Oi kuusipuu...

Tänä vuonna onnisti joulukuusen suhteen. Se on sellainen hiukan samantapainen juttu kuin kinkkukin, että joinakin vuosina käy paremmin, toisina vuosina hiukan huonommin. Olen jo useampana vuotena ostanut ruukussa kasvavan kuusen. Hinnalla ei ole kovin suurta eroa, mutta neulasten kestävyydessä on hurjasti. Purkkikuusi ei varise, kun sitä vain kastelee silloin tällöin. Se saattaisi säilyä vihreänä vaikka huhtikuuhun saakka. En tosin ole kokeillut, mutta tarkoitan noin niin kuin arviona vain.

Täällä on myynnissä monenlaisia kuusilaatuja. On niitä perinteisen piikikkäitä ja sitten esimerkiksi näitä pehmeä- ja pitkäneulasisia. Koristelu on mukavampaa, kun neulaset eivät pistele ollenkaan. Ne ovat ihan lehtimäisiä litteitä, kiiltäviä ja taipuisia. Joku metsäntuntija varmasti osaisi sanoa, minkä lajinen tälläinen pehmokuusi on.

Tänä vuonna sattui löytymään hyvin tasapainoinen kuusiyksilö. Tyttö vaati itseään pidempää joulukuusta. Vaatimus täyttyi, mutta ilo oli silti valtava, kun kuusi nousi vielä viisitoista senttiä korkeammalle takanreunuksen ansiosta. Koristelussa tyttö autteli ja lopputulokseen olimme molemmat tyytyväisiä. Sanottakoon nyt sekin, että pipareiden lisäksi, kuusen koristelu on aina ollut toinen hirmuisen vakava asia. Nyt otin siinäkin aavistuksen verran rennommin. Oli jo aikakin. (Ne poropiparitikin on jo syöty, joten ei niiden muodostakaan mitään harmia ollut.)

Isä ja äiti pääsivät lumesta huolimatta hyvin perille. Tänään on shoppailtu vielä muutamia joululahjoja, laitettu ruokaa ja juteltu. Ei sitä mitään muuta täällä ulkomailla niin kaipaakaan kuin omaa perhettä. Kaikkeen elämiseen tottuu ja joihinkin asioihin, joita joskus sattuu kaipailemaan, keksii kyllä jotakin vastaavaa korvikkeeksi, mutta omaa perhettä ei voita mikään.