuosia, tai jopa vuosikymmeniä, myöhemmin vaikkapa lasten tai lastenlasten kanssa. Siksi kannattaakin valita tarpeeksi laadukas, sekä aikaa että myös säätä kestävä, lukko. (Ja sitten vain toivoa kovasti, että pariskunta bongaa valitsemastaan kaupungista sellaisen sillankaiteen tai jonkin muun paikan, mitä ei kovin pian remontoida.) 

Rentoa perjantaita!

Syksyiset kuvat

Eräänä iltapäivänä hain tytön koulusta ja kotimatkalla otimme muutaman valokuvan. Aurinkoa oli hiukan liikaa ja syksyisinhän valo on muutenkin eri väristä, mutta kivoja kuvia tuli silti. En korjannut värejä tai valoa, vaan jätin kuvat sellaiseksi kuin ne kamerasta tulivat. Tyttö tykkäsi itse eniten ensimmäisestä kuvasta, mutta minusta toinen kuva oli kaikista ihanin. Taas on kasa erilaisia muotokuvia tallennettu muistiin. Lapset muuttuvat ja kasvavat sellaista vauhtia, että valokuvia ei voi koskaan olla liikaa. 

Tällä lukukaudella näyttäisi, että aika usein voin käyttää kaksi päivää viikosta opiskeluihin! Se tarkoittaa kyllä sitä, että ne loput kolme päivää ovat sitten aika pitkiä. En kuitenkaan valita yhtään, sillä tämä on moneen vuoteen ihan paras lukujärjestys, vaikka se taisikin syntyä sattumalta muiden ihmisten aikataulujen yhteensovittamisen tuloksena. Nyt on muutenkin niin kiva vaihe menossa, että ihan innostuin taas uudestaan! Väittäriprojekti on kaikkine vaiheineen niin pitkä ja työläs, että siinä ehtii käydä kaikki tunnetilat läpi innostuksesta turhautumiseen ja takaisin monta monituista kertaa.   

Syksyn alkuun mukavia juttuja

Muutama mukava juttu viime päiviltä.

Kurpitsakeitto. Se on aina vaan yhtä hyvää. Kuoritut kurpitsakuutiot voi muuten paahtaa uunissakin pehmeäksi ja soseuttaa kasvisliemen kanssa vasta sitten. Ajattelin nyt kokeilla tehdä niin itsekin, mutta sitten tuona päivänä kun keittoa piti tehdä, olin seissyt ruuhkassa 20min. matkalla ensin reilut puolitoista tuntia ja toiseen suuntaan vielä lähemmäs 40min. Brysselin liikenteessä on monta solmukohtaa, mitä ei varmaan ikinä saada muutettua oikeasti toimiviksi. Lopulta kun selvisin ruoanlaittoon, annokset piti saada nopeasti pöytään. Hyvää tulee perinteiselläkin tyylillä, vaikka uskon, että paahtaminen varmaan lisää makua.

Kynttilät. Niitä poltellaan taas melkein joka ilta. Kynttilänvalo on vaan niin tunnelmallista syksyisin. Täytyy täydentää kynttilävarastoja. Ostan aina valkoisia. Niiden valo on kauneinta mitä tiedän. Ja teetä kuluu ihan mahdottomasti. Mustaa, vihreää, rooibosta ja yrttiteelajeja. Olen kaikkijuomainen teen suhteen. Ostin Suomesta kesällä pussillisen Nordquistin Nippon Green irtoteetä. Se on todella hyvän makuista, kun vaan muistaa antaa kiehuneen veden hiukan jäähtyä ennen kuin kaataa sitä teelehtien päälle.  

Maalaaminen. Olen jo muutaman vuoden odotellut, että tyttö innostuisi taas piirtämään ja maalaamaan. Nyt se sitten tapahtui. Kesällä siskon luona käydessä piirtelin akvarellikynillä jotakin muistikirjaani. Tyttö innostui kokeilemaan niitä myös. Siitä se lähti. Nyt maalaillaan pikkujuttuja välillä yhdessä, välillä erikseen. Akvarellikynät minulla olikin omasta takaa, mutta olin sitten niin innoissani, että marssin kauppaan ostamaan akvarellimaalitkin... Nyt pitää vielä sutivalikoimaan hiukan panostaa, koska normaalit vesivärisudithan eivät mitenkään vedä vertoja oikeille akvarellisudeille, jos maalaamisesta tosissaan innostuu. Täällä on tytön oma blogi, siellä on muutama hänen viime viikkojen aikana maalaamansa kuva ja ihania juttuja muutenkin.   

Opiskelijat. Tällä viikolla on aloiteltu lukuvuotta. Aina tuntuu niin raikkaalta kesän jälkeen, kun opiskelijat palaavat kesälomiltaan ja uudet untuvikot saapuvat paikalle. Hauskoja juttuja, mielenkiintoisia työkokemuksia, iloisia suunnitelmia tulevan vuoden varalle, loputtomasti kuplivaa intoa, ja niin edelleen. Opiskelijoiden energialataus kesän jälkeen on aina sellainen, että ihan vain juttuja kuunnellessakin virkistyy. Nuorten aikuisten kanssa on kyllä kiva tehdä töitä, kun saa hengailla mukana ja aitiopaikalta seurata kasvua ja kypsymistä.

Teetauko töistä

Niin vaan viikko taas mennä hujahti... Löysin kaupassa käydessäni uuden sarjan ihan mahtavia suklaapähkinöitä. Ensimmäinen pussi oli hasselpähkinöitä alkuviikosta ja nyt toinen pekaanipähkinöitä perjantain kunniaksi. Meinasin ottaa valokuvan, mutta söin kokonaisen pussillisen teen kanssa niin nopeasti, että siinä en ehtinyt kameraa edes hakea. :D

Tämä juttu on nyt enemmän niille, jotka seuraa tätä blogia meidän työkuvioiden vuoksi. Töissä nimittäin aloitellaan taas uutta lukuvuotta. Belgiassa yliopistot alkavat hiukan muita myöhemmin, joten opiskelijat tulevat vasta ensi viikon aikana. Aloituspalaverit on nyt kuitenkin pidetty ja vuoden suunta on selvänä kaikkien mielessä. Minulla jatkuu kaikki entiseen tyyliin, opetettavaksikin tuli vanhat tutut jutut. Tietysti aina niissä on kehittämistä ja työstämistä. Opintojen rakennetta muutettiin hiukan, joten kurssisisältöihin pitää miettiä, mitä pudottaa pois, että voi lisätä tarvittavan uuden materiaalin. Se on kuitenkin vain sellaista hauskaa säätämistä.

Mies taas on organisoinut kaikenlaisia työntekijäkuvioita ja näyttää siltä, että mahtavasti tulee toimimaan uudet järjestelyt. Monenlaista kehittämisprojektia on ilmassa muutenkin. Uusia työntekijöitä on nimittäin saapunut nyt nopeampaan tahtiin kuin ikinä ennen meidän täällä ollessa. Ja nyt on kapasiteettia panostaa moneen juttuun, mistä ollaan vuosien aikana vain voitu haaveilla. Eka kertaa meidän kymmenen vuoden aikana ei enää mahduttu palaveeraamaan konferenssihuoneeseen!

Uusilla tyypeillä on aina myös uusia ideoita, joten sellainen freesi fiilis on nyt tässä aloitellessa. Itsehän tässä ei siitä nuorru, mutta kiva huomata, että saadaan meitä itseä nuorempia työkavereita mukaan. Jossakin kohtaa alkoi jo kauhistuttaa, että me oltiin niin pitkään nuorinta polvea. Pitkään se ei tuntunut mitenkään omituiselta. Mutta sitten kun neljäkymmentä tuli täyteen, alkoi tuntua, että siinä kohtaa ns. nuorimpina työntekijöinä oleminen ei ehkä enää ole oppilaitoksen etu, heh. Että kokonaisuutta ajatellen ikäbalanssi on hyväksi. Jokaista ikäpolvea tarvitaan, mutta hyvä, ettei kukaan jämähdä ikiajoiksi nuorimmaksi polveksi, muuten keski-ikä uhkaa huomaamatta kohota hiukan liian korkealle. Hyvät on siis fiilikset. Ihanaa, kun saadaan olla toivottamassa uutta väkeä tervetulleeksi!      

How did I become successful, eh?

Mietin, mistä kevyestä teemasta kirjoittaisin blogipostauksen, kun viime aikoina aiheet ovat olleet usein hiukan vakavamman puoleisia. Selailin pinterestiin pinnaamiani otsikkoideoita ja huomasin sellaisen listan, missä kaikki otsikot oli jotakin tähän tyyliin: Kuinka minusta tuli menestyjä, Paras bisnesideani, Viisi asiaa, jotka lopetin, jotta voisin menestyä... Selvästikin väärä lista minulle! Ei minulla ikinä ole ollut sellaista draivia, että olisin edes suunnitellut tulevani "menestyksekkääksi" tai tekeväni kohtuuttoman suuren tukun riihikuivaa.

Aikoinaan, kun aloitin työt ajattelin kyllä, että haluaisin tulla mahdollisimman hyväksi siinä mitä teen. En tiedä, olenko varsinaisesti onnistunut, jos 'menestyksestä' puhutaan, mutta olen kuitenkin ilokseni huomannut, että työkokemus opettajana on ainakin kasvanut. Jotkut asiat, mitkä olivat alussa haasteellisia, eivät enää tunnu nykyään enää yhtä vaativilta.

Muistan miettineeni ensimmäisten vuosien aikana  usein omaa esiintymistäni. Sitä tietysti joskus miettii vieläkin, mutta yleisesti ottaen, en enää jännitä häkeltyväni kovin nopeasti, en joudu miettimään luentojen rakennetta läpi kovin montaa kertaa etukäteen, enkä pelkää, että unohtaisin mainita jotakin olennaista, jne. Joskus voin tietysti unohtaakin, mutta omiin kommelluksiini en suhtaudu nykyään niin vakavasti kuin alussa, joten paine ei tunnu enää niin stressaavalta. Ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen sopiva rentous on tullut jännityksen tilalle.

Toinen juttu, mitä alkuvaiheessa välillä pohdin, oli opiskelijaryhmän "hallinta." Aikuisia opettaessa ei luentotilanteessa ole mitään sellaista jatkuvaa, liikkuvaa sähläystä kuin lasten kanssa, mutta opettajan on joka tapauksessa löydettävä ja säilytettävä toimiva kontakti yleisöön alusta loppuun saakka. Meillä kurssien ryhmäkoot ovat kohtuullisen pieniä, yleensä maks. 15, vähimmillään taas voi olla min. 2-3 opiskelijaa. Vaikka suurimman osan ajasta joutuukin luennoimaan materiaalimäärän vuoksi ryhmäkoosta riippumatta, jokaiseen opiskelijaan on kuitenkin saatava henkilökohtainenkin kontakti, koska tällä ryhmäkoolla kukaan ei uppoa massaan. Toisaalta myös ryhmäkoon vuoksi pienikin häiriö häiritsee helposti koko ryhmää. Alkuaikoina huomasin joskus, että luokassa "tapahtui" jotakin, mutta jouduin keskittymään niin täysillä omaan suoritukseeni, etten aina ollut varma, mitä tapahtui, liittyikö se minuun vai johonkin muuhun, mitä en ollut huomannut. En myöskään usein ehtinyt tai osannut nopeasti reagoida sellaisiin pieniin tilanteisiin. Ryhmää tarkkailemalla pystyy kuitenkin pienten reaktioiden avulla suuntaamaan yleisön huomiota. Ajan kanssa olen oppinut aika hyvin erottamaan, mitkä reaktiot johtuvat mistäkin, ja myös, mitkä asiat häiritsevät vain huonoa keskittyjää itseään ja mitkä taas koko ryhmää. Pedagogiikan oppikirjoissa on tietysti hyviä ohjeita, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia, mutta itse olen huomannut, että kokemuksesta on ollut vähintään yhtä paljon hyötyä teoriatiedon rinnalla.

Stressasin alussa paljon myös opiskelijoiden kysymyksiä. Monikulttuurisessa ryhmässä sellainen stressi helposti moninkertaistuu, kun ei voi koskaan tietää, mitä kysymyksiä mikäkin teema mahtaa kenessäkin herättää. Alkuvaiheessa haasteena oli se sama keskittymisen tarve, joten kysymykset usein uhkasivat sekoittaa koko pakan. Usein jouduin sanomaan, että kirjoitan kysymyksen ylös ja palaan asiaan ensi kerralla, kunhan ehdin ensin miettiä asiaa. Opettajien ei tietysti tarvitse olla mitään kaikkitietäviä, käveleviä opaskirjoja, joten tiedon puutteessa olen edelleen sitä mieltä, että parempi myöntää se ja luvata etsiä vastaus. Ajan kanssa kuitenkin olen huomannut, että sitä tulee varmemmaksi vastailemaan. En ole huomannut, että samat kysymykset toistuisivat, mutta se johtuu varmaan monikulttuurisesta ympäristöstä. Jos kaikki opiskelijat ovat samasta maasta ja koulutustaustasta, voi olla, että tulisi enemmän toistoa ja pystyisi hyötymään siitä. Joka tapauksessa sekin jännitys väheni, kun sai enemmän varmuutta omaan tekemiseensä.

Että ei tästä mitään menestystarinaa voi kirjoittaa, mutta koen kuitenkin, että jotakin olen oppinut ja teen työtäni nyt paremmin kuin aloittaessani. Se on tietysti rohkaisevaa huomata, varsinkin kun on luonteeltaan sen verran täydellisyyden tavoittelija, ettei ikinä ole itse omaan suoritukseensa täysin tyytyväinen, vaan aina keksii siitä jotakin paranneltavaa.                

----

I was wondering what I should write about and saw that I had pinned in Pinterest some headline ideas for blog posts. Titles were all something like this: How did I become successful, What habits did I quit in order to succeed, The best business idea I have had... It certainly was not my kind of list to write about! I have never discovered in myself a passion to succeed in an incredible way nor a drive to make huge amount of money. Such titles are just so not me.

Those title proposals, however, made me think about how I have developed in my work in the recent years. I have certainly not become anything anyone would call "successful," but I notice that I have grown into my role and it makes working more pleasant nowadays.

I remember when I started working as a teacher I needed like 150% of my attention to just keep a lecture going. I was often also nervous about forgetting something, not being able to keep it all together, etc. Nowadays I seldom even think about such things. I might of course forget to say something, or I might once in awhile talk myself astray from the actual topic at hand, but if it happens I don't take it so seriously. When something goes wrong or I feel that I didn't do well on a particular lecture, I certainly take notice of it and try to improve it, but it's not something that would make me lay awake worrying at night.

Another thing that was difficult during the first years was classroom management. Teaching adults is obviously less challenging than teaching children or teenagers. However, even so, one needs to figure out how to keep up with one's audience and also know how to react quickly but subtly when it becomes necessary. In the beginning I sometimes noticed that something was going on, but because I had to focus so hard on what I was doing myself, I was not always sure what the problem was. Was it me, something about the material, somebody else, or what? That was very confusing and couple of times I remember having confronted students unfairly simply because I completely misinterpreted their reactions. Though I have read good books about classroom management, practice has certainly been useful. It has enabled me to evaluate quicklier and more accurately what's going on, and also to distinguish when something is likely to disturb only the distracted person himself or the entire group.

I also used to have quite a stress about students asking questions. I'm sure question time is always challenging for a new teacher, but trust me, a multicultural group multiplies the pressure. You can never know in advance how anything you teach will connect to the previous experiences of your students. I have not got any wiser on this account because such diversity makes predicting possible questions impossible. What has happened though is that I have got more confident about my role and also about the subjects I teach. It still keeps me on my toes, but nowadays it seldom throws me off.   

I don't think I can call this a success story, but I feel that I have at least learned some things. I doubt I'll ever stop finding possibilities for improvement, but it is encouraging to notice that if you keep doing the same thing for some time, you will eventually start to see some development.   

Nature at paths, lectures and continents

Tässä kuvassa taidetaan olla 80-luvun alussa jollakin luontoretkellä pikkuveljen kanssa. Isällä oli tapana viedä meitä luontoretkille aika säännöllisesti ympäri vuoden. Muistaakseni tuossa kuvassa istuttiin punaisen opelin nokkpellillä. Nuo rillit oli sellaiset, että aikuisena katson aina ihaillen lapsia, joilla on kauniit silmälasit. Nykyään on niin paljon nättejä lasten kehyksiä, että melkein käy vieläkin kateeksi. :) Lopultakin sain tuon kuvan kehykseen ja taustan liimattua kiinni. Enää ripustusongelma selvitettävänä, ja sitten sen saa seinälle.

Tällä viikolla opetin etiikan tunnilla ympäristöasioista. Kristinuskoahan on syytetty luonnon pilaamisesta. Ihan hyvällä syylläkin vielä, koska valistuksen ajan jälkeen luontoa alettiin kohdella lähinnä sellaisena materiaalipankkina, mitä ihminen, josta suhteellisen nopeasti tuli länsimainen kapitalisti, voi käyttää vapaasti. Siinä kohtaa teologia alkoi olla pelkästään sielua varten, kun taas sekä etiikkaan ja fyysistä maailmaa selittävään tieteeseen riitti pelkkä järjen käyttö. Aika nopeasti tuon erottelun jälkeen ns. kristityissä maissa alkoikin tekniikan kehitys ja kapitalismikin nosti päänsä ennen pitkää. Syytös on siis ihan kohdallaan, vaikka joku opiskelijoista tietysti nopeasti älähti, että tuollainen muutos teologiassa ei enää kuvastanut raamatun opetusta ollenkaan. Niinpä! Sitten käytiin läpi Jeesuksen ruumiillisen inkarnaation ja ylösnousemuksen merkityksestä materian kannalta ja oltiin yhtä mieltä, että pelastus ei rajoitu vain ihmiseen, vaan sisältää koko luomakunnan. Metodologisesti tuo luentosetti on hyödyllinen sen takia, että siinä tulee esiin miten teologia helposti muotoutuu yhteiskunnan muuttuessa. Ellei säännöllisesti palata peilaamaan ja arvioimaan kehitystä raamattuun, niin saatetaan huomaamatta päätyä sellaiseen tilanteeseen, että ei pystytäkään perustelemaan teologisia väitteitä raamatun valossa.

Saan aika vapaasti valita, mitkä eettiset ongelmat sisällytän tuohon kurssiin, joten joitakin settejä vaihtelen hiukan sen mukaan, mitkä milloinkin näyttävät ryhmän kannalta eniten kiinnostavilta. Tykkään kuitenkin sisällyttää nuo ympäristöjutut joka vuosi ohjelmaan, koska mielessäni on aina, että joku opiskelijoista saattaa joskus tulevaisuudessa tehdä sellaista työtä, missä ympäristöasiat ja varsinkin ecojustice-idea voi olla tärkeä näkökulma ymmärtää raamatulliseltakin kannalta. Kun neljä maanosaa on edustettuna luokassa, voi olla varma, että ainakin muutamalle noista tunneista tulee olemaan jonkinlaista käytännön hyötyä.  

----

That's my brother and me in the beginning of the 1980s! If I remember right the picture was taken at some family outing in a forest. Dad used to plan that kind of adventures for us quite regularly. When you see me in those glasses you can understand that as an adult I have always admired kids who wear glasses. They make so cute ones nowadays and I'm still almost jealous... 

This week I discussed environmental ethics with my students. I can quite freely choose which problems I take up in the ethics course, but that is one of my favorite sets which I include every year. I'm not an environmentalist freak, but those lectures help to draw attention to the methodological issues in the development of theology. Christian theology has namely been blamed for the current environmental crisis. The problem can be traced to the Enlightenment era, when theology became focused on the spiritual matters only. Ethics and science in turn became exclusively matters of reason. This led the Christian Western countries to view the nature as a resource bank which could be (ab)used without restrictions. At that point somebody reacted and said that it does not seem biblical at all! A good point, because quite clearly theology should reflect the biblical ideals... In this case the bodily incarnation and resurrection of Jesus speak volumes about the intention of the plan of God to redeem not only the humans but also material creation.

I like to include this set of lectures also because I'm always thinking that there might be few students in every group that might one day end up working in some project that has some influence on environmental issues, especially on those that relate to ecojustice. It is important that somewhere in the back of their mind they have few tools to begin to unpack such problems from the biblical point of view. When four continents are represented in one classroom, it is quite likely that somebody will encounter some of those issues in his or her future.      

