Uutta teetä

Ei voisi lauantaiaamu paremmin alkaa. Mies vei tytön balettiin ja lupasi käydä ruokakaupassa sillä aikaa. Hän toi ruokaostosten mukana kimpun valkoisia tulppaaneita. Luki ajatukseni sujuvasti, koska suunnitelmissani oli käydä kukkakaupassa iltapäivällä hakemassa jotakin mukavaa.

Perjantai-iltana tytön suosikkiopiskelija tuli lapsenvahdiksi. Tytöt söivät suklaakakkua, harjoittelivat balettia ja katsoivat Sense and Sensibility -elokuvan sohvalla viihtyisästi seitsemän tyynyn ja kolmen torkkupeiton alla. Me suuntasimme italialaiseen ravintolaan, jossa on huippuhyvä buffet-tarjoilu. Oli kiva istua, syödä ihan rauhassa ja keskustella ilman keskeytyksiä.

Kotimatkalla ajoimme iltamyöhään asti auki olevan herkkukaupan ohi. Löysin sieltä erikoista vihreää teetä. Paketti oli kaunis ja arvelin kuvauksen perusteella maun olevan erityisen hyvää. Nyt olen jo juonut muutaman kupillisen ja tykkään kovasti. Tee on raikasta ja hedelmän maku nousee esille kevyesti. Teepussit on pakattu mustavalkoisiin kuoriin. Mustavalkoinen kuppi sopii tietysti tunnelmaan parhaiten. Estetiikka on puolet nautinnosta.

Hyvää viikonloppua!

Eteisen Wedgewood

Eteinen on sellainen paikka, minne tuntuu kerääntyvän jatkuvasti jotakin. Osittain se on selitettävissä sillä, että yleensä kotiin tullessa kädestä on laskettava jonnekin ainakin avaimet ja kännykkä. Usein jotakin muutakin.

Meillä eteisen etu on valoisuus. Vaikka se on keskellä asuntoa, se on aina valoisa, koska kaikki ovet aukeavat juuri eteiseen. Siinä samassa asiassa on kääntöpuoli. Eteisessä ei ole ainoatakaan ehjää seinää. Itseasiassa yhteensä sileää seinäpinta-alaa on vain ehkä noin kaksi metriä. Siinäkin saatan hiukan liioitella. Mikään kohta yhteenlasketusta kahdesta metristä ei kuitenkaan juuri auta säilytystilan suhteen, koska ne metrit ovat sellaisissa kohdissa ja niin jaoteltu, ettei niihin mitään suurempaa säilytyskalustetta voi kuvitellakaan. Eteisessä laskutilana on miehen isoisän vanha "lehtihylly," jossa on kulhoja, koreja ja rasioita. Ei paras ratkaisu, mutta ainoa, josta on edes jonkinlaista hyötyä.

Viime viikolla löysin kirpputorilta pienen ja vanhan Wedgewood-kulhon. Siinä on lasituksen alla pienenpieniä halkeamia ja se on värjääntynytkin, mutta siinä oli jotakin sympaattista. Ei se oikeastaan edes sovi eteiseen, mutta kun kotiin tullessa laskee siihen avaimet tai kännykän, sitä katsoessa tulee hyvä mieli. Jotakin erityistä siinä siis on, vaikka se onkin ilmiselvästi jättänyt täydellisyyden taakseen jo kauan sitten. Ehkä se siinä on juuri se sympaattisin puoli. Se ei tärkeile. Se vain on sellainen kuin se on.

Viime vuonna tähän aikaan

Viime vuonna suunnilleen tähän aikaan kasvattelin jo narsisseja. Aika aikaisin, mutta taidan olla aina hiukan kiireinen kevään suhteen. Ennen joulua nautin aina talvesta, mutta tammikuun jälkeen olen täysin valmis siirtymään kevääseen.

Luennoin ensimmäistä kertaa neljän tunnin setin putkeen. Siis kaksi ja kaksi tuntia, aine sentään vaihtui välissä. Ensimmäistä kertaa sellainen lukujärjestys. Iltapäivällä etsin muutaman tiedonpalasen opiskelijoiden kysymyksiin. Asioita, joita en ollut ikinä itse edes pohtinut sen kummemmin. En ole niitä, joiden olisi pakko tietää itse kaikki mahdolliset asiat. Jos en tiedä tai muista, lupaan yleensä tarkistaa. Varsinkin uusien kurssien kanssa kysymykset joskus yllättävät. Silti otan mieluiten ryhmän, mikä puhuu. Tänä vuonna se toive on täyttynyt. Kaikissa ryhmissäni näyttää olevan innokkaasti keskustelevia ihmisiä.

Minua kiehtoo opiskelijoiden esittämissä kysymyksissä niiden logiikka. Niissä peilautuu kysyjän mielenkiinnon kohteet, mutta usein myös kysyjän luonne ja ajattelutyyli. Samalla saa epäsuoraa palautetta siitä, missä mennään, minkä verran minun jutuistani uppoaa sujuvasti ja mitä selitin liian epäselvästi.

Se oli tähän asti sellainen viikko ja vielä on yksi työpäivä on jäljellä. Nyt väsyttää niin, että kohta ei ajatus enää kulje. Hyvää yötä!

Melkein mishap

Kävin leikkaamassa itselleni palan lohdutusruokaa. Laittelen alkavia kursseja kuntoon ja säikähdin, että olen kadottanut 145-sivuisen PowerPoint-tiedoston. (Auts.) Sen kokoamiseen meni monta tuntia viime lukuvuoden aikana. Klikkailin tietysti kaikki tiedostot läpi, eikä alkupätkää lukuunottamatta kokonaista pakettia löytynyt mistään. Kunnes kakku oli jo lautasella. Sitten päätin vielä tarkistaa desktopin, jos vaikka se kokonainen tiedosto olisi jäänyt vahingossa sinne. Onneksi oli. Pääsin säikähdyksellä.

Nyt jälkikäteen voi jo helpottuneena hiukan hymistellä. Jokainen minut tunteva tietää, että vaikka olen noin niinkuin pääpiirteittäin yleensä hyvin "järjestäytynyt" luonteeltani, systemaattinen arkistointi ei silti (ei papereiden eikä tiedostojen suhteen) ole minun vahvuuteni.

Mikä tässä asiassa jälkikäteen minua huvittaa, oli ensimmäiset ajatukset, mitkä tulivat mieleen, kun tajusin, ettei tiedostoa taida löytyä ollenkaan. "Onneksi huomasin sen vasta nyt ja nukuin viime yön ihan rauhassa..." Ongelmaan nähden aika laiha lohtu. Mutta näköjään aika monelta stressiltä säästyy, jos ei elä päässään asioita liikaa etukäteen. Niiden ajatusten jälkeen keksin jo hädissäni suunnitelma B:n. Jälkikäteen se alkoi tuntua PowerPointtia toimivammalta, joten saatan kokeilla sitä vaikka löysinkin etsimäni tiedoston.

Viikko alkoi siis pinolla uudestaan tulostettuja monisteita (iso osa tallentamistani osioista oli kaikesta huolimatta onneksi kansioissaan kohtalaisessa järjestyksessä, *olalle taputus*), säikähdyksellä, suunnitelma B:llä ja nopealla toipumisella... ai niin, ja sillä kakkupalalla, mikä tietysti edesauttoi toipumista. Oli sekin idea - en nimittäin yleensä syö psykologisista syistä. Minulla mahdollinen mishap yleensä lähinnä karkoittaa kaiken ruokahalun.

Perinneruokaa kahdessa erässä

Lihapadan tein eilen belgialaisen perinteisen reseptin mukaan (vlaamse stoofvlees). Siitä tuli aika hyvää ensimmäiseksi kokeiluksi, mutta hiukan jäi silti kehittämisen varaa. Eilen söimme sitä keitettyjen perunoiden kanssa, mutta kuten tiedätte perinteiset perunat eivät ikinä herätä kovin suurta innostusta. Tänään mies ja tyttö laittoivat päiväruoaksi saksalaisen perinteen mukaisia perunapalleroita, Kartoffelknödeln, lihapadan seuraksi. Hyviä tuli ja mikään ei ole mukavampaa kuin istuskella teekupin kanssa sunnuntaina sisustusblogeja surffaillen odotellessa ruokaa.

Suurin osa eri maiden perinneruoista on sellaisia, joihin joutuu hiukan totuttelemaan ennen kuin niitä osaa arvostaa. Knödeleitä jouduin aikoinaan syömään useamman kerran ennen kuin pystyin pöydässä rehellisesti kehumaan hyvää ruokaa. Kehuin tietysti jo ensimmäisellä kerralla, kuten hyviin tapoihin kuuluu, mutta sydämestä kehut alkoivat tulla vasta myöhemmin.

Jokainen tietysti puolustaa oman alueensa perinneruokiaan. Liittyyhän niihin pitkä historia ja monta kaunista ajatusta. Mutta, jos kuvittelee, miltä vaikka talkkuna tai vihreän harmaan keltainen lanttulaatikko näyttää ulkomaalaisen silmin, voi huomata, ettei herkkuruoka välttämättä vakuuta ulkonäöllään. Tai vähemmän kotimaiseksi esimerkiksi etelä-saksalaisten Linzen und Spätzle. Tai belgialaisten Waterzooi - pata, jossa on lähes kaikkea, muttei siitä oikein saa selvää, mitä kaikkea. Perinneruokia syödäänkin jostakin muusta syystä, kuin niiden ulkonäön vuoksi.

Olen huomannut sellaisen eri maiden ruokakulttuureja yhdistävän tekijän, että yleensä perinteiset ruokalajit tehdään yksinkertaisista, helposti saatavilla olevista paikallisista aineksista, joista on sitten ajan kanssa kehitetty parempi, juhlavampi versio, joka on muodostunut perinneruoaksi. Ehkä siksi niistä nauttiakseen pitää joko olla paikallinen, tai hyvin tottunut ruoan makuun. Niin tottunut, että karmeahko ulkonäkö tai erikoinen koostumus ei tunnu missään, koska tietää ruoan olevan aivan mahtavan hyvää.

Lukupäivä

Tällä lukukaudella näyttää, että yhtenä päivänä voisi keskittyä pelkästään ns. ylimääräiseen lukemiseen. Lisäksi ylimääräinen lukeminen näyttää sopivan tällä lukukaudella hyvin uuden kurssinkin sisältöön, joten hyöty on kaksinkertainen. Ja se, jos kokonaisen päivän voi keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen, on aika luksusta. Yleensä on aina monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eli hyvältä näyttää juuri nyt ihan kalenterinkin kanssa, mutta katsotaan montako viikkoa tätä kestää. Se on varmaa, että jos tulee liian kiire kaiken muun kanssa, perjantain lukuajasta on nipistettävä siihen, mikä pahinta kiirettä tuottaa. Joka tapauksessa nyt on hyvä suunnitelma. Toivon, että se pitää.

Termosmukilla on olennainen osa elämässä kotona, toimistossa ja luennoilla. Ei uskoisi, mutta myyjän antama lupaus kolmen tunnin lämpimästä juotavasta pitää todellakin paikkansa. Ei voi muuta kuin suositella kroonisille teen/kahvinjuojille. Norjalainen opiskelija kehui kovasti toista mallia, mutta se toiminee paremmin kahvi-ihmisille.

Niihin ajatuksiin on hyvä päättää viikko ja pitää viikonloppu väliin. Vihkipappimme lupasi tulla käymään lauantaina, koska sattuu olemaan pitkästä, pitkästä aikaa tien päällä täällä suunnalla. Aika jännää!

Mukavaa viikonloppua!

Viimeinen

Hyasintit alkavat aueta. Saa nähdä kauanko ne vielä saavat nautiskella sisällä olosta. Yleensä hyasintin tuoksu saa kurkkuni kipeäksi ja nenäni kirveltämään. Harmillista sinänsä, koska tuoksu on itsessään ihana. Ei sentään kuitenkaan niin ihana, että sen vuoksi kannattaisi kärsiä ja ajatella tukehtuvansa. Onneksi on parveke, jonka ikkunan takaa niitä voi ihailla, vaikka ne tuoksuisivatkin liian voimakkalle.

Viimeinen mustavalkoinen idea oli Ikean kangas, josta ompelin tyynynpäällisen. Vielä olisi ollut toinenkin idea, mutta oikeastaan oli ihan hyvä, ettei siihen sopivaa kangasta ollutkaan hyllyssä. Nyt on parasta lopettaa tämä mustavalkoinen ideointi, koska, kuten jo jakkarasta totesin, musta on voimakas väri. Nyt mustaa on sopiva ripaus, mutta ripaus lisää ja sitä on liikaa. Eli jääköön tähän. Joskus on hyvä ymmärtää lopettaa silloin, kun asia vielä innostaa. Joka tapauksessa keltasävyinen klassinen kangas toimii juuri yhtä voimakkaana vastakohtana modernille kankaalle kuin ajattelinkin.

Kulmahammas lähti heilumaan, kun tyttö puraisi suklaata. Kymmenen minuutin päästä se oli irti. Niin ne hampaat vaihtuvat.

Sammalta ja jäkälää

Sunnuntaina kuvailin metsässä sammalta. Sekin kuuluu kestosuosikeihini. Jotakin valeaakin tuossa viimeisen kuvan rungossa näyttää kasvavan, mutta en tiedä kelpaako se jonkin sortin jäkälästä.

Sammaljuttuja miettiessä tuli mieleen, että en ole nähnyt täällä ikinä missään kunnollista jäkäläkasvustoa. Tarkoitan nyt sellaista kunnollista kivien ja kallioiden yli kasvavaa vaaleaa, harmaata mattoa. Lapsena kävimme metsässä, missä vanhempien kerätessä marjoja me lapset rakensimme kepeistä kotaa, jonka peitimme jäkälällä. Myöhemmin opin, ettei jäkälää sillä tavalla saisi repiä maasta irti, kun se kasvaakin niin hirmuisen hitaasti...

Koulussa minulla oli mukava biologian opettaja. Jotkut opetukset tallentuivat opettajan innostuksen myötä muistiin pitkäksi aikaa. Yksi sellainen yksityiskohta oli oppitunti jäkälästä, joka jäi mieleen hyvänä indikaattorina ilmansaasteiden suhteen. Jos on saasteita, luonnosta häviää ensimmäiseksi naava, joka on kaikista herkin jäkälälaji. Sen jälkeen pikkuhiljaa myös muut jäkälät vähenevät... Se ei jäänyt mieleen, että kasvaako jäkälä alunperinkään keski-Euroopassa, vai onko se vain pohjoisen luonnon tuote.

Ei siis havaintoja jäkälästä, mutta sammalta löytyi senkin edestä.

Se on sitten musta

Viikonloppuna sain lopultakin maalattua keittiöjakkaran viimeistä kertaa. Ajattelin, että musta kun nyt innostaa, se olisi sopiva koekappale. Ostin keittiöjakkaran jo varmaan kymmenen vuotta sitten Ikeasta. Niitä samoja näkyy olevan vieläkin myynnissä. Alunperin maalasin sen valkoiseksi, mutta nyt tässä mustabuumissa jakkara tuntui sopivalta kokeilukohteelta.

Aika ryhdikäs lopputulos ainakin omasta mielestäni. Musta kuitenkin vaatii aina muuta väriä ympärilleen, tai muuten siitä tulee hirmuisen kylmä ja kova vaikutelma, joten ei tässä ole aikomus kaikkea mustalla maalata. Se sopii mielestäni korostusväriksi pääväriä paremmin. (Muutama muukin idea on ajatusmyssyssä.) Alun perin tarkoituksena oli mattapintainen musta, mutta sitten ostin vahingossa puolikiiltävää maalia. Tumpeloin siis purkin ostossa, kun luotin mattapintaiseen maalipurkin kanteen lukematta purkin kylkeä, mutta eipä tuo jakkara nyt niin huonolta näyttänyt, että uuden maalipurkin osto olisi kannattanut. Kiiltäkööt rauhassa.

Posliinipurkki, joita löysin kerralla kaksi, on kirpputorilöydös joulukuulta. Oivalliset säilytyspurkit mustalle teelle ja Senseo-kahvi"pad"eille.

Kiitos ruokatuntiseurasta, roomalaisten yhteiskunnallinen elämä kutsuu taas... (Uudet luennot työn alla, joten pieni ylimääräinen lukeminen on paikallaan.)

Parempi viikonloppu

Oli ihan tavallinen viikonloppu. Viime viikonloppua muistellen tämä oli aika juhlaa. Saatiin siivottua, lenkkeiltyä, syötyä ja oltua rauhassakin. Ei mitään sen kummempaa, mutta ehkä siinä se juju onkin. Nyt ei tarvittu mitään sen kummempaa, kun tuntui, että viikko oli mennyt mitä kummemmissa jutuissa. Tarkoitan nyt lähinnä niiden ötököiden häätöön liittyviä toimenpiteitä. Ylisuoritin suurimman osan niihin liittyvistä toiminnoista, mutta psykosomaattinen kutina väheni sitä mukaa, kun järki sanoi, että tuo, tuo ja tuo on jo puhdas, tuosta ei voi tarttua mitään... jne. Ensi kerran en ole näin neuroottinen, mutta toivon, ettei sitä päätöstä testata kovin nopeasti.

Tänään oli +13 astetta ja aurinkoista. Tuntui, että kaikki olivat lähteneet ulkoilemaan. Niin mekin tietysti. Täällä on tankattava auringonvaloa heti, kun sitä näkyy. Ajoimme ulkoilualueelle ja kävelimme siellä. Tytöllä oli mukana hyppynaru. Siitä syntyikin sitten hevosleikki... ihahaa. Tykkään täkäläisistä lehtimetsistä. Maasto kumpuilee kivasti ja tulee sellainen tunne, että tekisi mieli lähteä juoksemaan rinnettä alas ja samalla vauhdilla toista ylös. En kuitenkaan saanut korkeuseroja näkymään valokuvissa.

Astiakaappi

Löysin lopultakin unelmieni astiakaapin osto- ja myyntiliikkeestä. Etsimiseen meni useampi kuukausi, mutta ennen joulunalusviikolla lopulta lykästi. Tavallisesta kaupasta olisi tietysti löytynyt nopeammin, mutta tähän liittyy hiukan vakaumusta.

Edellisessä asuinmaassa, sillä suunnalla, millä satuimme asumaan, ei juurikaan ollut kunnollisia kirpputoreja ja vanhan tavaran liikkeitä. Jouduimme ostamaan melkein kaikki huonekalut uutena. Minua harmitti joka ikinen ostos, siksi, koska aina kuvittelin, että olisin löytänyt kirpputorilta jotakin mieleisempää, jos vain jossakin olisi ollut kirpputoreja kierrettäväksi.

Nyt asumme maassa, missä kirpputoreja ja vanhan tavaran myyjiä on. Niitä on niin paljon, että täältä viedään jatkuvasti vanhaa tavaraa ja antiikkia muuallekin Eurooppaan. Kaikki itseään kunnioittavat antiikkikauppiaat ympäri mannerta kiertävät täkäläisissä kaupoissa täydentämässä valikoimaansa... Eli minulle ei tule mieleenkään hakea uutta huonekalua esim. Ikeasta tai jostakin vastaavasta liikkeestä. Samaan hintaan ja usein jopa hiukan halvemmalla, saa vanhaa, joko jo valmiiksi kunnollista tai korjattavissa/lakattavissa/maalattavissa olevaa. Kaupan päälle saa jännityksen siitä löytyykö jotakin ja mitä se sattuu olemaan.

Vanhoissa huonekaluissa on sellainen piirre, mitä uusissa massatuotannon huonekaluissa ei ole. Ne on yleensä ottaen tehty kunnon materiaaleista. Siksi ne kestävät uudelleen käsittelyn, jos ne alkaavat tympäistä. Se on toinen osa filosofiaani. Kaiken pitää olla muuntautumiskykyistä siltä varalta, että maku muuttuu tai tulee muuten vain uusi idea mieleen.

Olen niin onnellinen uudesta kaapistani. Se kotiutui ihmeellisen helposti. Se näytti heti siltä, kuin olisi seissyt koko ajan omalla paikallaan. Ostin oviin uudet nupit ZARA Home -kaupasta. Siellä on aina kauniit valikoimat. Tyttö oli mukana ja aikamme vertailtuamme olimme näistä hopeanvärisistä yhtä mieltä.

Kevättä odotellessa ja lautasia rikkoessa

Opiskelijoilla on koeviikko meneillään. Palaveerasin aamulla rehtorin kanssa ja lähdin sitten kotiin lukemaan. Kiersin kotiin kirpparin ja kukkakaupan kautta. Kirpparilla ei ollut oikein mitään sellaista, mitä ilmankin en pärjäisi. Ei sieltä yleensä mitään löydäkään. Kirpparit on sellainen harrastus, että sitä joutuu käymään n. 75% löytämättä mitään, mutta sitten joskus sattuu kuitenkin joku aarre kohdalle ja tulee tunne, että taas kannatti ne turhatkin kierrokset.

Kukkakaupassa kävelin suoraan ulkotilaan ja otin ostoskoriini kolme hyasintin alkua. Tarvitsen nyt hiukan mullan tuoksua ja jotakin, mikä kasvaa ja osoittaa sen, että harmaasta säästä huolimatta kevät on tulossa kahden kuukauden sisällä.

PS. Edellisen postauksen sinivalkoinen lautanen meni rikki. Se siitä keräilystä, taitaa olla parasta pysyä sittenkin vain punakuvioisella linjalla. Kuvaamisen jälkeen laitoin lautasen varovasti tiskialtaaseen odottamaan pieneksi hetkeksi. Pyysin koululaista tyhjentämään tiskikoneen ja hän oli pudottanut vahingossa jotakin altaaseen lautasen päälle. Elämä on riskialtista, ei voi muuta sanoa. Meillä on sellainen sopimus, ettei vahingosta saa suuttua, joten parasta vain pysytellä sellaisissa summissa, mitkä eivät jää liikaa kaivelemaan, jos jotakin sattuu sattumaan.

Hyvää viikonloppua, pitäkää lautasenne ehjinä.

Kirpparilöytö

Viime viikolla tein pienen kirpputorilöydön. Päätin, etten vielä anna periksi, vaikka keräily on hirmuisen hidasta. Vastaan tuli sinivalkoinen lautanen. Alunperin tarkoitushan oli kerätä punasävyisiä, mutta en voinut jättää tätä ostamatta niin kaunis se oli. Vieressä oli erikoisen näköinen punasävyinenkin lautanen, mutta siinä oli lasituksen alla tahroja, joten jätin sen jollekin toiselle löydettäksi. Jäin tietysti miettimään, olisiko sekin kannattanut ostaa.

Katsoin internetistä, että joku myy tällaista samanlaista tuulimyllylautasta 25 dollarilla. Minä pysyin uskollisesti parin euron linjallani.

Mikä viikonloppu

Kaksi asiaa, mitkä toteutuivat lauantain toiveista, olivat tulppaanikimppu ja se lasagnen lämmitys. Itse en tosin edes ehtinyt syömään sitä, mutta muut lämmittivät itselleen annokset.

Aamupalan jälkeen tyttö valitti, että joutuu jatkuvasti raapimaan päätään. Lopun voi tietysti arvata. Tarkistin, mistä kutina johtuu ja löysin täitä. Pipo tiukasti päähän ja apteekkiin. Viikonloppuisin päivystää vain yksi, joten matkaa tuli sinnekin melkein puoli tuntia suuntaansa. Saimme täishampoon ja tuumasta toimeen. Kaikki petivaatteet pyykkiin, takit, pyyhkeet... En tiedä, mitä ihmettä ajattelin lauantaiaamuna, kun puolittain valitin niistä kahdesta koneellisesta silitettävää! Yhtäkkiä määrä vain moninkertaistui. Kuvittelimme paikantaneeni tartunnan, mutta koska siitä ei ollut varmuutta, jouduimme pesemään paljon enemmän vaatetta jne, siltä varalta, että täit olivat tulleet jo aikaisemmin... Enkä minä siinä paniikissa tietenkään kyennyt muistamaan, mitä kukaan on edes pitänyt viime päivinä päällään, joten tuntui varmemmalta vain pestä ja pestä. Mies pakkasi osan pyykeistä ja lähti pesemään niitä muualla, niin että saisi ne kuivurissa kuivattua nopeasti. Hiusten pesemisessä ja kampaamisessa, pyykinlajittelussa ja pesemisessä kului päivä nopeasti.

Mies päätti leikata hiuksensa pari milliseksi, jotta jos jotakin löytyisi, ne olisi helposti häädettävissä. Ideana hyvä, koska hänen hiuksensa muistuttavat lampaanvillaa. Hiustenleikkuri lakkasi hyvin nopeasti toimimasta, mutta ei leikkaamista voinut kesken jättää. Jouduin lähtemään kauppaan hetkeä ennen sulkemisaikaa hakemaan uutta konetta. Vertailin muutaman minuutin ja ostin sen, mille luvattiin 10 vuoden takuu koneen suhteen. Huomasin kauppaan lähtiessäni, etten ollut ehtinyt syödä aamupalavoilevän jälkeen koko päivänä mitään...

Sitten iski flunssa. Eilen pestiin tytöltä hiukset vielä kaksi kertaa uudelleen, itseltäni pesin varmuuden vuoksi ja solidaarisuutta osoittaakseni toistamiseen, vaikkei minulla (eikä miehellä) alunperinkään ollut hiuksissa mitään. Vaikutusaikaa odotellessa laskimme ammeeseen vettä ja teimme yhdessä jalkakylvyn Pekka Töpöhäntää lukiessa. Muutama tunti taas kului kammaten. Väliajat edelleen pyykkiä pesten. Mies imuroi kotona ties monennettako kertaa, vei taas osan pyykeistä muualle pestäväksi ja huolehti samalla reissullaan auton imuroinnista...

Tänä aamuna ei löytynyt keneltäkään yhtään mitään, mutta vieläkin kutiaa ihan psykosomaattisesta syystä. Itsekin flunssaisena jäin koululaisen kanssa kotiin. Hän oli liian flunssainen palatakseen kouluun ja toiseksi siellä on sellainen sääntö, ettei täipäitä saisi sinne viedä. Rauha on taas maassa, mutta vielä on hiukan pestävää. Osa tavaroista on suljetuissa muovipusseissa odottamassa käyttöön ottoa, mutta muuten uskalletaan jo hengittää. Huumorintaju on vieläkin asian suhteen ihan hukassa. Minua inhottaa edelleen koko juttu ja siksi kutisen pelkästä ajatuksestakin...

Aamupalasta ruoan lämmitykseen

Lauantain suunnitelmissa on muutama työjuttu, keittiöjakkaran hiominen ja maalaus, tulppaanikimpun osto, pyykin silitys, ja eilisen lasagnen lämmitys. Viimeinen taitaa olla parasta, koska sen avulla säästyn ruoanlaitosta tänään. Toisaalta, jos voisin laittaa ruoan silittämisen sijasta, ilahtuisin kovasti. Silittäminen ei nimittäin kuulu millekkään suosikkilistalleni.

Ruoan lämmitys on oikeastaan yksi aikuiselämäni kehityksen huipentuma. Aiemmin en voinut syödä minkäänlaista lämmitettyä ruokaa. Siihen antipatiaan perustui se, että opettelin laittamaan täsmäannokset melkein lajia kuin lajia, niin että kaikki voidaan varmasti syödä loppuun samalla aterialla. Vuosia sitten tapahtui kuitenkin jonkinlainen muutos ja aloin laittaa joitakin ruokia niin, että teen niitä kaksinkertaisen annoksen, jolloin toisena päivänä on tarjolla samaa ruokaa uudestaan. Tai vaihtoehtoisesti pakastan osan, niin että sen voi syödä vaikka viikon kuluttua. Reilu kymmenen vuotta sitten koko ajatus olisi yököttänyt minua ihan mahdottomasti (maku muuttuu, joskus myös koostumus muuttuu, ruoka näyttää nuhjuiselta...). Kaikki ruokalajit eivät vieläkään mielestäni sovi lämmitettäväksi uudelleen, mutta jotkut ruoat jopa paranevat odottaessaan seuraavaan päivään. Luulen, että ajan- ja myös rahankin säästöllä on tässä joustavuuden kehittymisessä ollut jonkinlainen rooli.

Minulle tämä tapahtunut kehitys on melkein yhtä ihmeellistä, kuin jos olisin oppinut hyppäämään oman varjoni yli. Ei sitä tietenkään kukaan sellainen synnynnäisesti ns. "hyväruokainen" ymmärrä ollenkaan. Jos kuitenkin melkein kaikki tavalliseksikin ruoaksi mielletty on aina helposti yököttänyt, jäänyt kurkkuun kiinni ja/tai puistattanut aikuiseksi asti, niin normaalilla tavalla joustavaksi ruokailijaksi muuttuminen ihmetyttää itseä vielä enemmän kuin muita.

Välitila ja B-vitamiini

Ulkona sataa vettä. Tihkusateena. Lämpöasteita on +6. Jätin silti muutaman "joulukoristeen" paikalleen. Lisäsin maanantai-iltana muovisten lumihiutaleiden joukkoon myös virkatut. Kuusi lähti. Olohuone tuntui ihan tyhjälle, kun jouluisimmat koristeet oli raivattu rasioihinsa. Siksi lumihiutaleet. Se on aina minusta hiukan omituista, että joulun jälkeen tekee kovasti mieli raivata koristeet pois, mutta kun sen tekee, jääkin hiukan tyhjä olo. Ehkä se johtuu siitä, että ulkona valo on vielä niin kylmää ja päivät edelleenkin lyhyitä. Sellainen utuinen välitila. Kuusesta vielä sen verran, että unohdin kokonaan kastella sitä, joten viimeisinä päivinä se hiukan kellastui alaoksistaan. Raivaaminen oli kuitenkin helppoa, koska se ei varistanut neulasia ollenkaan.

Ostin viime viikolla B-vitamiinikuurin. Ajattelin tehostaa sillä ajatustyötäni. Huomasin eilen illalla, että olin koko päivän pitänyt eriparisia korviksia. Sukat ja kengät ovat onneksi sattuneet aina pareittain. Varsinkin kenkien suhteen se on "epävirallisessa B-vitamiinivajeessa" aika hyvin, koska minulla on eteisessä vierekkäin kahdet 100% samanlaiset harmaat ja ruskeat talvisaappaat. Tai mistäs sitä tietää, että en vain ole itse sattunut huomaamaan. Jos niin joskus käy, niin toivon, etten ehkä huomaakaan. Minua kun tuollaiset omalle kohdalle sattuvat höperöinnit enemmänkin häkellyttävät kuin huvittavat. Mies on siinäkin asiassa aika paljon minua rennompi. Hän nauraa helposti sekä itselleen, että myös muille. Ei kuitenkaan pilkallisesti ikinä, vain rehellisen huvittuneena.

Varo! Säikähdyslanka!

Jotkut täkäläiset sanat ovat niin kuvainnollisia jo itsessään, että asia tulee selväksi heti. Kun saa sähköpaimenesta sätkyn, niin tietää kyllä, miten joku on päätynyt kutsumaan sitä säikähdyslangaksi.

Toivottavasti te näitte auringonpimennyksen paremmin kuin me. Täällä se jäi tähystelystä huolimatta paksujen pilvien peittoon, joten aamu oli vain tavallista hämärämpi.

Lumen loput, kalenteri ja joulukuusi

Kävimme läheisellä ulkoilualueella sunnuntai-iltapäivällä. Lumi on jo suurimmaksi osaksi menneisyyttä. Lisää saattaa olla tulossa muutaman viikon kuluttua, mutta toistaiseksi ainakin viimeistä viedään.

Tänään päivä kuluu oppilaiden esseitä korjaillen. Toisella aivonpuoliskolla mietin samalla joitakin luentoja, mitkä ovat vielä prosessissa. Tuntuu levänneeltä, joten se on hyvä taustatunnelma tähän vuoden alkuun.

Yritän päässäni jäsentää kevättä. Vielä en ole ehtinyt siirtää yhtään ajatusta virallisesti kalenteriin asti, mutta se kuitenkin jo odottaa valmiina. Etulyöntiasema moneen muuhun vuoden alkuun nähden, koska yleensä ostan kalenterin vasta helmikuussa, kun ne ovat alennusmyynnissä.

Miksikö? Siksi, että elän mieluiten vain ajatuksissa eteenpäin ja kirjaimellinen aikakirjan pito kulkee minulla luontaisesti vain maks. kaksi viikkoa eteenpäin. Nyt ajattelin tehdä eri tavalla, koska viime syksystä tuli hirmuinen stressi juuri kalenteristressin välttämisen vuoksi. Joululoman ajan mietittyäni tulin siihen tulokseen, että jos suunnittelee kalenterin niin, että siihen kirjaa myös vapaat, se ei tuntuisi ihan niin kamalalta. Ai niin, kahdenviikon teoriasta ei ole ikinä ollut minulle huomattavaa haittaa. Pääosin siksi, että olen naimisissa saksalaisen kanssa, joka muistaa ulkoa kalenterit sekä monta kuukautta takaperin, että myös etuperin, joten olen aina voinut päivittää "ajatuskalenteriani" kysymällä.

Aamuhämärässä nautin vielä jouluvaloista viimeistä kertaa. Joulukuuselle koittaa nimittäin tänään loppu. Roskamiehet kuulema hakevat joulukuusia muutaman viikon aikana joka tiistaiaamu. En halua odottaa ensi viikkoon. Nyt tuntuu oikealta lopettaa joulunvietto tältä erää.

Ai niin, ja ehdin jo tehdä vuoden ekat möläytykset. Niin sitä pitää, se opettaa kai nauramaan itselleen jo heti vuoden alkuun. Olisin toivonut helmikuuta tai loppuvuotta mieluummin, mutta mitäpä seepra raidoilleen mahtaa.