Mieluummin vähän vähemmän

Ystävällisyyttä ei taida olla koskaan liikaa. Arvostelua sen sijaan onkin yllin kyllin. Elämässä yleensäkin, mutta sitten tässä ammatissa vielä lisää. 

Mikä opena olossa on ärsyttävää, on se, että joutuu jatkuvasti antamaan palautetta. Siinä on tosin kaksi puolta. Huippuhyvän palautteen antaminen todella kivaa. Viime viikolla juttelin yhden opiskelijan kanssa ja mietittiin yhdessä, miten hänen huippuhyvää juttuaan voisi kehittää edelleen laajemmaksi ja vielä paremmaksi, vaikka siinä kohtaa tavoitteet olikin jo loistavasti saavutettu. Keskustelu oli puolin ja toisin innostava ja motivoiva. Hyvänkin palautteen antaminen on mukavaa. Kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä ja pienet kehitysideat hyvästä hiukan paremmaksi ovat yleensä helpohkoja sekä antaa, että myös toteuttaa. Joskus jopa keskivertopalautteen antaminen on ihan palkitsevaa, kun vain saa vedettyä oikeista naruista ja opiskelija huomaa, miten siitä voi ponnistaa seuraavaksi parempaan, kun heikkoihin kohtiin on keksitty ratkaisut. Keskiverrolla tarkoitan nyt tässä kohtaa mitä tahansa läpi menevää olematta kuitenkaan varsinaisesti erityismainintaa vaativaa. Joskus kuitenkin ihan vain läpimeneväkin lopputulos voi olla hyvä saavutus, jos elämäntilanne on tiukka, tai on lähdetty liikkeelle heikoista opiskelitaidoista tai muusta haasteesta. Siitäkin löydetään suunta ylös päin, kun vaan haasteisiin löydetään ratkaisut. Niitä etsitään tarvittaessa yhteistuumin. Riittävän hyvä, ja omalle lähtötasolle sopivan haastava, ovat sopivia tavoitteita jokaiselle. Arvosanat itsessään eivät ole mikään absoluuttinen itseisarvo. 

Harmillista palautteen antaminen kuitenkin on silloin, kun huomaa, että opiskelijan oma arvio työn tasosta poikkeaa täysin arviointikriteereistä. Näitä sattuu satunnaisesti ja koko arviointiasteikolla, eikä siinä auta, miten kauniisti asian muotoilee, kun numerot kuitenkin puhuvat kylmää kieltä puolestaan. Joskus ehkä opiskelija kokee, että oli niin innostunut asiasta, että tehtävän oli pakko mennä hyvin. Tai hän näki jotakin ylimääräistä vaivaa asian eteen, mutta ei kuitenkaan oikeanlaista. Tai luuli vastaavansa kysymykseen, vaikka harhautuikin huomaamattaan asian viereen. Joskus on vaikea arvioida oman työn todellista tasoa, vaikka tietysti sellaiseenkin reflektioon pitää ajan kanssa oppia. En kuitenkaan ikinä totu siihen ilmeeseen, minkä sellaisen palautteen antaminen aiheuttaa. 

Tiedän, että näissä tilanteissa syy ei ole opettajan. Pyrin jopa tietoisesti välttämään tämän syyllisyyden tunteen sillä, että annan aina tarkat ohjeet siitä, mitä kautta mitäkin tehtävää kannattaa alkaa lähestyä. En usko pimeässä haparointiin, vaan siihen, että jos muutama työkalu näytetään, niin homma saadaan alusta pitäen oikeaan uomaan, mitä sitten on toivottavasti suotuisaa seurata omin nokin. Toiseksi tarjoan aina, että minulle voi lähettää lukukauden aikana mitä vaan, jos haluaa palautetta jostakin tekemisestä. Tämä lupaus on voimassa viikkoa ennen viimeistä palautuspäivää asti. Se poikii yleensä kasan sitä-sun-tätä sähköpostia, minkä hoidan ihan mielelläni. Mutta silti. Aina, kun sellaista tapahtuu minua harmittaa ihan kamalasti. Joudun tietoisesti muistuttamaan itseäni, että oli lopputulos mikä tahansa, se ei ole minun syytäni. Päinvastainen tilannehan on se, että hyvä tai se huippuhyvä lopputuloskaan ei ole minun ansiotani. Oppimisessa on aina suurimmaksi osaksi kyse siitä, mitä opiskelija itse tekee. Mutta silti noissa tilanteissa harmittaa aina yhtä paljon olla se, jonka työtä on palautteen antaminen. Olisi kivempaa saada olla aina hyvis kuin pahis.  

Sämpylät ei liity tähän asiaan mitenkään muuten kuin että yhden arviointipäivän lounastauolla leivoin pari pellillistä sämpylöitä, että sain ajatukset tyhjennettyä paperipinojen kahlaamisen välissä.