tiistai 30. marraskuuta 2010

Vitamiinia, lunta ja suolaa

Yksi loppuvuoden ehdottomista eduista on hyvä mandariini. Kauneimpia ovat ne, mitkä myydään oksineen/lehtineen. Vitamiiniä riittää, kun kuorii monta oranssia palloa päivässä. Hedelmäliha on makeaa ja mehukasta - juuri oikeanlaista tähän aikaan vuodesta.

Ulkona satoi yön aikana pari senttiä lunta. Kadut ovat olleet suolattuina jo muutaman viikon. Naapurin pappakin kävi eilen ripottelemassa suolaa sisäänkäynnin eteen ja jalkakäytävälle. Sitä on nyt niin paljon, että ei varmaankaan koko talveen tartu lumi niille neliömetreille. Pelännee kaatumista. Omaansa, mammansa, tai muiden. Hiukan täällä saakin pelätä. Jokainen talo on nimittäin vastuussa kadunreunastaan ja sisääntulostaan. Jos postimies, tai kuka tahansa liukastuu talon edessä, omistaja joutuu maksajaksi.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Kellariasiaa

Lauantai kului kellaria siivotessa. Olen koko ajan pelännyt sen olevan kostea, vaikka se vaikuttikin aikoinaan kuivalta, kun sinne tavarat vietiin (omistaja ja talkkari ovat väittäneet kellaria rutikuivaksi, mutta sehän on suhteellinen käsite, uskokaa tai älkää). Äskettäin (lopultakin - naurettavaa, tiedän) päädyimme myymään tytön vanhat vaunut. Ne olikin tuliteräkunnossa ja paketoituna pölyltä suojattuna. Ilmeisesti ne olivat kuitenkin olleet kosketuksessa seinään, koska kun ne kannettiin sisälle kahdessa kohdassa oli sormenjäljen kokoiset hometahrat, jotka lähtivät pyyhkäisemällä pois. (Emmaljungalle bonuspiste kankaiden "teflon"-käsittelystä.) Haju oli kuitenkin järkyttävä, että myyminen jäi sitten siihen. (Olen liian rehellinen, että olisin voinut niitä myydä edes pesemisen jälkeen.) Siinä oli ensimmäinen virallinen todiste kellarin kosteudesta.

Ostimme Ikeasta muovisia säilytyslaatikoita. Hyvä niin, seinät kun olivatkin kauttaaltaan kosteat. Kaikki, mikä on ikinä ollutkaan lähellä seinää tai kosketuksessa lattiaan, oli kostunut. Meidän onneksemme suurin osa tavaroista oli pakattu muuttofirmojen extrapaksuihin pahvilaatkoihin. Suurimpaan osaan kosteus ei ollut siksi tullut pahvilaatikkoa pidemmälle. Vaihdoin kaikki pahvilaatikot ja pakkasin paremman säilytyksen tarpeessa olevat tavarat Ikean muovilaatikoihin. Pari laatikollista lähti kirpputorille ja pari laatikollista kostunutta paperi- ja kirjatavaraa kaatopaikalle (ei onneksi ihan mahdotonta määrää).

Olen säästänyt tytön vauvatavaroista vain pienen osan. Muistan Antwerpenissä asuessa vieneeni laatikkokaupalla vaatteita kaverin vauvalle ja kirpputorille, ja pistin silloin talteen vain ne, millä oli jotakin tunnearvoa. Nyt se laatikko, missä vaatteet olivat, oli kostunut kaikista pahiten. Alareunaan oli jopa hapertunut kämmenen kokoinen reikä, haju oli kauhea, ja muutamissa vaatteissa oli harmaita hometahroja. (Elämässä ei näköjään kannata todellakaan säilöä yhtään mitään.) Mitenkö siinä kävi? Nyt olen pessyt pyykkiä, valkaissut, heittänyt osan niistäkin pois ennen pesua, osan pesun jälkeen... Toivo elää, että muutama mekoista jää säilytettäväksi.

Kellari on nyt siivottu, mikään ei ole enää kosketuksessa seiniin tai lattiaan, mutta koska asunnossa on vain 70m2, kellarissa oleva säilytystila on aika olennainen osa asumismukavuutta tai epämukavuutta riippuen siitä, voiko siellä säilyttää jotakin vaiko ei. Se on kuitenkin nyt ihan todistetusti sen verran kostea, että kovin pitkään siellä ei voi säilyttää mitään. Usko edes muovilaatikoiden kosteudenkestoon pidemmällä aikavälillä on heikohko. Ai niin, ei se pelkkää kondenssivettä ollut, koska hyllyn jalka oli homehtunut myös, joten on sinne jossakin vaiheessa vettä ehtinyt valumaankin.

En oikein pidä yleistyksistä, mutta tämä on melkein 100% varmuudella täysin totta. Jos belgialainen ikinä väittää rehellisesti ja vakavissaan, ettei jossakin ole yhtään hometta, älä usko sanaakaan. Tarkista silti, luota nenääsi ja usko vain itseäsi. Kosteus ja home ovat täysin suhteellisia käsitteitä. Siinä, missä toiselle jossakin ei ole hometta (lue: ei varsinaisesti kasva paksua vihreää/harmaata kasvustoa), toiselle se voi olla silti täysin home.

Kellarista tuli monta kourallista haisevaa kosteaa murua. Jätänpä sanomatta, mitä se oli.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Ensimmäinen adventti - lopultakin

Muutama viikko sitten löysin kirpputorilta vanhoja hillopurkkeja. Lauantai-iltana leikkasin paperista numerot ja tupsutin hiukan mustaa akryylimaalia lasin pintaan. Tekniikka oli hiukan hukassa, mutta lopputulos oli kohtalainen, joten en jaksanut aloittaa hommaa alusta, vaikka keksinkin takuuvarman idean, miten olisin saanut numeroista paremmat. Ensi vuonna sitten...
Mies uskoo, että vanha naapurilta saatu peili kestää takanreunuksen päällä. Nostin sen siihen ja nyt se saa heijastaa adventtikynttilöiden loistetta. Se on ihmeellistä, miten miehillä on tuota arviointiauktoriteettia. Kyllä kai sitä itsekin osaisi arvioida yhtä suurella todennäköisyydellä, mutta tekee aina hyvää kysyä varmuuden vuoksi. Ihan niinkuin asia olisi sitten selvempi ja varmempi. (Sama pätee asioihin, kuten esim. luuletko että tämä on vaarallista, voiko se syttyä tuleen, voiko siihen tulla oikosulku, eihän se varmasti... tai mihin nyt milloinkin. Olen mestari kysymään näitä kysymyksiä.)
Kynttiläkippojen viereen laitoin suuria käpyjä (pääsivät nekin nopeasti jo uusiokäyttöön) ja tärkättyjä pitsilumihiutaleita, jotka löysin joulutavaroiden seasta. Kätevät virkkaajat varmasti osaavat sellaisia tehdä itsekin. Minulta se ei suju, koska en edelleenkään osaa muuta kuin ketju- ja piilosilmukan, puolipylvään ja pylvään. Ne tosin saattaisivat riittää, mutta en ymmärrä virkkausohjeita ollenkaan. Ehkä joskus tulee joulu, jolloin päätän opetella.
Niin se ensimmäinen kynttilä palaa. Joulu lähestyy, nyt se on varmaa.

Hyvää ensimmäistä adventtia!

torstai 25. marraskuuta 2010

Jouluinen sisustuslinkki

Sköna hem -linkki jouluksi kauniisti sisustettuun kotiin.

Arvonnan voitti...



Neuhaus-suklaalevyn voitti Heidi!
Onneksi olkoon - oikein juhlavasti!

(P.S. En löytänyt sun osoitetta, joten laittaisitko sen mulle sähköpostissa, niin laitan paketin tulemaan? Kiitos.)


Tänään oli varsinainen talvipäivä. Aamulla satoi lunta, joka luonnollisesti suli saman tien. Illalla koululainen leipoi pipareita ja koristeli ne myös antaumuksella. Elämä on muuttunut niin mukavan käteväksi, kun on leipuri talossa.

Ihmekin tässä ehti tapahtua. Poikkesin yhdestä jouluperinteestä. Se perinne on sellainen mokoma, että kun leipoo mitä tahansa useamman uunipellillisen, yksi pellillinen palaa varmasti. Tänään ei palanut yksikään. Melkein uskomatonta ollakseen totta!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Joulukuusta odotellessa




Laitoin valkoisia joulupalloja ja punaisia sydänkoristeita suurten käpyjen kanssa kulhoon odottamaan joulukuusen ostoa. Haemme joulukuusen yleensä vasta reilu viikko ennen joulua. Ajattelin, että koristeista voidaan kuitenkin nauttia jo etukäteen. Viime vuoden alennusmyynneistä löytynyt karvainen tyynykin on taas päätynyt käyttöön.

Piparitaikina odottaa parvekkeella leipojia. Tänään meni palaverissa iltapäivällä niin myöhään, ettei ehditty leipomaan ollenkaan ennen vieraiden tuloa. Se taikina ei kuitenkaan pahastu odottelusta, joskus se on saanut seistä pidempäänkin... Maku vain paranee, kun ei pidä liikaa kiirettä.

Ilta oli mukava. Suomalaiset opiskelijat ja TAE-harjoittelija olivat käymässä. Koululainen joutui tietysti menemään nukkumaan kesken kaiken ja väitti sen olevan hyvin epäreilua, koska kaikki muut saavat vielä valvoa. Niinhän se on, maailma ei kohtele ketään aina kovin reilusti. Hänen ehdotuksena oli kutsua vieraita seuraavan kerran perjantai-iltana, koska viikolla kutsumisesta tulee hänelle "niin paljon harmia." ("Niin paljon harmia" viittasi siihen, että hän joutui hauskuuden keskeltä lähtemään nukkumaan ja se johti muutamiin kyyneliin.)

maanantai 22. marraskuuta 2010

Lukija-arvonta



Joulunodotuksen lyhentämiseksi ehdotan pientä lukija-arvontaa. Palkintona on 100g Neuhaus-suklaalevy "Mendiant." Mendiant on tummaa suklaata, jossa on mukana pistaasipähkinää, rusinoita, hasselpähkinää, mantelia ja saksanpähkinää. (Keksinpäs hyvän syyn pakata jotakin jouluiseen scrapbook-paperiin, jota viikonloppuna ostin.)

Arvonta suoritetaan mitä pikimmiten, jotta suklaa ehtii perille joulunodotusta juhlistamaan. Eli, mitenkäs olisi torstai-ilta 25. marraskuuta? Sillä tavalla onnellisella voittajalla on ensiviikon puolivälissä mukava suklainen kahvi- tai teetauko odotettavissa.

Ja sitten vain arpaonnea!

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Ensimmäistä adventtia odotellessa

Kun ulkona on viileää ja tasaisen harmaata, kupillinen kuumaa teetä ja kunnollinen pala Brownies-suklaakakkua piristää varmasti. Se on kakku, joka maistuu jopa paremmalta, jos syömisen kanssa ei pidä liian kiirettä, vaan antaa maun tasaantua kunnolla. Tänään ei ole ohjelmassa kirkon jälkeen mitään. Rauhallinen päätös vierasrikkaalle viikonlopulle.

Minulla on kahden sivun pituinen idealista jouluisiin ompeluksiin. Eilen oli tarkoitus käydä ennen vieraiden tuloa kangaskaupassa. Kauppa oli kuitenkin kiinni, joten ideat siirtyivät hiukan eteenpäin. Ei se taida haitata, koska tuskin ehdin sitä listaani askarreltua loppuun yhden joulukuun aikana muutenkaan. Ongelmana on aina se, että kun aloittaa ideoinnin, ideat eivät meinaa loppua ollenkaan. Yhdestä tulee mieleen toinen ja siitä taas seuraava.

Odotan kovasti ensi sunnuntaita, koska sitten on virallinen tekosyy laitaa jouluvalot ikkunalaudalle. Kukaan meidän kadulla ei ole vielä aloittanut joulukoristeluja. Taisin itse olla viime vuonnakin ensimmäinen.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Lauantaiaamuna




Mies vei tytön balettiin ja lupasi käydä kaupassa tunnin aikana. (Unelmamies.) Minulla pitää olla aika huippuresepti mielessä, että ruokakaupassa käynnistä innostuisin.

