A forest, an idea, a sermon and a movie make together a weekend

Lähdimme katsomaan joko englanninsinililjat (fl. boshyacint) kukkivat. No, ne eivät vielä kukkineet, muutamaa yksittäistä etuajassa kukkivaa yksilöä lukuunottamatta, mutta valkovuokkoja sen sijaan oli metsä täynnä. Se on luonnonpuistoaluetta, joten kerätä sieltä ei saa mitään, mutta oli kyllä ihanat näkymät! Tämä on taas yksi niistä jutuista, miksi tykkään Belgiasta. Ensin on valkovuokoista lehtimetsä valkoisena ja seuraavaksi se on niiden sinililjojen vuoksi ihan sinisenä niin kauas kuin silmä kantaa. Muutenkin sellaiset kumpuilevat lehtimetsät, ne on ihan parhaita!

Viikonloppukuulumiset muutenkin on reilusti plussan puolella. Ollaan syöty taas ihan kylliksi. Siitä juttua varmaankin seuraavaksi. Aamulla kirkonpenkille istahtaessani tajusin yhden väittärijutun, joten nyt on hyvä idea mielessä tulevaa viikkoa varten. Selostin miehelle metsässä kävellessä sen jutun juonen. Se on hyvä, kun on kriitikko omasta takaa. Jos se onnistuu niin kuin ajattelen, niin siinä tulee ehkä hiukan uutta näkökulmaa esille. Luukkaan evankeliumissa on nimittäin sellainen ongelma, että sen alkuperäisestä lukijayleisöstä ei olla vieläkään samaa mieltä. Se on hyvä muurahaispesä sohittavaksi. :) Uusi pastori piti kirkossa hurjan hyvän saarnan. Siinä oli sellainen made-to-measure sisältö mulle tämän viikon päätteeksi. 

Ai niin, yksi juttu kyllä tälle viikonlopulle antoi miinusta. Menimme lauantai-iltana katsomaan Still Alice, uuden alzheimer-aiheisen elokuvan. Mietin muutaman päivän etukäteen uskallanko mennä vai enkö. Sitten kuitenkin ajattelin, että ehkä siitä on hyötyä, jos kohtaa pelkonsa. Ei tainnut olla mitään hyötyä, mutta hyvin se oli näytelty ja arvot oli kohdallaan, vaikka tarina olikin itsessään juuri niin järkyttävä, kuin ajattelinkin. Ajattelin, että ehkä se on hyödyllistä, että sairaus tavallaan saa kasvot. Ehkä se auttaa murtamaan ennakkoluuloja ja sen sellaista. Mutta itse kyllä jouduin ihan tosissani useamman kerran lohduttamaan itseäni ajatuksella, että hei tuo vaan esittää sairasta... Ei todellakaan ihan paras filmi kenellekään tällaiselle kovin herkälle...

-----

We went to see whether there are already some bluebells in the forest. No, they did not bloom yet, except for few early individuals. There were plenty of wood anemones instead! This is one of those things I love in Belgium. First the ground is white because it is covered with anemones, then it turns blue because of the bluebells...  

Our weekend has been great. We have eaten quite a bit. That's another story though. This morning when I sat down in the church I suddenly understood one important connection for my research. I explained it to my husband as we walked through the forest. I am really lucky to have a professional critic right beside me. If the idea works out like I think it will, it might set things into another perspective. The thing is that the scholars do still not quite agree on the original readership of the Gospel of Luke. That's a good ants' nest to poke. :) Our new pastor preached very well this morning. The sermon had a made-to-measure content for me. 

One thing was not so great though. We went yesterday to a cinema to watch Still Alice, the new alzheimer movie. I had to think for few days whether I really dare to watch such a thing or not, but then I thought that perhaps it helps to face one's worst fear. I don't think it helped at all though, it was almost even worse than I had thought. But the actors did a good job and the values were great. I guess all in all, it is good to give a face to such sickness. Perhaps it helps to reduce prejudice. I had to comfort myself couple of times by thinking that hey, fortunately she's just acting as if she was sick. It's definitely not a film to propose for anybody sensitive like me...

Flower carpet

Silloin kun palattiin lomalta, ehdittiin juuri ja juuri vielä kaupungille katsomaan kukkamattoa. Se on sellainen perinne, joka toteutetaan aina kahden vuoden välein keskustan torille. Aika moinen väkertäminen, vaikka ammattilaiset ovatkin asialla. Sattui vielä aikamoinen vesisadekin, joten kovin suuri valokuvaaminen ei oikein innostanut sateenvarjon alta käsin. Hauskoja muuten nuo talojen "remonttikankaat." Huomattavasti paremmalta näyttävät korjattavat julkisivut, kun rakennustelineiden päälle viritellään printatut suojakankaat.

----

When we returned from our holiday, we just made it to see the flower carpet at Grand Place in Brussels. It's a tradition that is done every two years. Though it is done by the professionals, there must be quite a bit of work in making it... It was pity that we happened to have such a rainy weather as we arrived to the center. Photographing from underneath the umbrella is not really my favorite thing to do... By the way, I like the printed housefronts. Adding a bit of aesthetics when fixing the façades can never go miss.  

