Muotinäytös

Muutama viikko sitten etsimme ostoskeskuksesta koululaiselle kevätkenkiä. Kuten arvata saattaa, talven aikana melkein kaikki viimevuotinen on jäänyt pieneksi. Ostoskeskuksessa oli jotkut erityiset alennuspäivät ja muotinäytös oli luvassa myöhemmin iltapäivällä. Kuljimme lavan ja tuolirivien ohi ja lähdimme kotiin reilusti ennen hulinan alkua. Täällä tuollaiset tapahtumat muistuttavat markkinoita - musiikki ihan täysillä, hirveä töniminen ja häslinki.

Seuraavana aamuna tyttö pyysi, että seuraavan kerran menisimme vartavasten muotinäytöstä katsomaan. En edes ollut tiennyt hänen olevan kiinnostunut sellaisesta. Väärä kuvitelma, koska "sehän vasta mielenkiintoista onkin, koska sitten näkee, mikä nyt on muotia ja miten kannattaa pukeutua." En ole ajatellut, että me niin muodissa oltaisiin muutenkaan, että oikein näytöksiä tarvittaisiin... Enkä muista, että sen ikäisenä olisin ikinä edes kuullut "muotinäytöksistä." Koulun pihalla kuitenkin kuulema leikitään joskus luokan tyttöjen kanssa sellaista. Minä hyppäsin kavereiden kanssa välitunnilla hyppynarua.

Vastustamaton

Jotkut asiat ovat vastustamattomia. Esimerkiksi "vaahtopusut," kuten nykyinen saksankielinen poliittisesti korrekti sana kuuluu. Voi puraista, puraista, puraista ja puraista, ja koko komeus on vatsassa. Ja suussa on makea maku. Hiukan liiankin makea, mutta se kuuluu asiaan.

Jotkut ihmisetkin ovat vastustamattomia. Kuten esimerkiksi ystäviemme poika, joka pyysi, että mies heräisi katsomaan formuloita hänen kanssaan sunnuntaiaamuna isosta taulutelkkarista, kuten ennen vanhaan. Ja toinen, joka halusi pelata Vii:tä niin, että lopulta kaikki olivat ihan hikisiä. Ja kolmas, joka puki illalla päälleen henkselit tehdäkseen vaikutuksen pienimpään. (Se on kuulema juuri nyt tyyliä.) Ja sekin, jolle tuli kauhea itku, kun joutui lähtemään kotiinsa. Ja ne, jotka soittivat vielä illalla syömään lettuja. Ja toiset, jotka valvoivat yli puolen yön vain rupatellakseen niitä näitä. Ja aamulla vielä ne, joiden kanssa kaikki tapahtui samalla tavalla yhtä viihtyisästi kuin ennenkin.

Kävimme viikonloppuna juhlimassa entisen työnantajamme rakennuttamaa uutta kirkkorakennusta. Tilat olivat odotetusti huippuhienot. Parasta antia oli kuitenkin tavata kaikki ne ihmiset, jotka olisi voinut ottaa silloin sieltä lähtiessä mukaansa. Formulafani kysyi ainakin kymmenen kertaa viikonlopun aikana, milloin me muutamme sinne takaisin. Ei elämää tietenkään voi elää takaperin. Ei, vaikka kysymys tuli joka kerta niin syvältä sydämestä, että siihen melkein harmitti vastata aina samalla tavalla kieltävästi.

Oli hyvä fiilis käydä katsastamassa tilanne ja palata sitten taas omaan arkeen takaisin. Nykyiseen elämään, josta ihmetellen huomasin, ettei sillä ole paljoakaan tekemistä entisen kanssa. Elämä kulkee eteenpäin sykleissä ja se on pelkästään hyvä asia, vaikka vanhaan onkin kiva joskus aina hetkeksi palata. Palaaminen on hiukan kuin vaahtopusun syömistä. Pari haukkausta ja on tarpeeksi makea olo.

Pihalla

Ulkona kukoistaa jo komeasti. Krookusten aika meni jo, melkein huomaamatta ja nyt ovat vuorossa narsissit, sitten tulppaanit. Jotkut puut kukkivat jo. Joka paikassa tuntuu olevan siitepölyä, sen verran nenä vuotaa jatkuvasti ulkona ollessa.

Nyt on ollut työn puolesta jo pari viikkoa paljon järjestettyä ohjelmaa ja iltamenoa. Oikein hyvää, erittäin hyödyllistä ja hauskaakin. Olo on kuitenkin hiukan pihalla. Se, että ajatus hajaantuu tuhanteen suuntaan ja saa koittaa kynsin hampain pitää muistissa tallessa kaikkea lukemaansa ja kuulemaansa, hiukan turhauttaa silloin tällöin. Joskus mietin, mitä ihmettä opiskeluaikana tein, kun tuntui, että aina oli aikaa ja keskittymiskykykin oli huipussaan. Sai uppouduttua asiaan kuin asiaan sataprosenttisesti ja tuntui, että jäi vielä kapasiteettia käyttämättäkin. Nyt tuntuu välillä, että kapasiteetti kiristää ja usein aikaakin on liian vähän. Kieltäydyn ajattelemasta, että se voisi liittyä ikään. Todellinen kapasiteetti ei kuulema vähene ennen kahdeksaa kymmentä.

Uskon, että tunne liittyy elämän hajanaisuuteen. Odotuksia ja tekemisiä on vaihtelevasti ja hiukan joka suuntaan, eikä koskaan voi keskittyä VAIN yhteen asiaan. Työkaveri kertoi lukeneensa äskettäin tutkimuksen, jossa sanottiin, ettei kukaan oikeasti pysty tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Ajattelin mielessäni, että ehkä ei täydellisesti pystykään, mutta jos ei edes yritä, jää taatusti puolet tekemättä.

Viikon arvosanaksi voisi antaa vaikka 9-. Kaikki oli muuten oikein hyvin, mukavaa ja mielekästä niin kuin yleensäkin, paitsi että meinasin hermostua itselleni useamman kerran juuri tuon "hajapäisyyden" vuoksi. (Lienee vain tavallista "aikuisen elämää"?)

Oli aika jo viikonlopun tulla. Ensi viikolla on taas uutta energiaa. Aion harjoitella hetkessä läsnäoloa. Ja ajatella vain yhtä asiaa kerrallaan. Saatan saada seuraavan viikon arvosanaksi vaikka kokonaisen kympin, kun lakkaan ryntäilemästä mielessäni joka suuntaan.

Rentoa viikonloppua!

Erilainen matkapäiväkirja

Sain ystävältäni tällä viikolla 10-vuotiaan amerikkalaislapsen matkapäiväkirjan. Ala-asteen luokalta jokainen oli lähettänyt oman matkapäiväkirjan matkustamaan ympäri maailmaa. Tämä kirja, joka tuli minullekin, oli jo käynyt Havajilla, Suomessa, Columbiassa, Israelissa, Thaimaassa, Englannissa, jne. Jokainen vastaanottaja on kertonut erilaisia asioita asuinmaastaan, kulttuurista ja tavoista. Lisäksi mukaan on liimattu erilaisia kirjoituksiin liittyviä kuvia, kortteja ja karttoja, jne. Kirjoittajat ovat saaneet antaa kirjan sukulaiselleen tai ystävälleen, joka asuu erilaisessa paikassa kuin he itse. Minä taidan olla palautusvuorossa, koska kirjaa toivotaan takaisin Amerikkaan huhtikuun puoliväliin mennessä.

Idea matkapäiväkirjasta on ihan huippuhyvä! Lueskelin hiukan muiden kirjoituksia. Luulen, että se on aikamoinen aarre lapselle, kun saa kirjansa takaisin ja pääsee sen avulla tutustumaan erilaisiin ihmisiin, maihin, tapoihin ja kulttuureihin. Lisäksi ideassa on pieni lisäjuju. Kirjoittajia pyydetään lähettämään postikortti luokalle vastaanotettuaan kirjan. Korttien avulla lapset pystyvät seuraamaan matkapäiväkirjojensa matkaa ympäri maailmaa.

Mietin, että myös seurakuntien lapsityössä mukanaoleville matkapäiväkirjaidea voisi olla aika toimiva. Sillä saisi koottua lapsille hyvää materiaalia eri uskonnoista, kansoista ja lähetystyöstä keskustelemiseen. Tekisi melkein mieli lähettää itsekin yksi kirja menemään...

Arpaonni suosi... The winner of the draw is...

Arvonnan voitti Seija! Onneksi olkoon!
The winner is Seija! Congratulations!!!
---
PS. Seija, laitatko minulle varmuuden vuoksi vielä sähköpostitse osoitteesi, että voin laittaa paketin tulemaan?
Kiitos!

Köyhyyttä on kai sitten monenlaista

Hyvä ystäväni, joka on asunut täällä jo iät ajat, kertoi ihmeellisen asian. Kotona leipominen on täkäläisittäin köyhyyden merkki. Köyhyyden merkki. Eli sillä sääliä herättävällä ihmisellä, joka leipoo, ei ole varaa ostaa valmista kaupasta. Logiikassa on lievä aukko, koska täällä valmiit kakut ja keksit ovat niin halpoja kaupoissa, että leipominen ei tunnu tulevan kovinkaan paljon halvemmaksi, jos ihan tarkasti lasketaan. Jos oikein leipomosta hakisi kaiken, niin ostamalla olisi tietysti selvästi kalliimpaa. Mutta normaali-ihmiset eivät täälläkään hae kaikkea makeaa leipomosta, vaan ihan tavallisen ruokakaupan hyllystä.

Ei minua enää täällä kovin moni asia ihmetytä, mutta tuo "köyhyys" -kuvitelma on mielestäni omituinen. Minä kun itse olen aina ajatellut, että se on köyhempää elämää, jos ei itse osaa tai pysty jostakin syystä leipomaan. Jos vaikka ei ole uunia keittiössä tai se toimii huonosti. (=Katastrofi! Koettu sekin.) Jos ei ymmärrä ohjeita. (= Lukihäiriö? Sattuu kyllä joskus kokeneemmallekin.) Jos ei ole aineita saatavilla. (= Kamala tilanne! Joskus joutuu etsimään kissojen ja koirien kanssa tai keksimään jotakin muuta tilalle.) Tai ei ole vapaa-aikaa ollenkaan. (= Ei kai niin kiirettä kukaan itselleen halua. Joskus tietysti näinkin.)

Mitenkö ajattelin sopetua tähän uuteen kulttuuritotuuteen? En ajatellut sopeutuvani. Muuttua nyt uusavuttomaksi vain sen vuoksi, että joku toinen on päättänyt, että kaupasta ostaminen on hienompaa! Minä olen mielestäni edelleen rikas, koska minulla on ainakin tarpeeksi usein aikaa leipoa, ymmärrän suurimmaksi osaksi yksinkertaisia ohjeita, löydän melkein kaikkia tärkeimpiä raaka-aineita kaupasta ja minulla on uuni, vaikka se onkin vain pieni mikro-grilli-kiertoilmayhdistelmä.

Ehkä sen verran kuitenkin sopeudun, että lakkaan antamasta lapselle kouluun evääksi itseleivottuja keksejä, kakkuja ja pullia, jos hän ei niitä itse vartavasten pyydä. Koulussa, kun kaverit kuulema aina silmät pyöreinä kyselevät, mitä mikäkin on, kun eväsrasiasta paljastuu jotakin kotona leivottua. En itse kärsi tästä nimellisestä köyhyydestäni, koska kaupan ja leipomoiden tekeleet eivät mielestäni voita oikeista aineista itse leivottuja herkkuja. Mutta luulen, että lasta on tässä asiassa parasta hiukan ajatella. Muuten käy jossakin vaiheessa, kuten ystävän tyttärille, joilta luokkakaverit säälien kysyivät, onko heidän perheensä niin köyhä, että äidin on pakko leipoa...

Järjestys se olla pitää

Joskus minusta on luultu, että olen kovinkin tarkka järjestyksen suhteen. Se olettamus pitää ehdottomasti paikkansa kaiken heti näkyvän suhteen. Muutoin olen kuitenkin hyvin kiitollinen, että joku on kauan sitten keksinyt, ettei kylässä käydessä kaappeihin katsominen ole kohteliasta. Viime aikoina olen suhteellisen hyvällä menestyksellä saanut pidettyä liinavaatekaapin kohtuullisessa järjestyksessä. Muut kaapit ovat edelleen enemmän tai vähemmän epäjärjestyksessä.

Ompelutarvikelaatikkoni on aivan pahimmasta päästä. Napit keräsin äskettäin peltirasiaan ja ompelulangat toiseen. Kirjontalankoja on kerääntynyt montaa väriä, mutta kuten arvata saattaa niitä on vaikea pitää siisteinä vyyhteinä. Jollekin muulle se voi tietysti olla helppoa, mutta minun lankani menevät nopeasti myttyyn.

Eilen keksin tavan säilyttää kirjontalangat siististi. Leikkasin pari vaatteista irroitettua hintalappua palasiksi (hurraa, mitä kierrätystä!) ja paloihin pienet viillot lankojen alku- ja loppupäitä varten. Sitten kieputin langat pahvien ympäri. Nyt ovat langat siististi odottamassa uusia ideoita omassa peltirasiassaan. Ihmettelen, etten ollut keksinyt tätä ideaa jo aikaisemmin, vaikka kirjontalankojen sekasotku olikin hiukan kiristänyt hermoja useamman kerran.

PS. Edellisen postauksen lukija-arvonta on vielä käynnissä. ;-)

Lukija-arvonta /Giveaway

Jokainen matkustavainen nainen tietää, miten ärsyttävää on kuljettaa matkalaukussa likapyykkiä. Useimmiten likainen pikkupyykki päätyy epäesteettisesti johonkin vanhaan muovikassiin, joten siistinkään matkustajan matkalaukun sisältö ei siitä paljon komistu. Ratkaisu saattaisi olla pyykkipussi, jota voi tietysti matkojen välillä käyttää kotonakin.

Täten julkaisen lukija-arvonnan. Palkintona on kotitekoinen pyykkipussi. Pussi on ommeltu kaksinkertaiseksi ja se on kooltaan: 36x46cm. Materiaali on solmimisnauhaa lukuunottamatta puuvillaa. Tyhjän pyykkipussin voi siis työntää tyhjentämisen jälkeen pesukoneeseen ja silittämisen jälkeen se on taas valmis uuteen seikkailuun.

Jos haluat osallistua arvontaan, jätä pieni viesti "kommentare" kohtaan nimelläsi (tai nimimerkilläsi) ennen keskiviikkoa 24.3.2010. Kirjoitamme apulaisen kanssa nimet/nimimerkit paperilapuille, suoritamme arvonnan keskiviikkoiltana ja julkaisemme täällä blogissa voittajan nimen. Sitten mietimme, kuinka saamme osoitteen selville, jotta voin laittaa paketin tulemaan.

Lycka till, vai miten ne ruotsalaiset sanovatkaan!?!

---

Every travelling lady knows how nerving the dirty laundry in the suitcase can be. Usually it ends up in a less appealing plastic bag that does not really upgrade the contents of the suitcase... A laundry bag can be a practical solution. Both on travels and at also at home.

I decided to organize a little draw for my readers. The laundry bag is made by me. It is 36x46 cm. As it is made of cotton (except for the ribbon), you can wash it in the machine. After ironing, it is ready for the next adventure.

If you like to participate in the draw, leave a comment after this post before Wednesday, March 24, 2010. I'll publish the winner Wednesday evening. Then we just have to figure out how I can get the package to the right address.

Lycka till - I think that's what the Swedes would say!?!

Kevätkukat ja oliivipuu

Istutin iltapäivällä töissä ikkunoiden kukkalaatikoihin kevätkukkia talvehtineiden ikivihreiden kasvien lisäksi. Oli lämmin ja kesätakki päällä oikein nautin multaisesta hommasta. Olen aika hyvä istuttamaan kukkia, vaikka itse sanonkin. Voin kyllä avoimesti lisätä senkin, että olen huono pitämään niitä hengissä. Kevätkukissa on kuitenkin se etu, että niiden ei tarvitsekaan kestää hengissä kovin montaa kuukautta, koska ne joka tapauksessa korvataan kesäkukilla toukokuussa.
Viime keväänä saimme kaksi oliivipuuta koulun eteen. Kuvitella, oliivipuita! Ensin näytti, että ne kuolivat siirron vuoksi, mutta sitten ne alkoivatkin tehdä uusia lehtiä. Ensimmäisenä vuonna uuteen paikkaan istutuksen jälkeen niitä ei saanut leikata, joten nyt ne kasvavat ihan villiintyneen näköisenä. Tänä vuonna leikkaus on sallittu, joten eiköhän ne siitä pian siistiydy. Olen utelias näkemään kasvaako niihin tänä kesänä lehtien lisäksi myös oikeita oliiveja. Ja onko ne vihreitä vai mustia ja voiko niitä maistaa??? Kesä sen paljastanee, kunhan sinne saakka päästään. Siihen asti nautitaan kevätauringosta, -kukista ja lisääntyneestä valosta.

Pitsiliinojen kierrätystä

Tuunasin tyynynpäällisen. Kirpputorilta löytyneet pitsiliinat pääsivät käyttöön, kuten myös pieni itse kirjailtu tilkku. Olin iloinen lopputuloksesta. Turkoosi linja jatkukoon... On se vaan uskomatonta, miten pieni luova puuhastelu piristää!

Ujostus (ja selitys)

Tietokoneita ymmärtävä ystäväni laittoi kuun vaihteessa blogiini laskurin. Uteliaisuuttani seuraan sitä silloin tällöin. Näen laskurista, missä maissa blogissa on käyty. En tietenkään näe kuka on käynyt, mutta vain kuinka monta kertaa ja milloin blogia on missäkin klikattu. Huomasin, että jopa Algerian rannikolla joku on käynyt lukemassa kirjoituksiani. Kieli selittää sen, että lukijoita on Suomessa tietysti eniten, mutta sielläkin monissa sellaisissa kaupungeissa, joista en tiedä tuntevani ketään. Uteliaisuuteni on herännyt ja ihmettelen, miten te kaikki olette tänne eksyneet. Voin vain kuvitella teidät, koska muutamaa kourallista tuttuja lukuun ottamatta, en tiedä ollenkaan, keitä kymmenet muut lukijat ovat.

Minua alkoi lukijamäärä hiukan ujostuttaa. Tuli sellainen tunne, että olen jonkinlaisen selityksen velkaa. En ikinä kerro täällä itsestäni mitään erityistä ja kuitenkin kirjoitan avoimesti askarteluistani, arjestani ja ajatuksistani. En ole ollenkaan huolissani siitä, minkälaisen kuvan itsestäni annan. Jos tapaisit minut arjessasi, et todennäköisesti muutenkaan ajattelisi minusta sen kummempaa, kuin mitä jo olet blogia lukemalla ajatellut.

Kuitenkin tiedostan, että tähän virtuaaliseen maailmaan sisältyy se vaara, että lukijan mielikuvitus täyttää aukot, joita tälläinen viestintämahdollisuus pakostakin jättää. Siksi haluan varovaisesti muistuttaa, että kirjoitan suurimmaksi osaksi pilke silmäkulmassa. Kaikki kirjoittamani on tietysti totta. Tarkoitan siis "totta, kuten minä asiat ymmärrän." Jos tapaisimme, saattaisin hyvinkin selittää samat asiat sinulle livenä ja todennäköisesti myös samalla tyylillä, kuten kirjoitankin. Otan elämäni vakavasti, mutta siihen vakavuuteen on mielestäni mahduttava annos vilpitöntä iloa.

Silti, koska en millään keksi, keitä vierailla paikkakunnilla ja maissa olevat lukijat mahdollisesti saattaisivat olla, ajattelin tällä avauksella varmistaa, että olemme samalla aaltopituudella tämän blogin suhteen. Otan vastuun vain siitä, mitä kirjaimellisesti kirjoitan. Rivien välistä ei löydy mitään. Toisaalta kukaan muu kuin minä ei ole vastuussa kirjoituksistani, joten en kirjoittaessani edusta mitään virallista tahoa. Silti rehellisyyteen pyrkivänä ihmisenä seuraan täällä samoja periaatteita kuin arkielämässänikin, joten kirjoitukseni eivät millään tavalla loukkaa ihmisiä tai yhteisöjä, jotka liittyvät yksityiselämääni tai työhöni.

Ja viimeiseksi, koko elämäni ei tietenkään ole täällä blogissa. Elämä on liian suuri projekti tiivistettäväksi kattavasti blogimuotoon. Pieniä suikaleita täällä kuitenkin on ja olen iloinen, että voin jakaa ne kanssasi. Toivon, että viihdyt ja koet valokuvani ja juttuni omikseni. Ehkä ne joskus piristävät päivääsi. Tai ainakin pääset hetkeksi kurkistamaan omasta arjestasi minun arkeeni. Viestiä kirjoitusten perään voi jättää (nimettömänäkin), kun vain klikkaa "kommentare" kohtaa sen kirjoituksen lopussa, mitä haluaa kommentoida. (En ymmärrä, miksei se "kommentare"-sana vain käänny suomeksi, vaikka olen kaikki muut asetukset saanut vaihdettua.)

PS. Suunnittelin laittavani tähän avaukseen erään lainauksen "rivien välistä" lukemisen suhteen, mutta sitten ajattelin, että kyllä te muutenkin ymmärrätte. Se on kuitenkin sen verran hauskasti sanottu, että en voi sittenkään vastustaa kiusausta. Ainakin postmodernismista ja/tai hermeneutiikasta kiinnostuneita se naurattaa.

Wendell Berry (2000) Jayber Crow -kirjansa alussa:

"Persons attempting to find a ‘text’ in this book will be prosecuted; persons
attempting to find a ‘subtext’ in it will be banished; persons attempting to
explain, interpret, explicate, analyze, deconstruct, or otherwise ‘understand’ it
will be exiled to a desert island in the company only of other explainers. BY
ORDER OF THE AUTHOR."

Kun tinnitus saa melodian

Kun kevät näyttää nyt ihan oikeastikin lopulta saapuvan, linnutkin ovat innostuneet aloittamaan laulunsa jo aamunkoitteessa. Eräänä aamuna unenpöpperöisenä ihmettelin, kuka naapureista viheltelee jo ennen kello kuutta. (Se ei välttämättä olisi ihan tuulesta temmattua, sillä usein joku kävelee kiireisin askelin kengät jalassa ympäri asuntoaan arkiaamuisin puoli kuudelta.)

Seuraavaksi nousin ja kävin lastenhuoneessa tarkistamassa, ettei vain illalla terveenä nukkumaan mennyt lapsukainen vinguttele hengitystään siihen malliin. Kaikki oli hyvin ja kömmin takaisin peiton alle ja päätin mielessäni, että tinnitus se kai sitten vinkuu, kun uninen mieskään ei kuulema kuullut yhtään mitään. (Ei minulla tosin mitään varsinaista tinnitusta edes ole, mutta kyllä minun korvissani aina jotakin kuuluu.) Lopulta erotin pip-pip-pip-tyyyy ja siinäkin vaiheessa vielä puolitajuttomana ajattelin, että jo on ihme, että tinnituskin voi olla melodista, vaikka en ole ikinä sellaisesta lukenut. Sitten mies oli ilmeisesti jo heräilemään päin, koska hän totesi, ettei ääni kuulu naapurista vaan linnut ne ulkona laulavat. Aika helpotus, melodinen tinnitus kun olisi varmasti hankala, jos ei voisi vaihtaa laulua välillä.

Oli se linnunlaulu kuitenkin sen verran erikoisen kuuloista, että joudun nyt heräämään jonakin aamuna tarkoituksella sitä kuuntelemaan. Haluan tietää, mikä se lintu on, joka niin kevyesti viheltelemällä aloittaa aamunsa. Tuli mieleen sekin, että Jeesus muistutti olemaan huolehtimatta huomisesta ottamalla pikkulinnut esimerkiksi. "Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut!" Huoleton aamulaulu oli varmasti paikallaan. Olisi ollut minullekin.

Viikonloppu ja uuden viikon motto

Sää on selvästi "keväistynyt." Tuntuu lämpimämmältä, vaikka taivas onkin ollut enemmän harmaa kuin aurinkoinen. Työpaikan pihalla on lampi. Tänään sorsan näköiset linnut olivat saaneet yhden untuvaisen poikasen. Se taapersi suloisesti vanhempiensa perässä. Se on varma kevään merkki.

Narsissit pääsivät heti avauduttuaan ulkoilmaan. Rakastan niiden tuoksua, mutta tuntuu, että kurkku menee siitä ihan tukkoon... Onneksi niukasti kasteltuna avautumiseen meni muutama viikko, joten ehdin nauttia niistä ihan tarpeeksi jo sisälläkin.

Eilen meillä oli kollega miehensä kanssa syömässä. Oli tosi kiva ilta. Jotkut ihmiset on ihan extramukavia. Sellaisten kanssa kuusikin tuntia kuluu hujauksessa. Ja tekee mieli moiskauttaa iso pusu poskelle hyvästejä sanoessa. Jotkut ihmiset vaan kävelee suoraan sydämen sisälle asti.

Tänään laitoimme koululla ruokaa. Hyvin meni tällä kertaa. Mitään ei lentänyt lattialle, kengätkin säästyivät rasvaroiskeilta ja kehut olivat rehellisiä. Siinä on jo kolme asiaa, mistä voi olla kiitollinen. Parasta silti on, että taas saa puoli vuotta aikaa valmistautua henkisesti seuraavaan kokkausvuoroon. (Ei vaineskaan, ei se niin vakavaa ole.) Oppilaat ovat ihania ja suhteellisen kaikkiruokaisiakin, kun nyt ei mitään ihan kauheaa tarjoa. Kotona meillä tosin on paljon paremmat tarjoilut. Sen he ovat tähän mennessä jo taatusti huomanneetkin. Joka tapauksessa annoimme itsellemme kunniamaininnan tästä päivästä.

Illalla on vielä edessä yksi projekti ja sitten onkin aika aloittaa uusi viikko. Mysteeritavoitteeni suunnitelma B:kin saattanee olla kirkastumaan päin. Ainakin henkisesti olen suuntautumassa sitä kohti. Siitä se lähtee. Onneksi aakkosia riittää, joten ehkä tavoite lähtee linjautumaan viimeistään ennen suunitelma Ö:tä. Siihen on vielä pitkä matka. Siinäpä tulevan viikon motto: Aakkosia riittää! Varsinkin, kun ottaa suomenkielen aakkoset, johon "ruotsalainen O," jota läppärini näppäimistö kieltäytyy tuottamasta, Ä ja Ö lisäävät kolme bonusmahdollisuutta verrattuna joidenkin muiden eurooppalaisten kielten aakkosiin.

Tuloksellista viikkoa itse kullekin! Ja jos joku asia alkaa mättämään, siirry vain iloisesti seuraavaan kirjaimeen. Onnistut varmasti ennen kuin olet kaikki mahdollisuutesi käyttänyt!

Kortteja ja kosto

Askartelin muutaman kortin. Paperinpaloista ompelukoneella ommellen. Virkisti kummasti, kuten askartelu aina.

Ja sitten se huokaus. Minulle kostettiin, ja kunnolla. Ne, jotka tunsivat minut lapsena eivät ikinä unohda, miten huono minä olin syömään. Kaivoin kotiruoastakin sipulit erilleen ja yökkäilin mitä milloinkin. Kylässä ollessa vahdin ruoanlaittoa, ettei mukaan vain tulisi sellaisia aineksia, joista en pidä.

Lupaukseni mukaan tein tänään vieraan toivomuksesta spaghettia. Päätin jo etukäteen, ettei ole mitään toivoa tehdä perinteistä bolognesea niin, että se maistuisi samalta kuin hänen äitinsä bolognese, jota en ole ikinä itse edes päässyt maistamaan. Ajattelin, että juustokastike menee varmasti ja olisi helpommin neuvoteltavissa kuin väärännäköinen tai -makuinen tomaattinen jauhelihakastike. Vielä mitä - vieras ilmoitti jo ruokakaupassa jättiläissuklaamunan (yritin hädissäni lahjoakin!!!) valittuaan, ettei ikinä syö valkoista juustokastiketta pastan kanssa. Vain punaista. Marssin hädissäni valmiskastikkeiden osastolle ajatellen, että ehkä niiden maku on minun tekemää tutumpi. Pakko olla, sellaisiahan ne ravintoloissakin lapsille syöttävät! Turha kuvitella. Neiti kulki kastikehyllyn päästä päähän, osoitti jokaista purkkia ja sanoi: "Hyi, tuosta en tykkää!" Lopulta nappasin vaivihkaa yhden purkin mahdollisimman belgialaiselta näyttävää kastiketta ylemmältä hyllyltä, johon pieni käsi ei ollut yltänyt.

Kotimatkalla keskusteluksi näytti riittävän iltaruoan jännittäminen, koska kastikkeesta tuskin tulisi äidin tekemän makuista. Yritin puhua asian toisinpäin selittelemällä, että ettei tarvitse olla huolissaan, kun teen tietysti kahta kastiketta, että jokaisella on sitä, mistä pitää... Mutta, kun "minä tykkään vain äidin tekemästä!"

Lopulta, kun kastikkeinemme pöytään saakka pääsimme, kaikki muut olivat tyytyväisiä, mutta vieraasta hänen kastikkeessaan oli omituinen maku. Laitoin kastiketta vain pienen lusikallisen spagettien viereen siltä varalta, ettei se maistuisi. Pelkkä pasta ei kuitenkaan ollut yhtään parempi vaihtoehto kuin pasta huonolla kastikkeella, joten vieras pyysi lisää kastiketta. Siinä sitten sekoiteltiin kaikki sekaisin, mutta hyvä jos viisi kokonaista haarukallista saatiin uppoamaan. Jälkiruoaksi ostin vieraan valitsemaa suklaavanukasta, kuulema parasta. Eikä sekään maistunut kunnolla.

Olen koston ansainnut. Opin tästä kuitenkin jotakin. Lupasin itselleni lakata yrittämästä liikaa. Nykyajan lapset eivät nälkään kuole, vaikka jättäisivätkin joskus aterian välistä. Ei minullekaan mitään tapahtunut, vaikka olin niin kalpeakin, että kaikki väittivät veriarvojani huonoksi nirsoilun takia. Ja muutenkin, jokainen tykkää eniten oman äidin ruoasta. Niin se vain on. Sukupolvesta toiseen. Ja kolmanteenkin.

Vihreä tee ja uusi tuttavuus

Lukupäivän seuranani minulla on uusi tuttavuus. Teologi, jolla näyttää olevan paljon ajatuksia. Luovia ajatuksia. Hänen julkaisunsa näyttävät alkavan järjestään niin, ettei alussa ole aavistustakaan, mihin ne loppuvat. Hyvin kirjoitettuja, paljon asiaa sisältäviä, elävästi kirjoitettuja ja mielenkiintoisia näkökulmia tarjoavia kaikki järjestään.

Ainoa asia, mikä hiukan hermostuttaa on se, että tämä uusi tuttavuus liittää tekstiinsä jatkuvalla syötöllä lainauksia. Monien lainauksien kohdalla joudun ensin miettimään, kuka kumman tyyppi tuokin taas on, koska suuri osa lainauksista tulee ihan muualta kuin teologisista piireistä. Ei auta menettää malttia, koska tämän aamun jälkeen uskallan väittää tyypin olevan hyvin kiinnostunut ylittämään eri tieteiden rajoja ja yhdistelemään erilaisia näkemyksiä uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi. Vuorovaikutusta ei ainakaan puutu, ei yhdeltäkään sivulta.

En tiedä vielä, onko tästä tuttavuudesta minulle apua varsinaisesti mihinkään. Ehkä aavistuksen verran liian filosofista liitoa minun makuuni. Luovuus saa minulta kuitenkin aina lisäpisteitä, koska viimeisen päälle suunniteltu teksti voittaa aina keskivertokirjoittaja-teologien tekstirakenteet. Toistaiseksi arvostan enemmän tekstiä itseään kuin sen sisältöä, mutta sehän voi vielä muuttua.

Jouduin tutustumistilanteeseen hiukan vasten omaa tahtoani. Tieto ei kuitenkaan ole ikinä pahaksi, joten oletan, että tuttuus on tuntemattomuutta parempi, koska kyseessä on kuitenkin ns. nouseva tähti, jota tuntemattakaan ei voi tulevaisuudessa olla. Sitä paitsi saatan vielä innostua kovastikin. Eihän ketään voi oppia tuntemaan muutamassa tunnissa kokonaan.

Kahlasin jo paljon sivuja, mutta niitä on vielä toinen ja kolmaskin "paljon" jäljellä. Muutaman tunnin kuluttua alkaa kuitenkin viikonloppu. Iltaruoaksi meillä on spaghettia, koska tämäniltainen vieras on sitä toivonut. Huomenna iltaruoaksi on myös pastaa. Sen oli mies luvannut lauantaisille vieraille. (Arvatkaa vaan, mitä meillä syödään ensi viikolla! Kieltäydyn ottamasta menuehdotuksia vastaan, kunnes perunakiintiö on turvattu. Olen taas niin pahasti alakynnessä, että ette uskokaan.)

Hyvää viikonloppua!

Pääsiäismaljakko

Kävin muutaman viikon tauon jälkeen taas kirpputorilla. Tavaraa oli paljon, mutta mitään kovin kaunista ei sattunut silmään. Vasta kun katsoin astiahyllyt toiseen kertaan, huomasin tämän maljakon. En voinut jättää ostamatta. Kahdella eurolla tietysti, perinteitä kunnioittaen. Tuli pääsiäisolo, kun kuvittelin hiukan koristehiekkaa ja kynttilän maljakon sisään. Luulen, että kynttilää vasten filigraanikuviot (vai miksi niitä sanotaankaan) korostuvat vielä paremmin. Edellinen omistaja tuntuu käyttäneen maljakkoa varsinaissa tarkoituksessaan, joten joudun liottamaan siitä kalkkitahroja vielä muutaman kerran etikkavedellä. Eiköhän se pääsiäiseksi ehdi kuitenkin kirkastua!?!

Tekstareita

Tekstiviestit ovat käteviä. Ne säästävät täällä ulkomaillakin monelta vieraskieliseltä puhelinsoitolta. Mukavuutta lisää sekin, että tietää senkin varmasti, ettei häiritse ruoka-aikaan, kun lähettää tekstarin soittamisen sijaan.

Yleensä tekstarit ovat tiivistettyjä asiapaketteja. "Tuo kaupasta vielä kermapurkki." "Sori, unohdin antaa ne paperit, mutta saat ne ensi viikolla." "Tule äkkiä skypeen, mun pitää näyttää jotakin." "Milloin tulet? Meneeks vielä kauan?" Tai muuta vastaavaa, nopeasti ja lyhyesti hoidettavaa asiaa.

Viime viikolla sain kuitenkin tekstarin ilman sen kummempaa asiaa. Tekstarissa luki: "Moi!Ei erityistä asiaa tällä kertaa.Ajateltiin vain toivottaa hyvää,iloista,palkitsevaa ja erityisen siunattua tätä viikkoa.Olette mielessä ja rukouksissa. ..." Se oli paras tekstari pitkään aikaan. Vieläkin hymyilyttää. Jotkut ihmiset ovat vaan ihania.

Timanttikauppiaat

Antwerpenissä otettiin perjantaina kotonaan panttivangeiksi kokonainen intialainen perhe. Timanttikauppiaan perhe. Kahdeksantoista tuntia oli kulunut ennen kuin perhe pääsi vapauteen. Isä maksoi neljän ja puolen miljoonan euron arvoiset lunnaat liikkeensä kassakaapista. Vangitsijat lähtivät lunnaat mukanaan karkuun. Vastaavan mittakaavan ryöstöä ei ole tapahtunut ikinä ennen antwerpeniläisen timanttibisneksen yhteydessä. Nyt rikkaat intialaiset vaativat poliisia partioimaan heidän talojensa ympärillä tehokkaammin. Poliisi taas kieltäytyy tarjoamasta sellaista "vartiointipalvelua" yksittäisille ihmisille ja puhuu "optimaalisesta turvallisuudesta," joka hoituu tavallisella, aktiivisella katujen partioinnilla. Neuvottelut alkavat tänään.

Antwerpenissä asuessamme meillä oli tapana lenkkeillä vehreässä lähipuistossa intialaisperheen talon takana ja kävellä lenkkikentälle heidän talonsa edestä. En muista, että olisin edes ikinä nähnyt muita ihmisiä sillä kadulla tai talojen pihoilla. Alue tuntui turvallistakin turvallisemmalta. Korkeat metalliaidat ja portit, joidenkin talojen ympärillä näyttivät jopa hiukan huvittavilta.

Rikkaiden elämä on näköjään vaarallisempaa. Meistä ei kukaan ollut ikinä kiinnostunut, ei lenkillä, eikä leikkikenttämatkallakaan, vaikka siihen aikaan pysähtelimmekin jatkuvasti keräilemään kastanjoita, lehtiä ja kaikenmaailman keppejä. Jos ei kanna näkyvästi mukanaan mitään varastamisen arvoista, eikä edes näytä varakkaalta pukeutumisen suhteen, voi ehkä sitten olla turvallisella mielellä. Rikkaidenkin kaduilla. Luulen, että oikein vaaralliset ryökäleet ovat aika hyviä erottamaan varakkaat ihmiset meistä tavallisista.

Kupolissa

Näpsin nämä valokuvat tiistain reissulla. En olisi uskonut puistonpenkillä auringon paisteessa istuessani, että säätiedotus voisi vieläkin uhata uudella lumella... Toivon kovasti, ettei se ennustus toteudu!

Valokuvatessani kuvittelin, minkälaista olisi asua kupolissa. (Klikkaa kuvia suuremmiksi niin näet ovaalinmuotoiset ikkunat paremmin.) Olisi varmasti hieno tunne katsella pikkuikkunoista ympärille levittäytyvää vehreää maisemaa katon kaartuessa ympärille! Luulen, että ensimmäisenä kiillottaisin kontaten kalanruotoparketin hohtavaksi. Sitten kantaisin sisään hirvän määrän vaaleita, utuisen sinisellä ja vihreällä raidoitettuja ja ruudutettuja kankaita. Muutama ruusukangaskin pääsisi mukaan, kunhan se vain sointuisi muuhun väritykseen. Lopulta miettisiin kaksi kertaa, viitsisinkö ikinä lähteä kupolistani ulos ollenkaan. Jos kevään tulo viipyisi, saattaisin linnoittautua sinne hyvien kirjojen ja suklaan kanssa varmuuden vuoksi kesäkuulle saakka.

Ihanaa viikonloppua!

Pohjoismaalaiset kekkerit

Pidimme eilen pohjoismaailaisille (ja pohjoismaalaismielisille) oppilaille illanvieton. "Aitoja" pohjoismaalaisia oli Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Ukrainalainen, aiemmin Tanskassa asunut, oppilas edusti eteläisintä Skandinaviaa. Muuten mukana oli aviopuolisoja, sulhanen, morsian, jne. Australiasta, Boliviasta, Rwandasta ja Sveitsistä... Kirjavaa porukkaa, mutta kaikki olimme varmuuden vuoksi yhtä mieltä siitä, että Kanadalla on paras jääkiekkojoukkue. Ei kukaan tietenkään vakavasti niin ajattele, mutta tunnelman säilyttämiseksi oli turvallisinta yhtyä kehumaan tarpeeksi kaukana olevaa joukkuetta.

Herkut tekivät kauppansa ja loput vaniljapullat ja piirakanpalaset annoin mukaan. Muistan hyvin, miten mukavaa oli asuntolassa asuessa saada edes joskus kotitekoista syötävää. Silloin erään opettajan ruotsalainen vaimo leipoi meille pohjoismaisille opiskelijoille kerran kuussa pieniä korvapuusteja. Oli juhlaa löytää pullapussi postilaatikosta.

Eilen iltapäivällä ennen kekkereitä eräs oppilaista kysyi, mitä olin ajatellut leipoa illaksi. Kerroin vaniljapullista ja persikkapiirakasta. Sitten aloin miettiä ovatko ne nyt edes niin kovin suomalaisia. Ajattelin, että kaneliset korvapuustit ja marjapiirakka olisivat olleet "aidommat." Mietin kauhuissani, mitä aidompaa makeaa voisin vielä leipoa. En muistanut mitään, mikä olisi niin perinteistä, ettei jotakin vastaavaa saisi missään muualla. Mies muisti onneksi täytekakun. Leivoin kuuden munan kakkupohjan ja jouduin kostuttamaan sitä omenamehulla reilusti, koska aika alkoi jo loppua. Lopulta kaikki oli onneksi kohdallaan.

Suolaisten herkkujen kanssa kävi hauskasti. Graavilohi teki kauppansa, kuten myös pienet graavilohi-tuorejuusto wrapit. Porowrapit taas kaipasivat hiukan selitystä etelämmästä tulleille. Eräs kysyi kuultuaan, että täytteen liha on poroa: "Ai, että sitä Rudolfia (Petteri Punakuonoa)?" Onneksi lautanen kuitenkin tyhjeni. Olin hiukan varautunut siihen, että joulupukin poron syöminen saattaa osoittautua ylivoimaiseksi koetukseksi. Laitan ohjeen valokuvineen, kun teen wrappejä seuraavan kerran.

Oli mukava ilta. Kaikilla oli hauskaa, eikä pohjoismaiden vertailusta naurua puuttunut!

Kaunis ravintola

Joillakin ravintoloiden pitäjillä on tyylitajua. Tämä paikka oli suljettu, kun kuljin siitä ohi. Silti se näyttää tyhjänäkin viihtyisältä. Vähän kuin makupala kadulla, vaikka ei ruokalistaa pääsisikään tutkimaan. Katon metallirakenteet ja mattapintaiseksi maalattu vanha puuovi ovat parasta antia silmälle.

Ruoka on täällä melkein järjestään hyvää. (Hmm, ruusukaalia lukuunottamatta. Se on mainittava, koska sitä on talvisaikaan tarjolla ja jo pelkkä haju saa syöjän pahoinvoivaksi. Eikä siinä vitamiinipitoisuuksien ajatteleminen paljon auta.) Vaikka suolainen on hyvää, täkäläiset makeat leivonnaiset eivät yleensä nostata innostuksen huutoja. Ehkä siksi, että täällä ei ole tapana leipoa kotona juuri muuta kuin valmistaikinoita. Niitäkin leipovat vain edistyksellisimmät. Muuten kakut ja pullat haetaan leipomosta.

Ystävänpäivänä veimme naapureille vaniljapullia (äitini leipoi joskus samanlaisia, kun asuin vielä kotona). Hyvin olivat maistuneet ja ihmettelemistä riitti. Suomalaisena leipomisen ihmettely joskus ihmetyttää, koska jokainenhan yhden pullataikinan saa väännettyä vaikka unissaan. Saksassa, leipureiden luvatussa maassa, taas jokainen ihmetteli, että taikina sekoitetaan aivan eri järjestyksessä kuin heidän vastaava hiivataikinansa. Pullista syntyi siis joka kerran keskustelua. Joku toinen ystäväni kerran ihmetteli, että suola sekoitetaan jo nesteeseen hiivan kanssa, eikä vasta jauhoihin.

Vaniljapullat

Taikina:
5 dl lämmintä vettä/maitoa
1,5 tl suolaa
2,5 dl sokeria
n. 2 tl vaniljasokeria
1 muna
sopivasti vehnäjauhoja
reilu 200g sulatettua margariiniä
Täytteeksi:
margariinia, vaniljasokeria ja sokeria
> Tee, kuten mikä tahansa pullataikina, kohota, kauli, täytä, kohota ja paista paperivuoissa.
Kuorrutukseksi:
tomusokeria, tilkka sitruunamehua ja vettä
> Kun pullat ovat jäähtyneet, pursota kuorrutusta kierroksina pullien pintaan.

Kun pullat on kuorrutettu, kannattaa keittää kahvi/tee. Jos aloittaa syömään ennen sitä, voi jäädä keittämättä kokonaan.

Ihana auringonpaiste

Tänään oli ihana auringonpaiste. Aamuseitsemältä tosin auton ikkunat olivat jäässä, mutta täällä pilvetön yötaivas tietää lämmintä päivää tai ainakin poutaa, joten joskus parista pakkasasteestakin voi olla kiitollinen. Olin koko päivän reissussa oppilaan kanssa, koska kuljetus järjestyi helpoiten, kun lähdin itse kuskiksi. Tomtom pelasti monelta mutkalta, vaikka senkin kanssa ajoin muutaman kerran harhaan. En aina usko sen naisen ohjeita. Olisikohan miesääneen helpompi luottaa?

Otin kassillisen tekemistä mukaani, joten sain ihan tehtyä omia töitäni McDonaldsissa, puistossa ja autossa. Hyvä sää tuli kuin tilauksesta! En tiedä montako hampurilaista olisin joutunut syömään, jos olisin koko päivän pitänyt pöytää varattuna.

Oppilas oli innoissaan opintoretkestään. Odottelen kiinnostuneena muutaman sivun analyysiä päivän havainnoista. Tämä idea olisi pitänyt laittaa käytäntöön jo kauan sitten. Nyt on kontakti luotu, joten homma toiminee tulevinakin vuosina.

Auringonpaisteessa puiston penkillä en voinut olla ajattelematta, että on tämä elämä vaan ihanaa. Se oli kuitenkin vasta sitten, kun olin saanut työläimmän homman pois alta. Etten tässä nyt liian yksipuolisen hohdokasta kuvaa antaisi päivän kulusta, paljastan, että kotimatkalla matelimme melkein kaksi tuntia ruuhkassa, vaikka matkaa oli vain 20km. En todellakaan suostuisi sellaiseen työmatkaan kovin usein. Se on kuitenkin monille tavallista arkipäivää. Kotiin palattuani iloitsen siitä, että minun arkeni toimii pienemmällä maantieteellisellä mittakaavalla. Arjen pienuuteen tylsistymiseen tehoaa kierros moottoritiellä pahimpaan ruuhka-aikaan.

Uusi viikko, uusi kuukausi

Aamu alkoi auringonpaisteella. Ei se pitkään kestänyt, mutta antoi kuitenkin taas toiveita kevään saapumisesta. Talvi on sitkeää laatua tänä vuonna, ei voi muuta sanoa. Eilen oli hurja myrsky. Ranskassa tuhot olivat kauheat, täälläkin joissakin paikoissa oli tullut pahempaa jälkeä. Meidän alueella ei kuitenkaan mitään ihmeempää. "Onneksi"-sanonta tuntuu jotenkin väärältä, koska eihän se sen parempi onni ole, jos jossakin muualla kuitenkin tuhoutuu talo, nousee vesi kattoon saakka ja hukuttaa ihmisiä kotiinsa... Saahan sitä olla kiitollinen, ettei sattunut mitään omalle kohdalle, mutta "onneksi" on kaukana siltä, jolle jotakin sattui.

Viikonloppu oli ihan onnistunut, vaikka suunnitelma B ei selvinnytkään kukonlaulun aikaan maanantaiaamun sarastaessa. Lauantaina pääsin uimaan "kuntoa." Kaveria väsytti, joten jouduin keksimään monta ideaa motivoidakseni hiukan vauhtia pulikointiin. Aina ei tietenkään voi olla täydessä vedossa. Kukapa meistä olisi? En tiedä lämmitetäänkö viikonloppuna uimallia enemmän, kun nyt tuntui ison altaan vesi paljon kylmemmältä kuin viimeksi. En ole sitä sorttia, että minulle tulisi uidessa hiki, joten arvostaisin lämmintä vettä kovasti.

Sunnuntai-iltapäivällä pidimme ystävälle/työkaverille läksiäiset. Tarkoituksena oli syödä kiinalaista, mutta onneksi tarkistimme ennen tilaamista lähtijän ruokatoiveen. Siinä sitä juhlaa olisi ollutkin, kun olisimme järjestäneet sellaista syötävää, ettei juhlan kohde olisi saanut nieltyä palaakaan... Myöhemmin huomasimme, että ystävän uusi asunto on erään maisemakalenterikuvan vieressä. Saimme kalenterin pari viikkoa sitten vanhoilta tutuiltamme samalta alueelta, mihin työkaveri on muuttamassa. Maailma ei ole kovin suuri. Onneksi. Kansainvälinen työyhteisö on mukava. Se kuitenkin olisi vielä mukavampi, jos ei tarvitsisi jatkuvasti sanoa hyvästejä jollekin.

Lauantaina teimme varsinaista lauantairuokaa, josta meinasi olla herkuttelu kaukana. Ostin Lidlistä pakastepussillisen uunissa paistettavia lohkoperunoita. Siihen päälle nakkeja. Lohkoperunoiden mausteet olivat mitä olivat ja tyttö sanoikin epäilevänsä, että ne ovat joitakin "jäljitelmiä oikeista lohkoperunoista." Siltä ne minustakin maistuivat.

Niin se viikko vaan taas alkoi. Paljon on kaikenlaista edessä sekä mukavaa että työlästä, mutta niinhän sen pitääkin mennä. Aika jatkaa töitä.