Elokuva: Wonder

source

Tämä elokuva on ollut mulla toivelistalla siitä asti, kun se ilmestyi. Ei kuitenkaan ehditty katsomaan sitä vielä silloin, mutta nyt huomasin, että sehän on vuokrattavana iTunesilla. Ihan ihana elokuva ystävyydestä, toisten arvostamisesta ja hyväksymisestä. Mietin, että tämä toimisi loistavasti keskustelunavauksena kouluissa, kun kiusaamisteema on esillä. Tai muutenkin lasten/nuorten tunnekasvatukseen liittyen elokuvassa on monta päällekkäistä teemaa ja roolia, mistä kaikista voisi helposti saada hyviä keskusteluja aikaan. Toisaalta myös esille tulevat vanhemmuuden ja koulunkin realistiset haasteet siitä, miten lapsen sairastamista käsitellään ja miten sen kanssa selvitään. Elokuvan teemoja voi siis alkaa purkaa yllättävän monesta suunnasta. 

Vaikka elokuvan loppu on ihana, asia mikä minulla hiukan tökki oli elokuvan johtolause "You can't blend in when you were born to stand out." Tiedän, tiedän, että se on tietysti tarkoitettu positiiviseksi voimalauseeksi ja ehkä se toimiikin joissakin kulttuureissa, mutta ihmettelen kyllä silti, että kuka lapsi oikeasti haluaa kuulla jatkuvia muistutuksia olevansa erilainen. En usko, että ikinä silloinkaan, kun oikeasti on joku asia, mikä tekee hänet jotenkin poikkeavaksi. Elokuvan läpi poika on ihan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin kasvojen leikkausjälkiä lukuun ottamatta. Tietysti jäljet ovat iso asia eikä sitä tule kieltää. Lapsi tarvitsee ilman muuta tavallista enemmän tukea pärjätä tilanteen kanssa ja ryhmään integroimiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Elokuvassa tulee realistisesti esiin, että varsinkin lapset voivat olla kovin raakoja eroavaisuuksien suhteen ja aikuisten tulee olla aktiivisesti ohjaamassa ja puuttumassa asioihin. Vanhemmuuden näkökulmasta mietin kuitenkin ehkä enemmän siltä kannalta, että erilaisuuden korostamisen sijaan mieluummin alleviivaisin yhtäläisyyksiä, koska niitä on aina enemmän kuin poikkeavuuksia. Pidän nimittäin ihan älyttömän tärkeänä, että lapsi kokee kaikesta huolimatta mahdollisimman paljon samanlaisuutta muihin nähden, koska se auttaa sitten myös kestämään omaa erilaisuutta. Keksisin siis jonkin muunlaisen voimalauseen. En nyt keksi tähän hätään minkälaisen, mutta en missään tapauksessa sellaista, mikä johtaa lapsen ajattelemaan, että hän on kaikinpuolin niin hirmuisen erikoinen, että ihan varmasti aina erottuu joukosta. Se on minusta ihan kamalan kurja viesti. Jatkuva ja voimakas erilaisuuden kokeminen ei minun tietääkseni aina vahvista lasta positiivisella tavalla. Ymmärsin kyllä pointin, mutta tuosta kasvatusmetodista olen silti eri mieltä, vaikka muuten Wonder on ihan älyttömän lämminhenkinen ja koskettava elokuva. En yleensä ihan helposti itke katsoessani mitään, mutta tämän kanssa olin useamman kerran kyyneleet silmissä. 

Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, vaikka tämä arvio tuleekin nyt puoli vuotta myöhässä. Ehkä kaikki eivät kuitenkaan ole vielä ehtineet tätä elokuvaa katsoa!?! Jos ehditte jo katsomaan sen ja viitsitte kommentoida, niin kertokaa ihmeessä mitä mieltä te olitte tuosta voimalauseesta.  