Elokuvissa - At the movies

Kävin ystävän kanssa yhtenä iltana katsomassa Grace of Monaco -filmin. Tiesin jo etukäteen, että totuudenmukaisesta henkilöhistoriasta siinä tuskin on kyse, mutta pukuloisto ja rakennukset olivat silti näkemisen arvoiset. Juonessa ei oikein ollut muuta ideaa kuin se, että Grace kaipasi aluksi takaisin aikaisempaan elämäänsä, mutta sitten keksi keinot sopeutua tilanteeseen. Muita juonenpätkiäkin oli esillä, jostakin syystä mitään niistä ei kehitelty sen enempää... Se hiukan ihmetytti, koska, jos tarina joka tapauksessa vain löyhästi seurailee tosielämän tapahtumia, niin silloin ehkä melkein kannattaisi käyttää faktoja vain inspiraatioksi ja keksiä niistä kunnollinen, mutta uudenlainen juoni.

 

----

I went to see a movie Grace of Monaco with a friend the other night. I knew that the narrative would not quite follow the actual history, but for the sake of beautiful clothes and surroundings, it was still worth of watching. The story line was a bit weak though. The only actual point of it was that at first Grace missed her previous life, but then found ways to cope with the new situation. There were few other potential possibilities for complicating the plot a bit, but for some reason none of them were really followed up properly... That was bit surprising, because if the narrative anyway only loosely follows the actual real life events, you'd think that one could feel free to be more creative with the rest of it, too. Rather than recording facts poorly, it would be smarter to use them only as inspiration and write a completely new story.

Canterbury

Huomasin, että muutama kiva kuva Englannin reissusta oli vielä kansiossa. Lähdimme viimeisenä aamuna hotellilta Lontoon pohjoispuolelta ajelemaan sataman suuntaan.  Meillä oli aikaa iltaan saakka, joten valittiin sitten suoran moottoritien sijasta reitti, joka kiersi hieman kauempaa, jotta saatiin kurkistettua sitten matkalla Canterbury. Harmitti vain, että oli vain pari tuntia aikaa. Siellä olisi voinut olla muutaman päivän. Sen verran kiva kaupunki oli, vaikkei ehdittykään kierrellä muuten kuin lyhyen kaavan mukaan. Siitä sitten matka jatkui rannikkoa pitkin etelämpään. Yhdessä pikkukaupungissa syötiin fish&chips ja huidottiin samalla puluja kauemmaksi... Vielä hiukan maisemia ja sen sellaista ennen satamaa ja sitten olikin viimeinenkin päivä melkein pulkassa. 

Taas on uusi viikko alkanut. Viikonlopusta lisää myöhemmin, mutta sen verran on nyt univajetta jokaisella, että taidetaan hipsiä tänäänkin nukkumaan ajoissa. 

----

I noticed today that I still have few nice pics that I did not show yet to you from our England trip few weeks ago. In the last morning we left the hotel (close to London) after breakfast. We still had time until the evening, so we took a longer route to the seaport. We planned to check out what sort of place is Canterbury. It was pity that we had only couple of hours time, because it was so cute old place that one could have easily spend couple of days there! Then we continued our way southwards and ate fish & chips in another little coastal town. The food was great, but the birds were rather annoying as some of them clearly seemed to expect their share... Bit more of scenery road and such before arriving at the ferry.

It's a new week again. I'll tell you more about our weekend later. Tonight all of us still feel a bit sleep deprived, so going to bed early might not be a bad plan at all.     

Perinteet kunniaan

Aika  karkkeja nämä cuberdonit! Alkuperäinen flaaminkielinen nimi on Gentse neus eli Gentiläinen nenä, kun taas ranskankieliset kutsuvat niitä cuberdon-nimellä. Perinteiset maistuvat vadelmalle ja ovat väriltään violetteja. Maku ja koostumus ovat minun mielestäni aika lailla kuten ruotsalaisten vadelmavene moninkertaistettuna. Kuori on purtava, hiukan jopa kovakin, mutta sisällä on ihan nestemäinen täyte... Hurjan imelää. Kuitenkin maistamisen arvoista ehdottomasti, jos Belgiassa liikkuu. Cuberdonit on nimittäin saaneet perinteisen paikallistuotteen (streekproduct) maininnan. Belgian ulkopuolella näitä ei kuulema myydä, koska säilyvyydeksi luvataan ainoastaan kolme viikkoa valmistamisesta. Sen jälkeen sokeri alkaa kristallisoitua.

---

Cubedons are old-fashioned local sweets. Traditionally they are colored purple and they taste like rasberries. Quite a sweet experience - the sugary filling inside is almost fluid... They are definitely worthy of tasting, because they have got a special honor as "traditional local product" (streekproduct). Besides, they are not sold anywhere else than in Belgium, because their freshness is guaranteed only for three weeks. After that the sugar begins to crystallize. 

Cantuccini's

Ihmettelin kaupassa, että pussissa myytävä puuroriisi oli kadonnut valikoimista. Lopulta huomasin, että yksi täällä tunnettu merkki on ottanut puuroriisin omaan valikoimaansa ja paketoinut sen pahvirasiaan. Eilen testasin varmuuden vuoksi, että kyse todellakin on samasta riisistä. Kattilallinen hyvää riisipuuroahan siitä tuli. Keittäminen sujui jopa hieman nopeammin kuin siitä muovipussiriisistä, eli tyytyväinen asiakas tässä, vaikka ensin meinasinkin hiukan hätääntyä... Minulle riisipuuroriisin puute olisi pahempi jouludraama kuin se, että kinkusta sattuisi tulemaan kuivahko.

Puuroa keitellessä löysin keittokirjan välistä reseptin, johon sattui manteleita myöten olemaan ainekset valmiina. Sain muutama vuosi sitten anopin naapurilta Cantuccini-keksien ohjeen. Saksassa on tapana leipoa monenlaisia pikkuleipiä jouluksi. Jotkut leipovat kymmentäkin sorttia. On siinä tehtailua. Jotkut myös tapaavat sukulaisten tai ystävien kanssa leipomisen merkeissä, tekevät yhdessä suuret taikinat montaa lajia, joista jokainen saa sitten viedä mukanaan oman osuutensa... Pikkuleipiä sitten myös lahjoitellaan naapureille ja tutuille. Niitä maistellaan ja parhaat reseptit pyydetään mukaan. Niin oli näiden Cantuccini-keksienkin kanssa.

Cantuccini á la Frau Wagner

250 g vehnäjauhoa (250 g wheat flour)
180 g sokeria (180g sugar)
1 tl leivinjauhetta (1 tsp baking powder)
6 tl vaniljasokeria (6 tsp vanilla sugar)
pari pisaraa manteliaromia (few drops of almond aroma)
ripaus suolaa (pinch of salt)
25 g huoneenlämpöistä voita (25 g butter in room temperature)
2 munaa (2 eggs)
175 g kokonaisia manteleita (175g whole almonds)

Sekoita ensin kuivat aineet hyvin sekaisin. Sekoita toisessa kipossa manteliaromi kananmuniin (aromi on niin pisteliään hajuista, että kannattaa olla varma, että se sekoittuu tasaisesti taikinaan). Kaada seos kuivien aineiden joukkoon. Paloittele voi ja lisää sen mukaan. Vaivaa taikina valmiiksi. Lisää mantelit. Ohjeessa käsketään laittamaan taikina 30 minuutiksi jääkaappiin. (Minä leivoin saman tien, koska taikina ei minusta ollut mitenkään hankalaa käsitellä.) Jaa taikina kuuteen osaan ja muotoile niistä n. 25cm pitkiä tankoja leivinpaperin päälle. Paista 200 asteisessa uunissa 10-15 min. Anna jäähtyä ritilän päällä kymmenisen minuuttia. Leikkaa paksuiksi suikaleiksi hiukan vinottain. Laita palat leikkauspinta ylöspäin uudelleen uuniin 8-10 min. ajaksi. Anna jäähtyä. Säilytä keksit lasi- tai peltirasiassa.

---

I was bit shocked when I could not find dessert rice in its usual packaging in any of the supermarkets nearby. We happen to eat rice porridge during the Christmas time. It's a Finnish thing. Funny enough, while everywhere else one would rather add vanilla sugar to the porridge, we add a pinch of salt into the porridge and sugar and cinnamon on the top. Missing the right kind of rice would definitely be a bad thing for me. Almost as bad as a poorly done turkey for my American friends. Finally, I did find out that the rice was packed differently and sold under another brand. (A happy sigh.) 

Yesterday I was cooking the rice porridge and since it always takes a while, I looked through my cooking book. I found a recipe that I once received from the neighbor of my mother-in-law. In Germany the ladies bake incredible amount of cookies around the Christmas time. I am not exaggerating, but some might even bake ten different kinds of cookies for their family to have a nice selection at the coffee table! Around Christmas time everybody then also gives some of their cookies to the relatives and neighbors. If you taste one that is particularly good, you obviously want to ask for the recipe. Except for some rare family secrets, most ladies are delighted to share their best recipes with anybody who asks for them. This was also how I happened to get the Cantuccini recipe from Mrs. Wagner. 

You can find the incredients in English in the Finnish recipe above. Here the instructions: Mix all dry incredients together in a bowl. Take another bowl and mix the eggs and the aroma together. Add the mixture to the dry incredients. Cut the butter in small cubes and add it to the other incredients. Knead the dough until it is smooth. Add the almonds. Place the dough into the fridge for 30 min. Cut it into six pieces. Form six 25cm long pieces and place them on the non-stick baking parchment sheet. Bake in 200 decrees 10-15 minutes. Let cool for awhile. Then cut into slices. Place the slices on the parchment sheet the cut side upwards. Bake again for 8-10 min.     

Konsertissa

Kyllä oli oikein aktiiviviikonloppu. Lauantaina ehdittiin oikein konserttiinkin. Gaelle tuli tutuksi vuosia sitten, kun hän meni naimisiin erään meidän italialaisen opiskelukaverin, Barton, kanssa. Lahjakas pariskunta tekee nykyään musiikkia ammatikseen. Klikkaa tästä, niin pääset Gaellen sivuille, kuulemaan upean ääninäytteen. Sivut ovat ranskaksi, mutta keskikohdassa on linkki albumiin, sieltä kuulee vielä muutamia lauluja ja on myös linkit, jos haluaa ladata kuunneltavaksi muutenkin. Vastajulkaistu CD tuli tietysti mukaan, joten meillä kuunnellaan nyt tällaista musiikkia vaihteeksi...

Oli aika aktiivipäiväkin. Kirjastoreissulla naapurin kanssa... Autolla mentiin ja ruuhkaa oli molempiin suuntiin. Tuli yksimielisesti todettua, että metro-juna-yhdistelmä on parempi. Nyt on taas materiaalia kirjoittamiseen. 

---

We had quite an active weekend. On Saturday night we drove to Gaelle's concert. She has such a beautiful voice!!! Here is a link to her website. The site is French, but somewhere half way the page, you can find a link to "album" to hear some more. She has just released a new CD, so that's what we are listening now...

Varo! Säikähdyslanka!

Jotkut täkäläiset sanat ovat niin kuvainnollisia jo itsessään, että asia tulee selväksi heti. Kun saa sähköpaimenesta sätkyn, niin tietää kyllä, miten joku on päätynyt kutsumaan sitä säikähdyslangaksi.

Toivottavasti te näitte auringonpimennyksen paremmin kuin me. Täällä se jäi tähystelystä huolimatta paksujen pilvien peittoon, joten aamu oli vain tavallista hämärämpi.

Liikennettä

Joskus, kun joku asia alkaa käydä hermoon, sitä samaa asiaa alkaa yhtäkkiä nähdä kaikkialla. Nyt on ärsytyskynnys hiukan madaltunut paikallisen liikennekulttuurin suhteen. Täällä on sellainen tapa, että autot ajavat risteykseen täydellä vauhdilla, niin että jos auto pysähtyy, puolimetriä nokkaa on jo risteyksen alueella. Ärsyttävää. Sitten se, joka ajaa ohi, joutuu koukkaamaan toiselta kaistalta, jos ei halua autonsa kylkeen naarmuja.

Usein autot eivät kuitenkaan edes pysähdy. Kolmioita tietysti on risteyksessä kuin risteyksessä liikenneympyrät mukaan lukien, mutta niissä vain hiukan hidastetaan ja otetaan katsekontakti siihen, joka ei tule kolmion takaa. Jos katsekontakti onnistuu, kolmion takaa tuleva luottaa siihen, ettei se toinen tule eteen ja painaa vain kaasua, jolloin se, jolla ei ollut kolmiota jarruttaa, ettei tulisi kolaria. Se risteyskatse on ihan omanlaisensa. Hiukan kuin tuijottaisi eläintä silmiin ja pakottaisi sen alistumaan.

Tiedän, ettei liikenteestä kannata hermostua. En vaan voi olla ajattelematta, että muutamat perussäännöt ovat ihan hyödyllisiä ja niiden noudattaminen tekee ajamisesta turvallisempaa. Ja toiseksi olen ihan kyllästynyt sellaisiin pakotuskatseisiin. On varmaankin paras vain yrittää katsoa tyhjällä ilmeellä ohi. Ehkä kukaan ei kuvittele sellaisen pysähtyvän, joka ei näytä näkevän ketään? Siinä on vain se ongelma, että sekin voi käydä vaaralliseksi.

Uusi kirja

Sain kameran syntymäpäivälahjaksi ennakkoon jo elokuussa. Eilen oli siitä huolimatta muutama yllätyspaketti juhlapöydässä avattavaksi. Toisessa paketeista oli kirja, jonka melkein ostin viikko sitten. Jätin sen lopulta kuitenkin kauppaan ja heti kotiin tultuani harmittelin kovasti. Harmittelut olivat jääneet mieleen, koska mies oli tytön kanssa käynyt hakemassa Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa -kirjan hollanninkielisenä käännöksenä. Lukumerkki on tytön käsialaa. Pienten ruutujen piirtämiseen ja värittämiseen kului varmasti jonkin aikaa. Tykkään siitä kovasti.

Ai niin, tähän kirjaan liittyy sellainenkin asia, että sillä kauppamatkalla, kun minä jätin kuvissa olevan kirjan ostamatta, mies osti itselleen Leijapoika-kirjan hollanninkielisenä. Siksi minulle pihiys iskikin. Että nyt kaksi uutta kirjaa yhdellä ruokakauppareissulla. Miehellä on tapana lukea vain "asiakirjoja," joten nyt odotan jännittyneenä, milloin hän saa kirjan luettua loppuun ja kommentoitua lukukokemustaan.

Sain myös päärynäsuklaakakkua ja pitsaa. Kaikki oli hienosti valmisteltu. Kelpasi juhlia. Eikä vanheneminen tuntunut lopulta missään. Kannattaa näköjään aina potea synkkyyttä muutama viikko etukäteen, niin sitten voi itse juhlapäivänä olla vain iloinen.

Vuonna 1625

Vuosi 1625 oli kaikkea muuta kuin rauhallinen. Belgia kuului silloin Alankomaihin. Espanjalaiset tosin pitivät osaa maasta hallussaan puolustaaksensa katolilaisuutta protestanttikapinallisia vastaan. Spinolan johdolla he valloittivat Bredan vuoden kestäneen piirityksen jälkeen. Täältä on sinne matkaa 114 km pohjoiseen.

Samana vuonna tammikuussa Ranskassa hugenotit, jotka olivat protestantteja, aloittivat kapinan tekemällä yllätyshyökkäyksen meriväen kimppuun Port-Louis:ssa. (Sinne sentään on noin 800 km matkaa.) Protestantteja onnisti sen verran, että he saivat saaren vallatuksi. Yhdeksän kuukauden päästä saman vuoden syyskuussa kapina loppui, kun saari vallattiin takaisin, ja hugenotit pakenivat Englantiin. Ei sielläkään kovin turvallista tainnut olla, kun samana vuonna barbereskit, ottomaanimerirosvot, hyökkäsivät Lounais-Englannin rannikolle.

En tiedä olisinko itse viitsinyt rakentaa mitään sellaisena vuonna. Olisin varmaankin vain istunut linnani puistossa ja toivonut protestanttien voittavan, espanjalaisten menevän jo kotiinsa ja merirosvojen joutuvan haaksirikkoon. Onneksi täällä on nykyään rauhallisempaa. Historia on mielenkiintoista, mutta en silti haluaisi elää vuonna 1625. Parempi ihailla tätäkin pientä kappelilta vaikuttavaa rakennusta vasta vuonna 2010. Ihan hyvä, että joku sen kuitenkin rakensi. Ehkä hän tarvitsi jotakin muuta ajateltavaa sellaisena rauhattomana vuotena. Ehkä kappelin rakentaminen sopi juuri sellaiseen vuoteen kaikista parhaiten.

Ohi on luulisin

Niin se flunssa sitten alkaa mennä ohi. Kurkku on vieläkin kipeä, mutta muuten pahin alkaa olla ohitse.

Täällä voi itse valita kenen yleislääkärin vastaanotolla käy, ja kaikki perusasiat hoituvat sitten samassa paikassa. Meidän omalääkärimme on tuttu jo melkein viidentoista vuoden takaa. Usein hän ihmetyttää minua erikoisella kyvyllään arvioida taudin kuin taudin keston melkein päivälleen oikein. Diagnoosin tehtyään hän yleensä samaan hengenvetoon kertoo kauanko uskoo oireiden kestävän. Tietääpähän asiakas milloin tulla uudelleen, jos ei satu paranemaan. Yleensä siinä ajassa kyllä paranee. Mutta hyvin harvoin yhtään sen nopeammin. Se siinä eniten ihmetyttää. (En usko, että se on potilaan puolelta psykosomaattista, koska minä ainakin haluaisin parantua kaikesta aina aivan heti, enkä vasta parin päivän kuluttua.)

Muutenkin olen omalääkärisysteemiin tyytyväinen. On kiva, että lääkäri tulee tutuksi ja muistaa asiakkaat. Tuokin osaa kirjoittaa minun pitkän tyttönimeni ulkomuistista ja kysyy aina miehen ja tyttärenkin kuulumiset...

Ranskaa ranskaksi

Kävin eilen toisella puolella kaupunkia erikoishammaslääkäriklinikalla. Oli oikein seikkailua kahdella metrolla ja vielä raitiovaunullakin. Oma hammaslääkärini lähetti minut sinne, kun kuuli suomalaisen hammaslääkärin kesällä suositelleen purentakiskoa enemmän ja vähemmän jatkuviin hammaskipuihin.

Sain heti odotushuoneessa täytettäväkseni monisivuisen kyselyn. Kokonaan ranskaksi. Vastaanottovirkailija oli erittäin ystävällinen, muttei puhunut muuta kuin ranskaa. Ymmärsi sentään aavistuksen verran englantia. Täytin ensin helpomman kaavakkeen, jonka mielestäni ymmärsin ihan itse. Sitten sanoin, että se kyselykaavake on hieman vaikea, koska en osaa ranskaa. Vastaanottovirkailija vastasi ranskaksi, ettei se haittaa, koska hän voi auttaa minua täyttämään sen. Sitten hän alkoi lukea kysymyksiä ranskaksi ja käänsi sen sitten - miksikä muuksikaan kuin ranskaksi. Tulkkasi siis omalta kieleltä omalle kielelleen käyttäen vain toisia sanoja. En nyt ihan voi sanoa, etteikö se olisi yhtään auttanut, mutta kyllä se hieman vaikeaa oli sittenkin, koska minä en todellakaan ymmärrä ranskaa kovin kirjaimellisesti.

Meinasi hiukan alkaa huvittamaan koko touhu, kun mietin, että täällä minä istun toisella puolella kaupunkia odotushuonessa ja täytän monisivuista kaavaketta kielellä, jota en edes osaa sellaisen kääntäjän avulla, joka kääntää kaiken samalle kielelle... Itse lääkäri onneksi puhui englantia, vaikka hiukan puutteellista oli sekin. Sai joka tapauksessa selostettua, mitä pitikin ja näytti ymmärtävän kaiken, mitä minä sanoin.

Sinne klinikalle pitää mennä lokakuussa uudestaan. Luulen, että se saattaa olla viisasta. Suomessa hammaslääkäri kesällä nimittäin sanoi, että yksi juurihoito on täällä tehty ihan turhaan ja muutama muu paikka on huomattavasti suurempi kuin reiät olisi voineet olla. Hän oli hiukan huolissaan siitä, että tätä menoa kohta on hampaat paikattu pilalle, jos joudun käymään hammaslääkärissä kivun vuoksi ja aina korjataan jotakin siinä toivossa, että se auttaisi. Kaikki paikat oli kuulema kuitenkin laitettu moitteettomasti. Se oli hyvä uutinen.

Koko hammasjuttu kuului taas siihen kategoriaan, että parasta on vaan nauraa, muuten saattaa alkaa harmittamaan. Varsinkin, kun hampaita on aikuisella vain se satsi, millä pitäisi pärjätä hautaan saakka. Erikoishammaslääkärin kanssa eilen ajattelin, että tutkikoon nyt sitten kaiken ensin, niin sitten voi itse todeta saman kuin suomalainen lääkäri jo totesi. Ammattiylpeys on täällä joskus sitä luokkaa, että potilaana on parasta vaan myönnellä sen aikaa, kun ei mitään peruuttamatonta aleta tekemään. Eikös hyvän terveydenhoidon perusoletukseen kuulu yhteistyökykyinen potilas?;-)

Mietin jälkikäteen, että tein itse taas kerran sellaisen "perussuomalaisen suoruusvirheen," että lainasin asiantuntijalle toista asiantuntijaa. Ajattelin, että asia saattaa selvitä nopeasti, kun joku jo tiesi, mitä kannattaa tehdä. En tiedä opinko muistamaan sitä ikinä, että lääkäri pyytää itse toisen asiantuntijan lausuntoa, jos hän sitä toivoo, muussa tapauksessa hän tutkii itse ja luottaa vain omaan arviointiinsa. Mutta kyllä täälläkin osataan asiantuntevasti hoitaa. Oikein hyvinkin. Ja palvelukin on usein ihan moitteetonta. Niin kuin nyt tuokin, että joku tarjoaa tulkkaamaan ranskaa ranskaksi ihmiselle, joka ei ranskaa osaa. Se on melkein koskettavaa. Joskus kannattaa vain keskittyä siihen, että vain huvittuu eikä häkelly.

