Numerot jatkuvat yli kolmenkymmenen

Kävin ostamassa talvisemman kynsilakan. Kempparissa myyjäksi sattui hädintuskin kaksikymppinen tytönheilakka. Kassalla hän vilkaisi minua ja kaiveli sitten näytteitä ja esitteitä laatikosta pudottaakseen ne kynsilakkapullon kanssa pieneen muovipussiin. Kaupasta lähtiessäni katsoin uteliaana, mitä olin saanut kylkiäisiksi. Ampulli face lift- ainetta, mainos 50+tapahtumaan ja joku kasvovoide, joka ei niiden kahden ensimmäisen jälkeen enää pystynyt nostamaan tunnelmaa. Taidan jättää sen tapahtuman väliin toistaiseksi, vaikka saisinkin kupongilla alennusta sisäänpääsymaksusta. Face lift -ainetta saatan kokeilla. Voihan se olla, etten enää tästä vanhene ollenkaan, jos se on yhtä tehokasta kuin esite lupaa.

En minä tietenkään mielelläni vanhene, mutta kolmekymmentä on monessa mielessä kahtakymmentä parempi luku. Parasta on ehkä se, että ymmärtää elämän olevan monimuotoisempaa, rikkaampaa ja syvempää kuin kahdessakymmenissä ajatteli. Ja valtava on sekin väläys, että tajuaa, ettei kolmestäkymmenestä siirrytäkään vielä suoraan eläkkeelle. Eikä elämä muutukaan tylsäksi tai muutenkaan puuromaisen harmaaksi.

Jotakin tapahtuu kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välissä. Ei sitä pysty sen kummemmin selittämään. Se on vain pakko kokea itse. Perspektiivi yksinkertaisesti muuttuu. Aikuiselämää ei kolmekymmentä+ jälkeen näe enää yhtenä sumeana putkena, vaan päivinä, vuosina ja kausina. Ja ymmärtää, että jokaisessa vaiheessa ihminen elää täyttä elämää. Huomaa sitä vielä senkin, että ei todellakaan kaipaa enää takaisin kahteenkymppiin. Mutta sitähän sellaiset kynsilakan myyjät tuskin uskovat.