Muutama sana kristillisestä kasvatuksesta

Mietin hiukan, että viitsinkö tästä teemasta tänne kirjoittaa ollenkaan, mutta sitten ajattelin, että ehkä täällä kuitenkin on joitakin lukijoita, joita tämä aihe kiinnostaa. Heti alkuun haluan kuitenkin muistuttaa, että tarkoitan tässä kirjoituksessa tasapainoista kristillisyyttä ja yleisesti tervettä kasvatustyyliä, minkä yhteissummana lapsen elämä on iloista ja turvallista, ja hengelliset asiat tulevat kevyellä tyylillä luonnollisesti osaksi lapsenkin arkielämää. En siis tarkoita tässä kirjoituksessa mitään sellaista omituista tai ahdistavaa kasvatustyyliä, mikä luo syyllisyyden tunnetta, pelkoa tai mitään muuta harmillista lapsen mielessä. 

Vanhemmuus ei yleensäkään ole ihan helpoin teema, mutta joskus tuntuu että kristillinen vanhemmuus on siitä vielä hiukan monimutkaisempi asia. Syitä tähän voi olla esimerkiksi, että vanhemmat ehkä kamppailevat omien lapsuuden kokemustensa kanssa, jos he muistavat hengellisiin asioihin liittyneen ahdistavia mielleyhtymiä. Jotkut taas ehkä kokevat, että uskoon liittyvissä asioissa lapsia ei kuulu ohjata ollenkaan, vaan mieluummin vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Toiset taas luottavat siihen, että koulun järjestämä uskonnon opetus (tai seurakunnan lapsi- ja nuorisotyö) huolehtivat opetuksesta ihan riittävästi. Kaikkia näitä erilaisia näkökulmia yhdistää se, että vanhemmat joko vetäytyvät hengellisestä kasvatusvastuusta, tai hoitavat sen minimaalisella tavalla. 

Historia kertoo, että kristillistä kasvatusta on harjoitettu usein kovinkin kehnosti ja se on tuottanut paljon huonoja kokemuksia, ahdistusta ja pelkoa. Joskus huonoa kristillistä kasvatusta on harjoittanut kirkko instituutiona, joskus paikallinen seurakuntayhteisö, joskus taas vanhempi tai joku muu lapselle läheinen henkilö. Hiukan analysoiden huomaa, että yleensä silloin kasvattajan lähtökohtana tai kasvatustyylinä, on ollut raamatulle vieras arvomaailma ja uskon opettamisen vuoksi tai sen varjolla on välitetty muutakin kuin itse asian ydin. Raamatullinen usko on kuitenkin itsessään ytimeltään vapauttavaa ja iloista, aitoa ihmisyyttä tukevaa ja toivoa vahvistavaa. Sellainen usko ei tukahduta kysymyksiä tai tunteita, tulehduta mieltä tai ahdista kasvattajaa eikä kasvatettavaa. Tämänkaltaiseen tasapainoon kristillisen vanhemmuuden tulisi pyrkiä. 

Jo Vanhan Testamentin aikaan vanhemmille annettiin kasvatusvastuu myös hengellisissä asioissa. Yhteisön tehtävänä oli tukea uskoa, mutta vanhemmat olivat ne, jotka välittivät sen elävän sisällön seuraavalle sukupolvelle. (Esim. 5. Moos. 4 ja 6) Kasvatustehtävä liittyi lasten mielenkiinnon huomaamiseen, tiedon välitykseen, kokemusten siirtämiseen ja esimerkkinä elämiseen. Aika luontevat lähtökohdat, jos ajattelee, että usko on vanhemmalle itselleen arkinen, tasapainoinen ja iloinen asia. Sellainen vanhempi, joka itse elää uskoaan todeksi arkielämän kiemuroissa, kuuntelee lapsen kysymyksiä, puhuu omasta elämänkokemuksestaan lapsen ikätasolle sopivasti ja kertoo raamatun sisällöstä ja siitä, miten sen opetus soveltuu tämän päivän elävään elämään, kasvattaa lapsiaan hengellisten asioiden pariin ihan luonnostaan. Siihen ei tarvita mitään erityistä projektia tai hankalasti toteutettavia systeemejä. Riittää, kun vain elää omaa uskoaan luonnollisesti, avoimesti ja ääneen samalla aktiivisesti huomioiden lapsen kysymyksiä, pohdintoja ja päätelmiä. 

Luulen, että joskus me vanhemmat luotamme, että lapset automaattisesti nappaavat meille tärkeät asiat ja ymmärtävät ne jotenkin ihan luonnostaan. Peräänkuulutan tässä nyt kuitenkin kommunikaation tärkeyttä. Hengellinen kasvu johtaa hengelliseen kypsyyteen, kun lapsi saa kysyä, kyseenalaistaa ja pohtia asioita vanhemman kanssa yhdessä ja avoimesti. Vanhemman esimerkin ja selittämisen avulla lapsi ajan myötä oppii sekä ajattelemaan hengellisiä asioita itsenäisesti arvioiden, että myös ymmärtämään ja soveltamaan raamatun opetuksia terveellä tavalla omaan elämäänsä. Nämä taidot eivät helposti kasva tasapainoisiksi ilman lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta. Ne ovat kuitenkin ehdottoman tärkeitä varsinkin silloin, jos toivomme, että lapset ymmärtäisivät elävän uskon tärkeyden, eivätkä tyytyisi pelkkään kristillisiin arvoihin perustuvaan elämäntyyliin.  Lapsen puolesta ei voi, eikä saa, tehdä valintoja, mutta samalla tavalla kuin vanhempi ohjaa lasta muidenkin tärkeiksi kokemiensa asioiden ja arvojen pariin, lasta voi myös ohjata ja kasvattaa raamatun tuntemiseen ja itsenäiseen ajatteluun myös hengellisten asioiden suhteen. Niiden pohjalta hän sitten pystyy kasvaessaan itse tekemään niitä ratkaisuja, mitä hän kokee hyödylliseksi. 

Rohkaisuna vanhemmille haluan sanoa, että omaa hengellistä elämää kannattaa vaalia ja siitä kannattaa kotona keskustella avoimesti, iloisesti ja mielenkiintoisesti lasten ikätasolle sopivalla tavalla. Raamatun lukeminen ja rukous ovat helpoimpia tapoja pitää hengellisiä asioita päivittäin esillä, mutta muissakin tilanteissa ja keskusteluissa voi puhua uskoon liittyvistä asioista. Tähän ei tarvita mitään luonnotonta ihmeiden tai rukousvastausten korostamista, vaan ihan normaaleja arkisia asioita, miten joku tilanne on mennyt kivasti, on kiitollinen jostakin, tai kuinka esim. joku pieni konflikti saatiin selvitettyä... laidasta laitaan siis ihan sitä tavallista elämää, missä Jumala kuitenkin vaikuttaa, kun vaan pysähdymme huomaamaan sen. Näissä pienistä asioista jutellessa ja elämää sanoittaessa, lapsi näkee, kuinka vanhempi elää arkeaan, toimii arvojensa mukaisesti ja luottaa siihen Jumalaan, josta usein puhutaan.

Kaikista tärkeintä kristillisessä vanhemmuudessa on huolehtia, että on itse tasapainossa oman uskonsa kanssa ja varmistaa, että se tasapaino on näkyvää arjen keskellä. Uskon ei tule olla syyllistävää, pakottavaa, pelottavaa tai muutenkaan ahdistavaa. Toiseksi tärkeintä on olla olettamatta, että hengelliseen kypsyyteen johtavaa oppimista tapahtuisi itsestään ilman vanhempien vaikutusta. Hengellinen kasvatus toimii aika lailla samalla tavalla kuin minkä tahansa muun lainenkin arvokasvatus, missä perheen rooli on myös hyvin keskeinen. Myös hengellisiä asioita itsenäisesti ajattelevia lapsia kasvaa avoimesti keskustelemalla. Kolmanneksi tärkeintä on huomata ottaa vastuu omasta roolistaan kristillisenä kasvattajana, ja löytää ne luontevat keinot keskustella lapsen kanssa uskosta arjessa. Alkuun siinä auttaa yksinkertaisesti lapsen huolien, pohdintojen ja kysymysten aktiivinen ja avoin kuuntelu.           

Ihana mahdollisuus

Tarkkuus hiukan kärsi, mutta tämä oli niin hauska kuva, että haluan sen kuitenkin näyttää. 

Vuosia sitten varmaan kerroin joskus siitä, kun tyttö ja kaverit olivat nuorempia, profiloiduin kavereiden keskuudessa leipuriäidiksi. Meille olikin sitten aina innokkaita tulijoita, varsinkin jos tarjolla oli jonkinlaista leipomista. Oli siinä hommaa ja sotkua välillä, mutta minusta se oli kiva, että leipomisverukkeella sai aina hetken aikaa olla lasten kanssa heidän omien leikkiensä välissä, jutella niitä näitä ja kuulla koulu- ja harrastuskuulumisia ja mitä muuta milloinkin. 

Siitä asti, kun tyttö kavereineen on halunnut itsestään valokuvia, olen saanut olla mukana hovikuvaajan roolissa. Nykyään aika usein, kun kavereita tulee käymään yksittäin tai porukalla, tytöt pyytävät, että otettaisiin valokuvia. Usein heillä ovat ideat jo valmiina ja minun täytyy vain räpsiä niin monta kuvaa kuin mahdollista. Ja sitten jälkikäteen tietysti lähetellä ne fb kautta jokaiselle, jotta saavat kuvat käyttöönsä. Hyvä syy päästä kaikkien kaveriksi. Ei vaiskaan, oikeasti mukavinta on saada olla hetki tyttöjen mukana ottamassa niitä valokuvia. Saa aina hiukan tuntumaa siihen, mitä on meneillään ja mitä kenellekin kuuluu. Jälkikäteen mukavaa on tietysti sekin, kun yhdessä otettuja kuvia päätyy profiilikuviksi tai muuten vain päivityksiin.

Tällaiset pikkujutut ovat ihania mahdollisuuksia! Ei sillä niin väliä, missä roolissa, kunhan vaan saa yhteyden lapsiin/nuoriin ja pysyy hiukan kärryillä kaikkien kuulumisista. Ja aina on tosi kiva huomata, miten mukavia kavereita tytöllä onkaan.  

Arjen iloja

Yhtenä lomapäivänä aikansa levättyään tyttö keksi alkaa leipomaan cupcakesejä. Ilahduin ideasta kovasti, koska tässä sairastamisen aikana ideat tehdä jotakin ihan tuosta vaan ovat olleet aika vähissä. Pistokset väsyttävät sen verran, että yleensä riittää, kun selviytyy perusarjesta ja kaikki ylimääräinen on enemmän tai vähemmän tauolla. Innostavia ideoita kyllä pulppuaa ihan entiseen tahtiin, mutta toteuttamisenergia on suurimman osan aikaa valitettavan vähissä. Ideoiden käytäntöön panoa joudutaankin sitten yhteistuumin säätelemään/mahdollistamaan sen mukaan, miltä kokonaisuus sattuu milloinkin näyttämään.

Lääkkeiden aiheuttamasta väsymyksestä tullessa puheeksi joskus alkaa aavistuksen verran ärsyttää, jos joku muistuttaa teini-iän olevan ihan luonnostaankin ns. saamatonta. En ole vakuuttunut siitä totuudesta yleisestikään, enkä varsinkaan tämän yhden ideariihen äitinä senkään vertaa. Ilman muuta teini-iässä on normaalia, että kotitöitä kuuluukin hiukan yrittää karttaa, vanhempien kanssa ei enää huvita lähteä kävely- tai pyörälenkeille eikä ruohonleikkaus ilman taskurahavastinetta kiinnosta. Harvoin olen kuitenkaan nähnyt sellaisia teinejä, jotka eivät olisi energisiä toteuttamaan omia ideoitaan kavereiden kanssa menemisestä, harrastusjutuista ja muista elämään kuuluvista mukavuuksista. 'Saamattomuus' ei siis minun mielestä ole mitenkään oikea sana kuvailemaan tervettä teini-ikää. Ehkä paremminkin se on aikuisen määritelmä sille, että nuori ei enää ole innokas toteuttamaan aikuisen keksimiä ns. hyödyllisiä ideoita aamusta iltaan. 

Tuona cupcakes-päivänä oli kuitenkin kiva, kun energia riitti leivontaan. Aina kun se riittää johonkin, niin siitä jostakin on iloa useammaksi päiväksi. Siis muutenkin kuin vain herkuttelun muodossa. Teini-iässä on nimittäin tärkeää, että saa asioita aikaiseksi. Ei niitä aikuisten ideoimia, vaan ihan omia.