Patonkeja ja kumarruksia

Pariisinmatkalla tyttö kertoi tietävänsä, että Ranskassa syödään hurjan pitkiä patonkeja. Sitten oli tietysti etsittävä sellainen leipomo, joka täyttäisi vaatimuksen. Lopultakaan reilusti yli metrin pituista leipää ei löytynyt, mutta saimme silti havainnollisen esityksen siitä, miten ranskalaiset kuljettavat patonkeja kainalossaan. Sen kanssa voi kuulema pyöräilläkin, jos vain ohjaa yhdellä kädellä. Isoisän taas olisi kuulema kannattanut nostaa hattua, kumartaa ja sanoa "Bonjour, madamoiselle!" kaikille ohi kulkeville naisille.

En tiedä, mistä kaikkialta nämä tiedot olivat peräisin, mutta kyllä niillä hyvin alkuun pääsee. Ei ainakaan nälkä pääse yllättämään oli sitten matkalla kävellen tai pyöräillen. Kohteliaisuus taas varmasti pitäisi kaikki vastaantulijat hyvällä tuulella. Vielä jos lisää puheeseensa usein "Merci, Madame (tai Monsieur)" ranskalaisittain korostaen, lomasta tulee lähes täydellinen.

Ajattelin vain kertoa nämä kulttuuriasiat siltä varalta, että joku teistä sattuisi matkustamaan Pariisiin. Tiedätte nyt ainakin, miten siellä kannattaa käyttäytyä.

Olipa onni, että meillä oli sivistynyt matkaopas mukana.

Asennetta

En muista, olenko jo aiemmin tullut kertoneeksi, että eräänä päivänä huomasin talomme takaseinän olevan erivärinen kuin julkisivu. Tiilet siis aivan eri väriä. Eipä se kai periaatteessa haittaa, koska eihän kukaan koskaan voi katsoa etu- JA takapuolta yhtä aikaa. No, kyllä sitä silti VOISI käyttää samaa väriä. Tai minä ainakin varmasti käyttäisin, jos saisin valita.

En muista, olenko kertonut sitäkään, että siistilläkään kadulla talojen julkisivut eivät kerro mitään takapihojen kunnosta, tai yleensäkään talojen takaosista. Rakennelmia on jos monenmoisia. Belgialaiset naureskelevat joskus itselleen väittämällä, että he ovat syntyneet tiiliskivi vatsassa. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että belgialainen rakentaa aina jotakin. Tee-se-itse -ideologia on korkeassa kurssissa. Ensin rakennetaan talo. Parin vuoden päästä siihen talvipuutarha tai jotakin vastaavaa, missä on enimmäkseen lasia (joillakin muovia). Sitten siihen vielä joku varastokoppi tai pari sellaista puikulan takapihan perälle. Lopulta näyttää siltä, ettei mitään ole ikinä suunniteltu (tai tehty kunnolla loppuun.) Siis pohjoismaalaisesta näyttää siltä. Tulisi ihan stressi. Isolla alkukirjaimella. Mutta ei belgialaisia sellainen stressaa. Sitä rakennetaan, mitä milloinkin tulee mieleen tarvita ja tee-se-itse -tehdä. Mitä sillä lopulta on väliä, sopiiko kaikki yhteen, onko kaikki valmista tai vaikkapa suoraa johonkin suuntaan?

Ajatusmalli näyttää liittyvän yleisesti rennohkoon asenteeseen elämässä. Se on ihan kunnoitettavaakin, että ei ota kaikkea ihan niin vakavasti. Ei vaikka hermostuisi ihan kokonaan, jos jonnekin tulisi hiukan vettä sisään, tai ulkoseinä vääntyisi jonakin talvena. Nukkuisi yönsä hyvin ja heräisi aamulla iloisena, että on kuitenkin omat neljä seinää ympärillä (vaikka sitten hiukan kosteana tai vinossa).

Ei minua tämän talon toisen värinen takaseinä häiritse. Mutta tunnustan, että kun sen huomasin, ajattelin ensimmäiseksi, että onneksi en omista tätä asuntoa. Luulen, että siinä tapauksessa se saattaisi häiritä, ainakin hiukan. Vaikka voihan se olla, että ajattelisin vain belgialaisittain, ettei sellaisella ole mitään merkitystä. Kieltäytyisin tietoisesti stressaamasta ja miettimästä asiaa. Ongelman ratkaisu olisi todennäköisesti hankalasti saavutettavissa, joten olisi parempi antaa asian olla, kuin harmitella sellaista, mille ei mahtaisi mitään.

Joskus ajattelen, että olen päässyt sisälle täkäläiseen logiikkaan. Nykyään tulee jopa välillä mieleen, ettei kaikki paikalliset ajattelumallit niin kovin omituisia olekaan.

Köyhyyttä on kai sitten monenlaista

Hyvä ystäväni, joka on asunut täällä jo iät ajat, kertoi ihmeellisen asian. Kotona leipominen on täkäläisittäin köyhyyden merkki. Köyhyyden merkki. Eli sillä sääliä herättävällä ihmisellä, joka leipoo, ei ole varaa ostaa valmista kaupasta. Logiikassa on lievä aukko, koska täällä valmiit kakut ja keksit ovat niin halpoja kaupoissa, että leipominen ei tunnu tulevan kovinkaan paljon halvemmaksi, jos ihan tarkasti lasketaan. Jos oikein leipomosta hakisi kaiken, niin ostamalla olisi tietysti selvästi kalliimpaa. Mutta normaali-ihmiset eivät täälläkään hae kaikkea makeaa leipomosta, vaan ihan tavallisen ruokakaupan hyllystä.

Ei minua enää täällä kovin moni asia ihmetytä, mutta tuo "köyhyys" -kuvitelma on mielestäni omituinen. Minä kun itse olen aina ajatellut, että se on köyhempää elämää, jos ei itse osaa tai pysty jostakin syystä leipomaan. Jos vaikka ei ole uunia keittiössä tai se toimii huonosti. (=Katastrofi! Koettu sekin.) Jos ei ymmärrä ohjeita. (= Lukihäiriö? Sattuu kyllä joskus kokeneemmallekin.) Jos ei ole aineita saatavilla. (= Kamala tilanne! Joskus joutuu etsimään kissojen ja koirien kanssa tai keksimään jotakin muuta tilalle.) Tai ei ole vapaa-aikaa ollenkaan. (= Ei kai niin kiirettä kukaan itselleen halua. Joskus tietysti näinkin.)

Mitenkö ajattelin sopetua tähän uuteen kulttuuritotuuteen? En ajatellut sopeutuvani. Muuttua nyt uusavuttomaksi vain sen vuoksi, että joku toinen on päättänyt, että kaupasta ostaminen on hienompaa! Minä olen mielestäni edelleen rikas, koska minulla on ainakin tarpeeksi usein aikaa leipoa, ymmärrän suurimmaksi osaksi yksinkertaisia ohjeita, löydän melkein kaikkia tärkeimpiä raaka-aineita kaupasta ja minulla on uuni, vaikka se onkin vain pieni mikro-grilli-kiertoilmayhdistelmä.

Ehkä sen verran kuitenkin sopeudun, että lakkaan antamasta lapselle kouluun evääksi itseleivottuja keksejä, kakkuja ja pullia, jos hän ei niitä itse vartavasten pyydä. Koulussa, kun kaverit kuulema aina silmät pyöreinä kyselevät, mitä mikäkin on, kun eväsrasiasta paljastuu jotakin kotona leivottua. En itse kärsi tästä nimellisestä köyhyydestäni, koska kaupan ja leipomoiden tekeleet eivät mielestäni voita oikeista aineista itse leivottuja herkkuja. Mutta luulen, että lasta on tässä asiassa parasta hiukan ajatella. Muuten käy jossakin vaiheessa, kuten ystävän tyttärille, joilta luokkakaverit säälien kysyivät, onko heidän perheensä niin köyhä, että äidin on pakko leipoa...

Jos kielikin maksaa

Tämä maa on tunnettu kielieroistaan ja siihen liittyvästä jatkuvasta poliittisesta kinastelusta. TV-uutisetkin kattavat suurimmaksi osaksi vain "oman puolen" tapahtumat. Toisen kielen alueella pitää olla tapahtunut jotakin todella uutisoinnin veroista, jos siitä edes vaivaudutaan mainitsemaan. Kielirajaa ei tietenkään siirretä vapaaehtoisesti, vaikka käytännössä toisen kieliset ovatkin jo ottaneet muutaman rajakunnan vuosikymmenten kuluessa omakseen. Suurin ärsytys historiallisten syiden lisäksi lienee varmasti se, että tämän puolen väki puhuu yleensä molempia kieliä, kun taas ne toiset puhuvat vain omaansa. Joustaminen tapahtuisi siis lähinnä yhteen suuntaan, mikä luonnollisesti vaikeuttaa positiivista ajattelua.

Mekin asumme kielirajalla. Sillä puolella kuntaa, jolla lähestytään toista kielialuetta, saa palvelua yleensä molemmilla kielillä. Huvittuneena huomasin, että McDonaldsin kuitissa lukee "1 Nederlands 0,00€." Jos siihen kohtaan ikinä ilmestyy kenekään asiakkaan kuittiin yksikään sentti, olemme varmasti keskellä massiivista poliittista kriisiä. Niin vähän huumoria tähän asiaan liittyy. Vain ulkomaalaista voisi naurattaa. Eikä enää sitäkään, jos joutuisi maksamaan ylimääräistä kielen vuoksi.

Agricolan suomenkieli

Agricola sai kirjakielen luomiseen vinkkiä eurooppalaisista kielistä. Pieni ulkosuomalainen lähetti tälläisen tekstiviestin serkkupojalleen:

"eise mitään. me olaan cerkuj."

Agricola olisi syystä ylpeä. Kirjoitusasu sopisi ulkonäöltään hyvin 1500-luvulle, vaikka Agricolalle C olikin nykyajan K.

Historian havinassa pieni pätkä aitoa Agricolaa luettavaksi:

Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen.
Laki / se Sielun Hirmutta / mutt Cristus sen taas lodhutta.
Lue sijs hyue lapsi teste / Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina / nin Jesus sinun Armons laina.

(Runo: wikipedia.fi, sivulta Mikael Agricola)

Aika hauskasti Agricolalla oli vaikeuksia kuulla "i" ja "e" eroa, diftongia "ou" ja pitkiä vokaaleja. "Ä" on tietysti niin omituinen äänne, että se ei edes ihmetytä. "Kuulemisen vaikeudesta" ei silti liene asiallista puhua, kun mies kuitenkin ensimmäisenä keksi, miten suomea voisi sujuvasti kirjoittaa. Silti nuo hankaluudet näyttävät olevan nykyäänkin juuri ne pahimmat germaanisiin kieliin tottuneille. Joka tapauksessa kunnioittava hatunnosto Agricolalle ja terveiset kaikille cerkujlle, missä sitten olettekin!

Joulukirkko - Christmas mass

Aamuhämärissä kävelimme joulukirkkoon kirkonkellojen soiton saattelemana. Jouluisia virsiä, jouluisia raamatuntekstejä ja jouluinen saarna. Oli hiljainen ja juhlava jumalanpalvelus. Puitteet vanhassa kirkossa ovat upeat ja naispastori puhui todella hyvin.

Ihmiset lähtivät kirkosta yhtä hiljaa kuin olivat saapuneetkin. Vakavuutta hiukan ihmettelin, ja sitä, että kukaan ei toivottanut kenellekään edes hyvää joulua. Kaikki vain lähtivät hiljaisina ja vakavina kotiin. Täällä päin Suomea ei vieraille paljon puhuta. Mietin mitäköhän tapahtuisi, jos joku murtautuisi ulos totutusta tavasta. Niin hyvän jumalanpalveluksen jälkeen hiukkanen iloa olisi ollut paikallaan. Silti kuljimme itsekin ulos hiljaisina ja vakavina. Eipähän ainakaan häiritty kenenkään joulurauhaa... Luulen, että olemme niin vakavaa kansaa, että meille kunnioitus tarkoittaa hiljaisuutta. Muualla päin maailmaa se on vieras yhtälö. Usein ihmiset alkavat puhua yhteen ääneen heti, kun viimeinen aamen on kajahtanut.

---

Before the sunrise we walked to the traditional Christmas mass as the church bells were ringing. Christmas hymns, Christmassy bible texts and a sermon. It was peaceful and fine service. The old church was full of special atmosphere and the female pastor preached very well.

In the end everybody left from the church as silently as they had come in. I was surprised about the seriousness - nobody even wished to anyone merry Christmas. Everybody just literally walked out. In this part of Finland one does not talk to the strangers. I was wondering what would happen if somebody just once broke out of that behavioural pattern. After such a blessed mass a little bit of joy would have been only appropriate. We followed the crowd silently and looking serious like everyone else. At least we did not disturb anyone's Christmas peace... I think this serious nation that we are shows their reverence via silence. In other parts of the world that's a really odd thing.

Hammaslääkärillä

Koululaiselta putosi kulmamaitohammas alhaalta muutama kuukausi sitten samalla kuin yksi alaetuhampaistakin. Oma hammaslääkäri kirjoitti lähetteen erikoishammaslääkärille, koska näytti, ettei uudelle kulmahampaalle ole enää tilaa ollenkaan. Tiistai-iltapäivänä hain tytön koulusta viimeisen välitunnin aikaan, jotta ehtisimme sinne ajoissa. Hammaslääkäri tarkisti suun ja vaikutti siistiltä, huolelliselta ja asialliselta. Kaikki hyvin siihen asti, ja ihmettelin, että mistä syystä tytön koulukaverin äiti oli mahtanut sanoa, että hänellä oli huonoja kokemuksia siitä lääkäristä.

Seuraavaksi hammaslääkäri pyysi hoitajaa ottamaan röntgenkuvat ja alkoi selittämään minulle, että hampaiden pois vetäminen on tietysti aina mahdollista. "Ainoat ongelmat" siinä vain ovat, ensiksi että jos alhaalta ottaa yhden niin tasapainon vuoksi pitää ylhäältäkin ottaa yksi pois, toisekseen, että jos pysyvän hampaan ottaa pois, se on peruuttamaton toimenpide. Aloin kieltämättä hiukan huolestua ja selitin kovasti, että ei me nyt missään tapauksessa niin huolissamme oltu, että tässä hampaita pitäisi alkaa poistamaan, halusimme vain tarkistuttaa, että tiedämme missä mennään... Onneksi hetken kuluttua lääkäri sentään itse sanoi, että ei suosittele nyt vielä yhdenkään hampaan poistoa, vaan odottelee mieluummin ensin muutaman vuoden, että nähdään mihin se kulmahammas alkaa nousta. Hiukan huokaisin helpotuksesta, vaikka lääkäri lisäsi siihenkin vielä, että poistaminen on aina mahdollista, mutta se voi odottaa... Taidan tietää, miksi se kaverin äiti vaihtoi lasten oikaisuhoitoja tekevää hammaslääkäriä.

Mielipiteeni vahvistuu entisestään: Täällä on potilaalla oltava itsellään tajua siitä, mitä aikoo lääkärin antaa tehdä. Jos yhtään minusta riippuu, niin tytöltä ei poisteta ainoatakaan hammasta, ei parin vuodenkaan päästä. Joskus tulee sellanen tunne, että voisi paeta paikalta. Vähän niinkuin lähteä vain juoksemaan, vaikka olisi roiskesuojapaperi kaulassa roikkumassa ja pari instrumenttiäkin suussa... Pinkaista vaakatasosta vaan juoksuun niin nopeasti kuin jaloistaan pääsee!!! Toisaalta taas usein täällä on hoito nopeaa ja joskus oikein hyvääkin. Ensin pitää vaan löytää ammattilainen, joka tietää mitä tekee. Täällä onneksi voi lääkäriä vaihtaa, vaikka kuinka monta kertaa, jos ei onnista kunnolla. Joka tapauksessa on parasta käyttää omaa järkeään ja pyytää useampi mielipide, jos tuntuu, että homma lähtee käsistä... Ja pitää tiukasti kiinni niistä lääkäreistä, joiden tietää oikeasti olevan kovan tason ammattilaisia. (Ja perua puhelimitse, kohteliaasti, uusi ajanvaraus sellaiselle lääkärille, johon ei voi luottaa.)

Onneksi kaikki hampaat ovat tallella. Kaikesta sitä saakin olla kiitollinen.