Illalla meni myöhään. Opiskelijoita oli käymässä ja mukavat jutut jatkuivat puoleen yöhön. Olen iltavirkku itsekin. Joskus se on hyvä ominaisuus. Ajan viettäminen opiskelijoiden kanssa on yksi työn parhaista puolista. Ehdottomasti. Se on rikkautta molemmin puolin. Antamista ja saamista. Hyvässä tasapainossa.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Mysteeritavoitteen päivitys

Säästän itseni mysteeritavoitteen pysähtymiseen liittyvältä (mahdolliselta) itsesääliltä loppuvuoden viimeisinä viikkoina raportoimalla siitä jo nyt. Olen muutaman viime viikon ajan tuijottanut tavoitetta realistisesti silmästä silmään ja todennut, ettei tämä vuosi vienyt sitä kovin pitkälle. Kyllä se eteni vuoden aikana, mutta ei siihen pisteeseen, että sitä voisi vieläkään paljastaa. (Onneksi en tiennyt tätä keväällä siitä kirjoittaessani.)

Pieni osa tavoitteen toteutumattomuudeesta oli omaa syytäni. Osa oli minusta riippumatonta, joskin olisin viisaasti voinut pelata korttini toisinkin, jos olisin ollut vakuuttunut vain viemään sitkeästi asian läpi. Suurimmaksi kuitenkin ongelmaksi muodostui se, että väliin tuli muutamia muita vielä tavoitettakin mysteerisempiä ideoita ja jonkin verran elämään kuuluvaa aikataulurasitetta lisäksi. Lopulta ajatuksiin asettui sellainen tunne, että oli parasta ajatella mysteeritavoitetta elämänmittaisessa mittakaavassa eikä nyt-heti-kaikki-tänne filosofialla. Ja muutenkin, prioriteetit on parasta pitää oikeassa järjestyksessä. Se nyt on totta elämässä yleensäkin.

Eli mysteeritavoitteen ainoat saavutukseksi luettavat elementit tämän vuoden puolella ovat ajatuksen kirkastuminen (siitä on hyvä jatkaa hiukan myöhemmin) ja oman elämän yleinen kevyenluokan arviointi, mikä sattui siinä muidenkin mysteerien myötä selkiytymään omaksi prosessikseen. Painotan sanaa "kevyenluokan," koska asia ei ole sitä mittakaavaa, että se olisi syössyt minua kovin suureen itsetutkiskeluprosessiin. Lievä arviointi on joskus hyödyllistä ihan sinänsä, vaikka olenkin kyllä sen verran analyytikko, etten muutenkaan jätä kiveäkään kääntämättä.

Mutta oli mysteeritavoitteen tila mikä vain, minulla ei ole ollenkaan periksiantanut olo. Ehkä siksi, että en ole antanut periksi asiassa sinänsä, siirtänyt vain tavoitetta sisäisessä itseni kanssa hallitsevassa sovussa aavistuksen eteenpäin.

Ei siis itsesääliä, eikä muutakaan harmia. Aikansa kaikella. Valmiissa maailmassa ei millään asialla voi olla ihan mahdoton kiire. Sitä paitsi vuosikymmenen päästä yhden vuoden menetys ei tunnun missään.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Jotakin ideaa




Kirpparilta mukaan tarttui kaksi parin euron käsityötä. Jotkut ovat, kaikesta päätellen ilmeisesti jo aika kauan sitten, näpertäneet niitä ihan antaumuksella, koska olivat oikein antaneet ne kehystääkin! Mustapohjainen oli oikein mattalasin takana. Siitä ilahduin erityisesti. (Pölyn määrä oli luonnollisesti huomattavasti pienempi kuin suojaamattomassa vaaleapohjaisessa teoksessa.)

Nyt vaalea on purettu irti sekä kehyksistään, että taustastaan. Keittiöveitsen terä hyvänä apuna... Musta odottaa siihen saakka, kunnes keksin millä ilveellä saan vedettyä parikymmentä naulaa irti kiilakehyksestä rikkomatta vahingossa työn taustakangasta.

