Muutama sana kristillisestä kasvatuksesta

Mietin hiukan, että viitsinkö tästä teemasta tänne kirjoittaa ollenkaan, mutta sitten ajattelin, että ehkä täällä kuitenkin on joitakin lukijoita, joita tämä aihe kiinnostaa. Heti alkuun haluan kuitenkin muistuttaa, että tarkoitan tässä kirjoituksessa tasapainoista kristillisyyttä ja yleisesti tervettä kasvatustyyliä, minkä yhteissummana lapsen elämä on iloista ja turvallista, ja hengelliset asiat tulevat kevyellä tyylillä luonnollisesti osaksi lapsenkin arkielämää. En siis tarkoita tässä kirjoituksessa mitään sellaista omituista tai ahdistavaa kasvatustyyliä, mikä luo syyllisyyden tunnetta, pelkoa tai mitään muuta harmillista lapsen mielessä. 

Vanhemmuus ei yleensäkään ole ihan helpoin teema, mutta joskus tuntuu että kristillinen vanhemmuus on siitä vielä hiukan monimutkaisempi asia. Syitä tähän voi olla esimerkiksi, että vanhemmat ehkä kamppailevat omien lapsuuden kokemustensa kanssa, jos he muistavat hengellisiin asioihin liittyneen ahdistavia mielleyhtymiä. Jotkut taas ehkä kokevat, että uskoon liittyvissä asioissa lapsia ei kuulu ohjata ollenkaan, vaan mieluummin vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu. Toiset taas luottavat siihen, että koulun järjestämä uskonnon opetus (tai seurakunnan lapsi- ja nuorisotyö) huolehtivat opetuksesta ihan riittävästi. Kaikkia näitä erilaisia näkökulmia yhdistää se, että vanhemmat joko vetäytyvät hengellisestä kasvatusvastuusta, tai hoitavat sen minimaalisella tavalla. 

Historia kertoo, että kristillistä kasvatusta on harjoitettu usein kovinkin kehnosti ja se on tuottanut paljon huonoja kokemuksia, ahdistusta ja pelkoa. Joskus huonoa kristillistä kasvatusta on harjoittanut kirkko instituutiona, joskus paikallinen seurakuntayhteisö, joskus taas vanhempi tai joku muu lapselle läheinen henkilö. Hiukan analysoiden huomaa, että yleensä silloin kasvattajan lähtökohtana tai kasvatustyylinä, on ollut raamatulle vieras arvomaailma ja uskon opettamisen vuoksi tai sen varjolla on välitetty muutakin kuin itse asian ydin. Raamatullinen usko on kuitenkin itsessään ytimeltään vapauttavaa ja iloista, aitoa ihmisyyttä tukevaa ja toivoa vahvistavaa. Sellainen usko ei tukahduta kysymyksiä tai tunteita, tulehduta mieltä tai ahdista kasvattajaa eikä kasvatettavaa. Tämänkaltaiseen tasapainoon kristillisen vanhemmuuden tulisi pyrkiä. 

Jo Vanhan Testamentin aikaan vanhemmille annettiin kasvatusvastuu myös hengellisissä asioissa. Yhteisön tehtävänä oli tukea uskoa, mutta vanhemmat olivat ne, jotka välittivät sen elävän sisällön seuraavalle sukupolvelle. (Esim. 5. Moos. 4 ja 6) Kasvatustehtävä liittyi lasten mielenkiinnon huomaamiseen, tiedon välitykseen, kokemusten siirtämiseen ja esimerkkinä elämiseen. Aika luontevat lähtökohdat, jos ajattelee, että usko on vanhemmalle itselleen arkinen, tasapainoinen ja iloinen asia. Sellainen vanhempi, joka itse elää uskoaan todeksi arkielämän kiemuroissa, kuuntelee lapsen kysymyksiä, puhuu omasta elämänkokemuksestaan lapsen ikätasolle sopivasti ja kertoo raamatun sisällöstä ja siitä, miten sen opetus soveltuu tämän päivän elävään elämään, kasvattaa lapsiaan hengellisten asioiden pariin ihan luonnostaan. Siihen ei tarvita mitään erityistä projektia tai hankalasti toteutettavia systeemejä. Riittää, kun vain elää omaa uskoaan luonnollisesti, avoimesti ja ääneen samalla aktiivisesti huomioiden lapsen kysymyksiä, pohdintoja ja päätelmiä. 

Luulen, että joskus me vanhemmat luotamme, että lapset automaattisesti nappaavat meille tärkeät asiat ja ymmärtävät ne jotenkin ihan luonnostaan. Peräänkuulutan tässä nyt kuitenkin kommunikaation tärkeyttä. Hengellinen kasvu johtaa hengelliseen kypsyyteen, kun lapsi saa kysyä, kyseenalaistaa ja pohtia asioita vanhemman kanssa yhdessä ja avoimesti. Vanhemman esimerkin ja selittämisen avulla lapsi ajan myötä oppii sekä ajattelemaan hengellisiä asioita itsenäisesti arvioiden, että myös ymmärtämään ja soveltamaan raamatun opetuksia terveellä tavalla omaan elämäänsä. Nämä taidot eivät helposti kasva tasapainoisiksi ilman lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta. Ne ovat kuitenkin ehdottoman tärkeitä varsinkin silloin, jos toivomme, että lapset ymmärtäisivät elävän uskon tärkeyden, eivätkä tyytyisi pelkkään kristillisiin arvoihin perustuvaan elämäntyyliin.  Lapsen puolesta ei voi, eikä saa, tehdä valintoja, mutta samalla tavalla kuin vanhempi ohjaa lasta muidenkin tärkeiksi kokemiensa asioiden ja arvojen pariin, lasta voi myös ohjata ja kasvattaa raamatun tuntemiseen ja itsenäiseen ajatteluun myös hengellisten asioiden suhteen. Niiden pohjalta hän sitten pystyy kasvaessaan itse tekemään niitä ratkaisuja, mitä hän kokee hyödylliseksi. 

Rohkaisuna vanhemmille haluan sanoa, että omaa hengellistä elämää kannattaa vaalia ja siitä kannattaa kotona keskustella avoimesti, iloisesti ja mielenkiintoisesti lasten ikätasolle sopivalla tavalla. Raamatun lukeminen ja rukous ovat helpoimpia tapoja pitää hengellisiä asioita päivittäin esillä, mutta muissakin tilanteissa ja keskusteluissa voi puhua uskoon liittyvistä asioista. Tähän ei tarvita mitään luonnotonta ihmeiden tai rukousvastausten korostamista, vaan ihan normaaleja arkisia asioita, miten joku tilanne on mennyt kivasti, on kiitollinen jostakin, tai kuinka esim. joku pieni konflikti saatiin selvitettyä... laidasta laitaan siis ihan sitä tavallista elämää, missä Jumala kuitenkin vaikuttaa, kun vaan pysähdymme huomaamaan sen. Näissä pienistä asioista jutellessa ja elämää sanoittaessa, lapsi näkee, kuinka vanhempi elää arkeaan, toimii arvojensa mukaisesti ja luottaa siihen Jumalaan, josta usein puhutaan.

Kaikista tärkeintä kristillisessä vanhemmuudessa on huolehtia, että on itse tasapainossa oman uskonsa kanssa ja varmistaa, että se tasapaino on näkyvää arjen keskellä. Uskon ei tule olla syyllistävää, pakottavaa, pelottavaa tai muutenkaan ahdistavaa. Toiseksi tärkeintä on olla olettamatta, että hengelliseen kypsyyteen johtavaa oppimista tapahtuisi itsestään ilman vanhempien vaikutusta. Hengellinen kasvatus toimii aika lailla samalla tavalla kuin minkä tahansa muun lainenkin arvokasvatus, missä perheen rooli on myös hyvin keskeinen. Myös hengellisiä asioita itsenäisesti ajattelevia lapsia kasvaa avoimesti keskustelemalla. Kolmanneksi tärkeintä on huomata ottaa vastuu omasta roolistaan kristillisenä kasvattajana, ja löytää ne luontevat keinot keskustella lapsen kanssa uskosta arjessa. Alkuun siinä auttaa yksinkertaisesti lapsen huolien, pohdintojen ja kysymysten aktiivinen ja avoin kuuntelu.