The end of term

Tällä viikolla pidetään töissä viimeiset luennot. Yleensä minulla on tapana viedä viimeisellä viikolla opiskelijoille jotakin herkkua mukana. Tällä kertaa mies ehti aamulla käydä kaupan kautta, joten suklaacroissantit olivat ihan tuoreita. Leipomotuotteissa on se huono puoli, että ne on tosiaan haettava vasta aamulla, koska niiden on oltava uunituoreita. Joskus tietysti leivon itsekin, mutta silloin yleensä tarjoiluun menee enemmän aikaa ja helposti tarvitaan syömiseen muutakin kuin lautasliinaa. Leipomojutut saa suoraan pussista suuhun, se on suurin etu. :D Tässä kohtaa on nimittäin melkein aina niin kiire luentomatskujen kanssa, että ei pysty nipistämään kovin paljon aikaa tälläisiin ekstrajuttuihin. Silti se on kiva traditio toteutettavaksi. Ja aina se tuntuu ilahduttavan jokaista. :)

----

This week is the last week of lectures this year. Usually I try to bring to the students something to eat during the lectures in the last week. This time my husband picked up some warm chocolate croissants on the way to work and brought them to my class. The downside of the bakery products is that one needs to organize the pick-up for the morning, but baking is not much easier unless it's something that can be made the day before, be served within seconds and be eaten with a napkin only. Where the bakery pastries score high, is that they can be eaten straight out of the paper bag. :D At this point we are usually in a hurry with the rest of the lecture material so much time can't be devoted to the extra things. Anyway, it's a fun tradition to maintain. During the last week it always cheers everybody up a little. :)   

An apple a day...

Omena päivässä, tai sit ei... Syysflunssaan ei tehoa mikään muu kuin paikallaan olo sitten ainakaan, kun flunssa on jo iskenyt. Nyt on melkein viikko mennyt puolikuntoisena, mutta onneksi alan olla jo voiton puolella. Tänään oli kyllä niin hauska työpäivä, että tulin iltapäivällä kotiin hymyissä suin. Loppuhuipennus oli, kun viimeisellä luennolla selostin, millä tavoin teologit ovat aikojen kuluessa ymmärtäneet seurakunnan pyhyyden. Viittasin siinä Augustinukseen ja yksi opiskelijoista kysyi ihan epäuskoisella äänellä, että voiko se oikeasti olla mahdollista, että Augustinus on jotakin sellaista sanonut. Harvemmin olen huomannut, että joku kirkkoisistäkin voi toimia niin kätevästi huomionherättäjänä ja uuden keskustelun avaajana. Mun luokka on ihan huippu.

----

An apple a day, or so not... Once the flu has began there's not much you can do about it. It took almost a week, but now I hope I have overcome it. Today I had so fun day at work that in the afternoon I was still smiling on my way home. It happens seldom that a church father like Augustine wakes everyone up and sparks a completely new class discussion. Love my students. 

Goals, motivation and productivity

Kesä meni tytön sairausjuttujen kanssa meiltä kaikilta hiukan ohi. Oli tietysti monta mukavaakin hetkeä, mutta ei oikein saatu sellasta tunnettä, että oltais ihan saatu rentouduttua kunnolla. Sitten syksy tulikin hiukan yllättäin. Työt alkoi ja opiskelut, mutta jälkimmäiset hidastakin hitaammalla vaihteella. Tarvitaan manteli poikineen, jotta ajatus kulkisi kirkkaasti. ;)

Mietin loppuvuoden tavoitteita sekä työhön liittyen. Minun piti osallistua kesällä yhteen mentorointikoulutukseen, mutta se peruuntui samalla kun kaikki muutkin suunnitelmat menivät uusiksi. Se oli hiukan harmi, koska olin jo ehtinyt iloita siitä, että sen mukana olisi tullut muutama uudenlainen työhön liittyvä haaste. Se olisi teemana kiinnostanut kovasti, koska viime vuosina on alkanut lopultakin tuntua, että työkokemusta on kertynyt jo sen verran, että sitä voisi ehkä sellaisessakin muodossa antaa eteenpäin. Mutta joskus vaan käy miten käy ja ei mahda mitään. Mahdollisuus tulee kuitenkin varmaankin jossakin kohtaa uudelleen.

Nyt tavoitteenani on kehittää kahta kurssia, mitä nyt tänä syksynä opetan. Molempia olen opettanut ennenkin, joten ihan perustyötä ei tarvitse tehdä, mutta kehittäminen on aina kivaa ja innostaa itseäkin. Sitä huomaa kyllä eron puhuessaan, jos on työstänyt materiaalia uudelleen. Silloin se tuntuu jotenkin elävämmältä ja tuoreemmalta. Otin tänä vuonna taas oppilaanohjausryhmän ja hiukan myös ylimääräistä yksilöohjausta siihen lisäksi. Meillä on aika toimiva systeemi ohjaukseen sen puolesta, että jokaiseen opiskelijaan saadaan henkilökohtainen kontakti. Ryhmäohjaukseen on periaattessa standardikaava, mutta se jättää kuitenkin kivasti ohjaajille tilaa luoda omanlaisia ohjaustilanteita. Pidin tänään ensimmäisen tutustumistapaamisen, mutta seuraaville kerroille mielessä pari ideaa, mitä meinasin kokeilla. Erilaisten ohjausmetodien lisäksi oppilaanohjauksessa voi kyllä aina kehittyä monelta osaa muutenkin, varsinkin, kun meillä on sen verran kansainvälinen opiskelijaporukka, että aina tulee jotakin uutta asiaa mietittäväksi. 

Omien opiskelujen suhteen taas pitäisi saada 10-15 sivua hiukan hankalampaa tutkimushistoriaa purkkiin ennen joulua. Peruskauraa sinänsä, mutta kuitenkin hankalampaa sen vuoksi, että siinä kohtaa alkaa hermeneuttiset menetelmät muuttua. Vanhat vielä toimivat, mutta niitä aletaan käyttää huolimattomasti ja uusista taas on vasta aavistus, mutta niitä ei vielä ole selkeästi määritelty. Pitää keksiä, miten sellainen materiaali taipuu edellisten osien jatkoksi. 

Vapaa-ajan tavoitteena on tehdä enemmän käsitöitä. Ainakin alku on lähtenyt hyvin liikkeelle. Ja sain muuten ompelukoneen syntymäpäivälahjaksi, joten nyt on vanhan hajonneen tilalle uusi kone valmiina ispiraatiota odottamassa. Toinen vapaa-ajan tavoite on säännöllinen lenkkeily. Nyt on säät suosineet, mutta kunhan sade ja tuuli kunnolla alkaa, niin sitten joutuu taas hiukan puremaan hampaitaan, että saa väännettyä lenkkarit jalkaan.

Tykkään, kun mielessä on ihan konkreettisia tavoitteita. Se motivoi ja lisää tehoja. Katsotaan vuoden vaihteessa, miten näiden kanssa kävi. 

----         

I like to always set some practical goals for a new season. This fall I had hoped to have some mentoring training, but I missed the course since we were unable to travel during the summer. I was bit disappointed with it, because it would have added an interesting possibility to develop. I hope there will be another chance at some point later.

When I am not teaching I work on improving lectures. I have taught them already before, but it's always good to work on the material again. It makes quite a difference in the classroom if one has re-worked lectures a bit. I also took a tutoring group this semester again. We have quite a good system to get all students to participate in tutoring program. The structure how the group meetings are planned leaves nicely space for testing different methods. I have couple of ideas that I am planning to do with my group this semester. I think it will be lots of fun!

With my own studies is should get at least 10-15 pages of analysis written. The amount does not sound large, but the spot where I am right now with the research is getting a bit tricky. The focus turns to another time period during which the hermeneutic methodology got sort of blurred before the newer methods emerged. Perhaps I should write just that! If I use a finer word such as nebulous, amorphous, or indeterminate, I could begin my first line: Increasingly nebulous use of hermeneutic methodology beclouded also the study of the Gospel of Luke... The word 'beclouded' makes me think of some landscape scenes from the BBC version of Jane Eyre though. 

For leisure time I have two goals. I hope to do more crafts. Doing something with hands helps me to relax. I'm not good at just hanging out doing nothing. Besides creativity sparks energy (which is always welcome). Other than that I hope to exercise regularly. I was totally hopeless last winter season and I want to see some change this time. So far weatherwise it has been easy to get out of the house, but once the rainy period begins, it will be harder to motivate myself. 

Let's see how things develop. Setting some concrete goals is always helpful. They increase easily both motivation and productivity!