Jotakin ideaa on mielessä, mutta en paljasta sitä vielä. Ennen toteuttamista on ostettava villapesuainetta ja pyykättävä molemmat kirjontatyöt käsinpesuna puhtaaksi. Kangaskauppa myös kutsunee, jos peseminen onnistuu ilman suurempia vastoinkäymisiä.

Hassua kuvitella, mitä kaikkea ne ihmiset, jotka nämä kukkakuviot ovat kirjoneet, ovat neula kädessään ajatelleet. Siinä on useamman ajatuksen ehtinyt pohtia läpikotaisin, kun on tuhansia pistoja villalangalla väkertänyt ja väriä vain vaihtanut välillä...

PS. Tulvat tulivat lähelle, mutta eivät ihan kohdalle sentään. Eilen kävelyllä huomasin, että muutama lähitie oli suljettu, normaalisti pieni puro virtasi kuohuvana yli äyräidensä ja silloista näkyi vain kaiteet. Koululainen kertoi, että kahdella luokkakaverilla oli tullut vesi sisään ja olivat joutuneet lähtemään kodeistaan. Tänään paistaa aurinko ja tulvavedet ovat laskemaan päin. Tulvan uhreille on luvattu valtion katastrofirahastosta apua, mutta helppo kuvitella, ettei mikään raha korvaa menetystä, jos tärkeitä tavaroita ja muistoja ehti tuhoutua.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

lauantai 13. marraskuuta 2010

Saavista kaataen



Miten voikin sataa näin paljon? Yöllä oikein kohina kävi, kun vettä tuli kuin saavista kaataen. Aamulla kävelin läheiseen leipomoon ostamaan sämpylöitä ja kastuin litimäräksi.

Ei sillä, että kaatosadepäivä ikinä tulisi ns. oikeaan aikaan, mutta tänä viikonloppuna olisin voinut nauttia muutamasta auringonsäteestä. Mies ja tyttö lähtivät Saksaan mummolaan. Minä jäin kotiin, koska tuntui tarpeellisemmalta haukata hiukan happea ja rauhoittua hetken verran ihan hiljaa.

Hapen haukkaukset jäänevät nyt suhteellisen pieniksi sieppauksiksi, kun tuonne kaatosateeseen ei viitsi edes kekkosenmaalaisena lähteä kovin pitkäksi aikaa. Rauhoittuminen onnistuu loistavasti. Mietin torstaina ennen matkalaisten lähtöä, että nyt voisin tehdä viikonlopun aikana kaikkea, mitä en muuten pysty tekemään. Sitten pohdin, mitä ne sellaiset asiat olisivat. Huomasin, etten keksi yhtään ainoaa asiaa. Se tarkoittanee sitä, että elämä taitaa olla hyvässä tasapainossa. Kaikki on muutenkin paljon hauskempaa yhdessä kuin yksin.

Jotakin yksinäisessä hiljaisuudessa kuitenkin on sellaista, mikä tekee ihan hyvää. Ei tarvitse puhua sanaakaan, ei ole mitään kuunneltavaa ja ajatuksetkin voi laittaa osittain off-asentoon. Se tekee hyvää yhden viikonlopun ajan, mutta luulen, että se riittääkin minulle vallan mainiosti.

Lontoo





Äiti löysi viime kesänä kirpputorilta hienosti kuvitetun, Lontoosta kertovan lastenkirjan. Ihastuin siihen kovasti. Kuvista välittyy ihan lontoolainen tunnelma.

Lontoo on sellainen kaupunki, tai oikeastaan Englanti maana, että lähtisin sinne matkalle saman tien, jos vain voisin. Se on sellainen kestotoive, joka on jatkuvasti mielessä. Ainoa ongelma on se, että tiedän jo kokemuksesta, että vaikka sinne matkan tekeekin, haikailu ei silti lopu. Pitänee silti alkaa kartuttaa säästöpossun sisältöä.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Numerot jatkuvat yli kolmenkymmenen

Kävin ostamassa talvisemman kynsilakan. Kempparissa myyjäksi sattui hädintuskin kaksikymppinen tytönheilakka. Kassalla hän vilkaisi minua ja kaiveli sitten näytteitä ja esitteitä laatikosta pudottaakseen ne kynsilakkapullon kanssa pieneen muovipussiin. Kaupasta lähtiessäni katsoin uteliaana, mitä olin saanut kylkiäisiksi. Ampulli face lift- ainetta, mainos 50+tapahtumaan ja joku kasvovoide, joka ei niiden kahden ensimmäisen jälkeen enää pystynyt nostamaan tunnelmaa. Taidan jättää sen tapahtuman väliin toistaiseksi, vaikka saisinkin kupongilla alennusta sisäänpääsymaksusta. Face lift -ainetta saatan kokeilla. Voihan se olla, etten enää tästä vanhene ollenkaan, jos se on yhtä tehokasta kuin esite lupaa.

En minä tietenkään mielelläni vanhene, mutta kolmekymmentä on monessa mielessä kahtakymmentä parempi luku. Parasta on ehkä se, että ymmärtää elämän olevan monimuotoisempaa, rikkaampaa ja syvempää kuin kahdessakymmenissä ajatteli. Ja valtava on sekin väläys, että tajuaa, ettei kolmestäkymmenestä siirrytäkään vielä suoraan eläkkeelle. Eikä elämä muutukaan tylsäksi tai muutenkaan puuromaisen harmaaksi.

Jotakin tapahtuu kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä. Ei sitä pysty sen kummemmin selittämään. Se on vain pakko kokea itse. Perspektiivi yksinkertaisesti muuttuu. Aikuiselämää ei kolmekymmentä+ jälkeen näe enää yhtenä sumeana putkena, vaan päivinä, vuosina ja kausina. Ja ymmärtää, että jokaisessa vaiheessa ihminen elää täyttä elämää. Huomaa sitä vielä senkin, että ei todellakaan kaipaa enää takaisin kahteenkymppiin. Mutta sitähän sellaiset kynsilakan myyjät tuskin uskovat.

torstai 11. marraskuuta 2010

Syysmarkkinoilla


Ensimmäisen maailmansodan loppumisen juhlapäivänä järjestetään kylällä joka vuosi syysmarkkinat. Olimme taas ajoissa aamupäivällä liikkeellä, jottei jouduttaisi hirveään tungokseen. Sää oli tänä vuonna ihan kamala. Otin kameran mukaan, jotta voisin saman reissun aikana kuvata syyskuvia läheisessä puistossa. Jäi kuvat ottamatta, koska alkoi satamaan ja tuulemaan. Sormet kohmettuivat jo kukkaroakin kaivaessa, joten valokuvausinto hyytyi lähes kokonaan. Lämpötila oli +5 paikkeilla, mutta tuulen voimakkuus viilensi tunnelmaa aika lailla viittä astetta viileämmäksi.

Eendjesvissen - ankkakalastusta - en ymmärrä ollenkaan. Kalastuksessa menee vain minuutin verran ja lahjaksi saa valita roskaa, roskempaa tai kaikista roskinta. Silti sitä on joka vuosi ihan pakko kokeilla. Jos maksaa hiukan enemmän, saa kalastaa useamman ankan. Ja saa vieläkin suurempaa roskaa palkkioksi. (Laatu ei parane, mutta tavaran koko vain kasvaa.) Käsittämätöntä on, että joku voi elättää itsensä sellaisella bisneksellä. Vaihtorahaa kaivellessaan kojun pitäjä vetäisi taskustaan paksun setelinipun. Ihan isoiksi rahoiksi näytti pistäneen.

Lopulta pääsimme tuoreen leivän ja pienen karkkipussin kanssa autolle lahkeet märkinä ja hiukset vettä valuen. Vieläkin paleltaa, vaikka kotiin tultiin jo pari tuntia sitten. Huomasin kotona, että en nähnyt yhtään oliebollen-kauppiasta. Sellaisen kojun luona olisin voinut pysähtyä syömään kuumia taikinan sisään käärittyjä uppopaistettuja omenanpaloja. Ne kuuluvat paikallisten "perinteiseen" kategoriaan. Terveellisyys niistä on kaukana, mutta maku on ihana. Varsinkin talvisaikaan ulkoilmassa.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Suomenkieliset unet

Koululainen sai koulusta kirjeen, jossa pyydettiin osallistumaan kirjoituskilpailuun, jonka teema on unet/unelmointi. Kirjoittamisen pahimmaksi ongelmaksi meinasi muodostua se, että hän kuulema näkee kaikki unet ainoastaan suomeksi. Kukaan ei kuulema koskaan hänen unissaan edes puhu muuta kieltä kuin suomea. Sellaista unta on tietysti vaikea kertoa toisella kielellä. Lopulta kirjoittaminen kuitenkin onnistui muutaman valmiiksi käännetyn avainsanan avulla.

Kirjoituksesta tuli hauska. Palautuspäivä olisi ollut vasta ensi viikolla, mutta koululainen halusi tietysti palauttaa sen saman tien. Mitäs sitä enää hautomaan, jos se kerran on valmiina jo paperilla!?! Toivon tuon asenteen säilyvän läpi elämän. Valmiiksi kirjoitettuja tekstejä on turha hautoa pidempään kuin on tarpeen. Itse olisin uudelleenkirjoittanut saman monta kertaa ja jäänyt silti lopulta miettimään lopputulosta, mutta onneksi se "geeni" ei näytä periytyneen.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Lohipastaa ja keräilyinnostusta



En muista, olenko jo aiemmin postannut lohipastareseptistä. Siitä on muodostunut meille sellainen "tullut-jäädäkseen" ruoka. Jotkut reseptit, tai tässä tapauksessa keksityt ideat, jäävät, toisia taas tulee tehtyä vain kerran tai kaksi. En tiedä, onko teoriani oikeassa, mutta luulen, että jos ruoasta jää selvä maku mieleen, sitä muistaa paremmin kaivata uudelleen.

Ohje on epätarkka, koska ateria syntyy näppituntumalla.

Lohipasta

pastaa
parsakaalia/pakastevihanneksia (porkkanaa, parsa- ja kukkakaalia)
sinappia (rakeista, jossa kokonaiset siemenet näkyvät)
kermaa
vehnäjauhoja
kylmäsavustettua graavilohta
pippuria
suolaa
parmesaania
yrttejä

> Keitä pasta suolavedessä. Sinä aikana paloittele ja keitä/höyrytä/mikrokuumenna vihannekset nopeasti (yleensä käytän vain parsakaalia, mutta nyt sitä ei ollut kaupassa, joten otin tilalle pakastevihannessekoituksen - porkkanaa, parsa- ja kukkakaalia). Vihannekset kannattaa kuumentaa niin, että ne ovat valmiita pastan kanssa juuri oikeaan aikaan, etteivät ne ehdi pehmetä liikaa.

> Jossakin välissä vihannesten ja pastanlaiton aikana tee kastike. Laita kattilaan reilu kukkurallinen ruokalusikallinen sinappia, jossa on kokonaisia siemeniä (Dijon on aina hyvä valinta, mutta muutkin käy, kun sinappi vain ei ole liian makeaa/sileää), lorauta päälle reilusti kermaa (tai kermaa ja vettä/maitoa) ja sekoita joukkoon hiukan vehnäjauhoja suurusteeksi. Sekoita tasaiseksi ja kiehauta seos koko ajan sekoittaen. Lisää hiukan suolaa ja pippuria, jos siltä tuntuu. Lisää kylmäsavustetut graavilohisuikaleet kastikkeeseen, hauduta sen aikaa, että lohi on kypsää. Älä sekoita paljon, ettei kala mene ihan silpuksi. Lisää vihannekset kastikkeeseen. Kaada pasta tarjoiluastiaan ja kaada kastike päälle. Sekoita niin, että kastike peittää pastan joka puolelta. Päälle voi silputa tuoreita yrttejä ja parmesaanijuustolastuja.

En nyt tarkoita tässä varsinaisesti Lidl:iä mainostaa, mutta sieltä saa kylmäsavustettua graavilohta halvimmalla. Se on laadultaan vain keskivertoa, mutta koska palat menevät joka tapauksessa enemmän tai vähemmän silpuksi, laatu riittää tähän ruokaan mainiosti. Lidl:n parmesaani palana on myös hyvää. Se on "kuivaa" ja maukasta. Itse asiassa ne pakastevihanneksetkin olivat tällä kertaa Lidl:in altaasta. Se oli sellainen soikea mikrovihannesmuovirasia. (Nyt voisin ottaa Lidl:ltä jonkun bonuksen kiitokseksi tahattomasta mainoksesta.)

Lohipastan alla oleva lautanen liittyy uuteen keräilyinnostukseeni. Äskettäin satuin löytämään kirpputorilta kaksi identtistä lautasta. Ajattelin, että siinä voisi olla hyvä alku pienelle kokoelmalle. (Yhdestä ainoasta kappaleesta aloittaminen olisi jo ajatuksena minulle vastenmielinen.) Samoja lautasia olen nähnyt kirpputoreilla usein vihreinä, sinisinä ja punasina. Sen perusteella ajattelin, että saan varmaankin kohtalaisen pinon kokoon muutaman kuukauden aikana. Nyt lautasten löytymisestä on jo kuukauden verran aikaa, enkä ole niiden kahden jälkeen nähnyt yhtään ainoata samantyyppistä lautasta minkään värisenä millään kirpputorilla, millä olen sattunut käymään. Jäänee lyhyeksi tämä keräilyhistoria, jollei lautasia ala pian löytyä lisää. Pitkäjännitteisyyteni ei ole parhaimmasta päästä.

Lahjakuriirina



Kävin eilen keskustassa ostamassa johtajan tilaaman perinteisen belgialaisen lahjan. Löysin sen, mitä pitikin, sain aitoustodistuksenkin siihen mukaan ja lopulta koko komeuden valmiiksi paketoituna kauniiseen lahjapaperiin. Lahjojen valitseminen on mukavaa. Ja kaupungilla käynti myös, kun siihen on hyvä syy. Muuten ei keskustassa tule käytyä enempää kuin keskimäärin kerran kuukaudessa. Ei uskoisi. Minusta.

Kun asuimme ennen vanhaan maaseutukaupungissa, kuvittelin aina, että jos joskus asun isossa kaupungissa, hyppään siellä jatkuvasti. Istun kahviloissa ihmettelemässä, kierrän kauppoja, katselen rakennuksia, jne. Se oli silloin niin lohdullinen ajatus, kun maaseutukaupungin rauha ja tavanomaisuus tympäisi joskus oikein olan takaa.

Nyt on niin, että ehkä olen joko vanhentunut ja laiska lähtemään, tai sitten on vain muuta tekemistä niin paljon, ettei selviä seikkailemaan niin usein kuin toivoisi. Ensimmäinen vaihtoehto ei ole totta. En vieläkään ole laiska lähtemään, jos vain aikaa on. Muu tekeminen on siis todellisempi syy. Suurin syy on kuitenkin se, että koska tiedän kaupungin olevan niin lähellä, sinne ei tarvitse olla jatkuvaa kaipausta. Se pysyy paikallaan ja on valmiina ottamaan minut vastaan heti, kun vain päätän lähteä.

Eilen olin matkalla yksinäni. Aikaa oli vajaa kaksi tuntia. Ajoin metrolla, otin muutaman valokuvan, hain tarvitsemani ja löysin sitten vielä vahingossa huikean lastenkirjakaupan. Sinne menen joskus uudestaan.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Punavalkoista





Joulun etukäteisajatuksista sen verran, että päädyin punavalkoiseen suunnitelmaan tänä vuonna. Enemmän siis valkoista, joukkoon ripaus punaista vastakohdaksi. Olen aina vierastanut punaista, mutta nyt se tuntuu erilaiselta kuin aiemmin. Mistä lie mielenmuutos syntynyt?

Ostin jo muutama viikko sitten Ikeasta parin metrin palan punavalkoista kangasta. Aikani mietittyäni ompelin perjantai-iltana siitä kaksi tyynynpäällistä ja pöytäliinan. Tyynynpäällisiin tein vaihteeksi nepparikiinnityksen. Olen liian aikaisessa, mutta otin silti kaikki käyttöön saman tien. Viime vuoden kirpputorilöytö, kahvikalusto, pääsee oikeuksiinsa tänä vuonna.

Ostin jo ensimmäiset uudet kuusenkoristeetkin. Omituinen vuosi. En muista ikinä olleeni näin aikaisessa. Onko täällä muita yhtä kärsimättömiä joulunodottajia?

Hyvää marraskuista viikonloppua!