Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi postasin aamupalajuttuja! Lauantaiaamuna otin muutaman valokuvan avokado-leivistä. Avokado oli pitkään sellainen yökköhedelmä, mikä ei vain maistunut. Liian voin kaltainen rakenne ja happamahko maku. Sitten päätin opetella syömään sitä. En vieläkään tosin ihan paljaaltaan, mutta yhdistettynä johonkin tarpeeksi suolaiseen ja rakenteeeltaan sopivasti puremista vaativaan. Hyviä öljyjä, siksihän avokadoja kehutaan, olkoonkin vain, että sellaisen syöminen ei todellaakaan ole ekoteko.
Lauantaiaamut on minulle aina viikon parhaita hetkiä. Silloin tuntuu aina, että on ihanan rento päivä edessä. Hassua kyllä, koska yleensä lauantai sisältää ruokakauppaa, viikkosiivousta ja niin edelleen, mutta jotenkin se silti tuntuu aina niin mahtavan vapaalta ja avoimelta. Tämä superlauantaifiilis on tekemäni pienen ja subjektiivisen gallupin mukaan aika harvinainen asia. Useammat yhdistävät sellaisen rentouden sunnuntaihin. Minä taas tykkään kyllä sunnuntaistakin, mutta minussa se ei ikinä ole herättänyt samanlaista mahtavaa vapauden tunnetta kuin lauantai, vaikka muuten mukava päivä onkin.
Lapsesta asti olen kokenut tämän viikonpäiväasian näin. Ei sille ole mitään sen kummempaa selitystä. Se on vain sellainen voimakas assosiaatio. Jokainen kokee päivät omalla tavallaan. Esimerkiksi maanantain tahmeudestahan monet valittavat, mutta minulle maanantai on melkein aina hieno aloitus uudelle viikolle. Silloin minusta tuntuu, että saatan viikon aikana ehtiä melkein mitä vain. Kunnes sitten keskiviikkoiltaan menessä hiukan realistisemmin huomaan, ettei sekään viikko ihan rajaton ollutkaan, heh. Tiistai taas on sellainen välipäivä, milloin pitää ehtiä paljon ja ehkä siksi se kuluukin yleensä lähes huomaamatta. Torstaina on yleensä kiire, koska viikko alkaa olla lopuillaan. Perjantaina iltapäivän päätteeksi joudun yleensä raapustamaan to-do-listan sen viikon saavuttamattomista (lue: maanantain optimistisimmista) ideoista odottamaan seuraavaa viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti