Kuvasta tuli hiukan "pieni-talo-preerialla"-tunnelma. Ajatuksena oli lähinnä kuvata taivasta, joka on viime yön rajun ukkosmyrskyn ja kaatosateen jälkeen ihan kirkas. Salamoi niin alhaalla, että tuntui, että ukkonen tulee seuraavaksi parvekkeen ovesta sisään. Talo lipsahti kuvan alareunaan ja ajattelin, että oikeastaan se saa taivaan näyttämään vielä paremmalta.Muutaman viime viikon ajan olen opetellut kuuntelun kultaista taitoa. Jokseenkin puheliaana ja avoimena ihmisenä sitä joskus (lue: usein) huomaa puhuvansa vähän turhankin paljon. Muistan joskus murrosikäisenä surkutelleeni, etten keksi joillekin ihmisille yhtään mitään sanottavaa. Tuskin olisin surkutellut, jos olisin arvannut, että joskus tulen opettelemaan hiljaa olemista.
Tässä maailmassa taitaa olla enemmän kuuntelemisen kuin puhumisen tarvetta. Monille tulee täysi annos puhetta kohtisuoraan päivittäin, mutta vain harvoilla näyttää olevan liian montaa kuuntelijaa. Läksystä se käy. Varsinkin, jos on tottunut siihen, että aina on jotakin ääntä ilmassa ja itse on mukana sitä ylläpitämässä. Silti jos vaivautumatta kestää hetken hiljaisuutta, niin keskustelu voi jatkua aivan yllättävään suuntaan.
Minusta tuntuu, että tästä ajatuksesta aukenee jotakin. Ei ehkä yhtä avaraa näkymää kuin tuo taivas kuvassa, mutta jotakin joka sitä ehkä hiukan heijastaa. Ainakin toivon niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti