Askartelin muutaman kortin. Paperinpaloista ompelukoneella ommellen. Virkisti kummasti, kuten askartelu aina.Ja sitten se huokaus. Minulle kostettiin, ja kunnolla. Ne, jotka tunsivat minut lapsena eivät ikinä unohda, miten huono minä olin syömään. Kaivoin kotiruoastakin sipulit erilleen ja yökkäilin mitä milloinkin. Kylässä ollessa vahdin ruoanlaittoa, ettei mukaan vain tulisi sellaisia aineksia, joista en pidä.
Lupaukseni mukaan tein tänään vieraan toivomuksesta spaghettia. Päätin jo etukäteen, ettei ole mitään toivoa tehdä perinteistä bolognesea niin, että se maistuisi samalta kuin hänen äitinsä bolognese, jota en ole ikinä itse edes päässyt maistamaan. Ajattelin, että juustokastike menee varmasti ja olisi helpommin neuvoteltavissa kuin väärännäköinen tai -makuinen tomaattinen jauhelihakastike. Vielä mitä - vieras ilmoitti jo ruokakaupassa jättiläissuklaamunan (yritin hädissäni lahjoakin!!!) valittuaan, ettei ikinä syö valkoista juustokastiketta pastan kanssa. Vain punaista. Marssin hädissäni valmiskastikkeiden osastolle ajatellen, että ehkä niiden maku on minun tekemää tutumpi. Pakko olla, sellaisiahan ne ravintoloissakin lapsille syöttävät! Turha kuvitella. Neiti kulki kastikehyllyn päästä päähän, osoitti jokaista purkkia ja sanoi: "Hyi, tuosta en tykkää!" Lopulta nappasin vaivihkaa yhden purkin mahdollisimman belgialaiselta näyttävää kastiketta ylemmältä hyllyltä, johon pieni käsi ei ollut yltänyt.
Kotimatkalla keskusteluksi näytti riittävän iltaruoan jännittäminen, koska kastikkeesta tuskin tulisi äidin tekemän makuista. Yritin puhua asian toisinpäin selittelemällä, että ettei tarvitse olla huolissaan, kun teen tietysti kahta kastiketta, että jokaisella on sitä, mistä pitää... Mutta, kun "minä tykkään vain äidin tekemästä!"
Lopulta, kun kastikkeinemme pöytään saakka pääsimme, kaikki muut olivat tyytyväisiä, mutta vieraasta hänen kastikkeessaan oli omituinen maku. Laitoin kastiketta vain pienen lusikallisen spagettien viereen siltä varalta, ettei se maistuisi. Pelkkä pasta ei kuitenkaan ollut yhtään parempi vaihtoehto kuin pasta huonolla kastikkeella, joten vieras pyysi lisää kastiketta. Siinä sitten sekoiteltiin kaikki sekaisin, mutta hyvä jos viisi kokonaista haarukallista saatiin uppoamaan. Jälkiruoaksi ostin vieraan valitsemaa suklaavanukasta, kuulema parasta. Eikä sekään maistunut kunnolla.
Olen koston ansainnut. Opin tästä kuitenkin jotakin. Lupasin itselleni lakata yrittämästä liikaa. Nykyajan lapset eivät nälkään kuole, vaikka jättäisivätkin joskus aterian välistä. Ei minullekaan mitään tapahtunut, vaikka olin niin kalpeakin, että kaikki väittivät veriarvojani huonoksi nirsoilun takia. Ja muutenkin, jokainen tykkää eniten oman äidin ruoasta. Niin se vain on. Sukupolvesta toiseen. Ja kolmanteenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti