Välipalaa ja ääripäitä

Pesimme yhdessä ikkunoita, siivosimme parveketta ja päätimme syödä välipalaa parvekkeella. Huonosti meinasi käydä. Basilikan lehti lensi pois leivän päältä ja Uno-korttipeli piti keskeyttää, kun kortit eivät pysyneet pöydällä.

Mietin tässä jonkin verran aikaa takaperin sellaista asiaa, että ihmisiä on kahdenlaisia ääripäitä ja loput on jostakin niiden väliltä. On sellaisia, jotka syyttävät kaikesta itseään ja niitä, jotka syyttävät kaikesta muita ihmisiä. Se, missä toinen velloo omassa syyllisyydessään, toinen pakenee omaa vastuutaan uskottelemalla itselleen olevansa täydellinen. Jossakin välimaastossa on ilmeisesti terve kohta, koska suurin osa asioistakin tuntuu yleensä sijoittuvan jonnekin kahden ääripään välille. Aina ei tietenkään tarkasti mitattuun keskipisteeseen, jossa jutut menisivät absoluuttisesti tasan. Jonnekin välimaastoon kuitenkin, koska harvoin missään asiassa vika on kummassakaan ihan yksin, jos jonkinlaiseen objektiiviseen arviointiin yleensäkään elämässä kyetään.

Molempiin ääripäihin on tietysti jonkinlainen päänsisäinen selitys. Toinen luulee joutuvansa miellyttämään kaikkia jatkuvasti ja ottaa siksi varmuuden vuoksi kaiken vastuun kaikesta sählingistä itselleen. Toinen taas ei pysty kohtaamaan omaa vajavaisuuttaan ja sysää siksi itsesuojelumielessä vastuun hankaluuksista aina toisille. Molemmat ääripäät ovat yhtä epäterveitä. Kumpikin ääripää hankaloittaa elämää. Syyllisyyttä ei kannata ottaa kannettavaksi enempää kuin ihan rehellisesti on tarpeellista, koska muuten se tukahduttaa. Toisaalta syyttelyä ei kannata jatkaa, koska itsensä kohtaaminen on edessä jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Siinä mielessä voisi ajatella, että mitä pikemmin, sen parempi.

Ihminen tietysti elää pitkälti luomansa omakuvan varassa. Jos syyllisyys ei ota loppuakseen, voi varmaankin miettiä, mikä on vialla. Ei niinkään toisissa, vaan siinä, että itse ei lopeta itsensä syyttämistä turhasta. Jos taas ei koskaan koe syyllisyyttä mistään, tai aina kokee muiden olevan syyllisiä, jonkinlainen ajatteluhetki voi myöskin olla tarpeen. Suurin osa konflikteista koskettaa useampia ihmisiä, joista kukaan ei ole täydellinen. Jonnekin välimaastoon sijoittuu "jaettu syyllisyys, " joka on useimmiten realistisin vaihtoehto melkein minkä tahansa inhimillisen väärinymmärryksen, ajattelemattomuuden, tekemisen tai tekemättömyyden selvittämisessä.

Ai, mistäkö tämä ajatus nousi mieleen? Ei mistään, mihin olisi liittynyt mitään draamaa. Enemmänkin oman pään sisäistä mietintää, kun ei ajatusten virtaa osaa katkaistakaan. Ja ei kai sille sen kummempaa tarvettakaan olisi. Parempihan se on, että päässä jotakin liikkuu, kuin että se ihan tyhjyyttään kumisisi.