Perinneruokaa kahdessa erässä

Lihapadan tein eilen belgialaisen perinteisen reseptin mukaan (vlaamse stoofvlees). Siitä tuli aika hyvää ensimmäiseksi kokeiluksi, mutta hiukan jäi silti kehittämisen varaa. Eilen söimme sitä keitettyjen perunoiden kanssa, mutta kuten tiedätte perinteiset perunat eivät ikinä herätä kovin suurta innostusta. Tänään mies ja tyttö laittoivat päiväruoaksi saksalaisen perinteen mukaisia perunapalleroita, Kartoffelknödeln, lihapadan seuraksi. Hyviä tuli ja mikään ei ole mukavampaa kuin istuskella teekupin kanssa sunnuntaina sisustusblogeja surffaillen odotellessa ruokaa.

Suurin osa eri maiden perinneruoista on sellaisia, joihin joutuu hiukan totuttelemaan ennen kuin niitä osaa arvostaa. Knödeleitä jouduin aikoinaan syömään useamman kerran ennen kuin pystyin pöydässä rehellisesti kehumaan hyvää ruokaa. Kehuin tietysti jo ensimmäisellä kerralla, kuten hyviin tapoihin kuuluu, mutta sydämestä kehut alkoivat tulla vasta myöhemmin.

Jokainen tietysti puolustaa oman alueensa perinneruokiaan. Liittyyhän niihin pitkä historia ja monta kaunista ajatusta. Mutta, jos kuvittelee, miltä vaikka talkkuna tai vihreän harmaan keltainen lanttulaatikko näyttää ulkomaalaisen silmin, voi huomata, ettei herkkuruoka välttämättä vakuuta ulkonäöllään. Tai vähemmän kotimaiseksi esimerkiksi etelä-saksalaisten Linzen und Spätzle. Tai belgialaisten Waterzooi - pata, jossa on lähes kaikkea, muttei siitä oikein saa selvää, mitä kaikkea. Perinneruokia syödäänkin jostakin muusta syystä, kuin niiden ulkonäön vuoksi.

Olen huomannut sellaisen eri maiden ruokakulttuureja yhdistävän tekijän, että yleensä perinteiset ruokalajit tehdään yksinkertaisista, helposti saatavilla olevista paikallisista aineksista, joista on sitten ajan kanssa kehitetty parempi, juhlavampi versio, joka on muodostunut perinneruoaksi. Ehkä siksi niistä nauttiakseen pitää joko olla paikallinen, tai hyvin tottunut ruoan makuun. Niin tottunut, että karmeahko ulkonäkö tai erikoinen koostumus ei tunnu missään, koska tietää ruoan olevan aivan mahtavan hyvää.