Hyvä ystäväni, joka on asunut täällä jo iät ajat, kertoi ihmeellisen asian. Kotona leipominen on täkäläisittäin köyhyyden merkki. Köyhyyden merkki. Eli sillä sääliä herättävällä ihmisellä, joka leipoo, ei ole varaa ostaa valmista kaupasta. Logiikassa on lievä aukko, koska täällä valmiit kakut ja keksit ovat niin halpoja kaupoissa, että leipominen ei tunnu tulevan kovinkaan paljon halvemmaksi, jos ihan tarkasti lasketaan. Jos oikein leipomosta hakisi kaiken, niin ostamalla olisi tietysti selvästi kalliimpaa. Mutta normaali-ihmiset eivät täälläkään hae kaikkea makeaa leipomosta, vaan ihan tavallisen ruokakaupan hyllystä.
Ei minua enää täällä kovin moni asia ihmetytä, mutta tuo "köyhyys" -kuvitelma on mielestäni omituinen. Minä kun itse olen aina ajatellut, että se on köyhempää elämää, jos ei itse osaa tai pysty jostakin syystä leipomaan. Jos vaikka ei ole uunia keittiössä tai se toimii huonosti. (=Katastrofi! Koettu sekin.) Jos ei ymmärrä ohjeita. (= Lukihäiriö? Sattuu kyllä joskus kokeneemmallekin.) Jos ei ole aineita saatavilla. (= Kamala tilanne! Joskus joutuu etsimään kissojen ja koirien kanssa tai keksimään jotakin muuta tilalle.) Tai ei ole vapaa-aikaa ollenkaan. (= Ei kai niin kiirettä kukaan itselleen halua. Joskus tietysti näinkin.)
Mitenkö ajattelin sopetua tähän uuteen kulttuuritotuuteen? En ajatellut sopeutuvani. Muuttua nyt uusavuttomaksi vain sen vuoksi, että joku toinen on päättänyt, että kaupasta ostaminen on hienompaa! Minä olen mielestäni edelleen rikas, koska minulla on ainakin tarpeeksi usein aikaa leipoa, ymmärrän suurimmaksi osaksi yksinkertaisia ohjeita, löydän melkein kaikkia tärkeimpiä raaka-aineita kaupasta ja minulla on uuni, vaikka se onkin vain pieni mikro-grilli-kiertoilmayhdistelmä.
Ehkä sen verran kuitenkin sopeudun, että lakkaan antamasta lapselle kouluun evääksi itseleivottuja keksejä, kakkuja ja pullia, jos hän ei niitä itse vartavasten pyydä. Koulussa, kun kaverit kuulema aina silmät pyöreinä kyselevät, mitä mikäkin on, kun eväsrasiasta paljastuu jotakin kotona leivottua. En itse kärsi tästä nimellisestä köyhyydestäni, koska kaupan ja leipomoiden tekeleet eivät mielestäni voita oikeista aineista itse leivottuja herkkuja. Mutta luulen, että lasta on tässä asiassa parasta hiukan ajatella. Muuten käy jossakin vaiheessa, kuten ystävän tyttärille, joilta luokkakaverit säälien kysyivät, onko heidän perheensä niin köyhä, että äidin on pakko leipoa...
Ei minua enää täällä kovin moni asia ihmetytä, mutta tuo "köyhyys" -kuvitelma on mielestäni omituinen. Minä kun itse olen aina ajatellut, että se on köyhempää elämää, jos ei itse osaa tai pysty jostakin syystä leipomaan. Jos vaikka ei ole uunia keittiössä tai se toimii huonosti. (=Katastrofi! Koettu sekin.) Jos ei ymmärrä ohjeita. (= Lukihäiriö? Sattuu kyllä joskus kokeneemmallekin.) Jos ei ole aineita saatavilla. (= Kamala tilanne! Joskus joutuu etsimään kissojen ja koirien kanssa tai keksimään jotakin muuta tilalle.) Tai ei ole vapaa-aikaa ollenkaan. (= Ei kai niin kiirettä kukaan itselleen halua. Joskus tietysti näinkin.)
Mitenkö ajattelin sopetua tähän uuteen kulttuuritotuuteen? En ajatellut sopeutuvani. Muuttua nyt uusavuttomaksi vain sen vuoksi, että joku toinen on päättänyt, että kaupasta ostaminen on hienompaa! Minä olen mielestäni edelleen rikas, koska minulla on ainakin tarpeeksi usein aikaa leipoa, ymmärrän suurimmaksi osaksi yksinkertaisia ohjeita, löydän melkein kaikkia tärkeimpiä raaka-aineita kaupasta ja minulla on uuni, vaikka se onkin vain pieni mikro-grilli-kiertoilmayhdistelmä.
Ehkä sen verran kuitenkin sopeudun, että lakkaan antamasta lapselle kouluun evääksi itseleivottuja keksejä, kakkuja ja pullia, jos hän ei niitä itse vartavasten pyydä. Koulussa, kun kaverit kuulema aina silmät pyöreinä kyselevät, mitä mikäkin on, kun eväsrasiasta paljastuu jotakin kotona leivottua. En itse kärsi tästä nimellisestä köyhyydestäni, koska kaupan ja leipomoiden tekeleet eivät mielestäni voita oikeista aineista itse leivottuja herkkuja. Mutta luulen, että lasta on tässä asiassa parasta hiukan ajatella. Muuten käy jossakin vaiheessa, kuten ystävän tyttärille, joilta luokkakaverit säälien kysyivät, onko heidän perheensä niin köyhä, että äidin on pakko leipoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti