Tästä sirkusfilmistä oltiin kuultu niin paljon, että perjantaina lähdettiin muutaman työkaveripariskunnan kanssa katsomaan sitä. Oli mukava ilta. Sellainen rento viikonlopun aloitus. Elokuvassa tai musikaalissa, kummin sen nyt sitten haluaakin sanoa, oli hyvät näyttelijät. Tykkäsin todella paljon joistakin lauluista ja osa tanssikoreografioista oli upeita. Itse tarinakin oli lopulta positiivinen, vaikka rehellisesti sanottuna ihmettelin kyllä pitkän aikaa, että mitenköhän tämä teema kääntyy siihen muotoon, että sitä voi ollenkaan niellä. Elokuvan viesti oli kuitenkin lopulta se, että kaikki ovat mahtavia omana itsenään. Phineaksesta taas tuli hyväntekijä, joka oman rikkinäisyytensä vuoksi tuli puolivaihingossa keksineeksi konseptin, missä jokainen voi loistaa sellaisena kuin on.
Sen enempää ei tästä elokuvasta kannatakaan ajatella, tai muuten menee maku koko ideasta. Vanhan ajan sirkuselämä kun oli oikeassa elämässä niin sydäntäsärkevä konsepti, että ihmetyttää miten kukaan ikinä keksikään sellaista. Ajatuskin siitä, että ihmiset alennettiin eksoottisiksi näyttelykappaleiksi on ihan järkyttävä.
Tämä on nyt aika kaksijakoinen elokuva-arvosteluksi. 'Kaksijakoisuus' ehkä parhaiten kuvaakin niitä tunteita ja ajatuksia, mitä se herätti. Kuten sanoin laulut ja tanssit olivat minusta koskettavia ja positiivinen viestikin oli hyvä sinänsä, mutta minun oli vaikea ajatella näin karua teemaa ihan vain iloisena asiana ja kevyenä viihteenä. Hiukan myös ihmettelen, että vastaan ei ole tullut kovinkaan montaa negatiivista arviota tästä filmistä. Voihan se olla, että näin positiiviseksi käännettynä tämä aihepiiri otetaan nykymaailmassa vain rohkaisuna arvostaa omaa itseään sellaisena kuin on. Kritiikitön vastaanotto on kuitenkin pelkän pintaraapaisun hyväksymistä, koska se jättää historiallisen problematiikan täysin huomiotta. Se on minusta hiukan vaarallista sen vuoksi, että me ihmisethän voimme periaatteessa kertoa kaiken historian uudestaan niin, että se sopii saumattomasti tämän päivän arvoihin. Sillä tavalla kevyesti väistämällä vaikeat asiat saattavat unohtua kokonaan, eikä niistä tarvitse kokea minkäänlaista yleisinhimillistäkään vastuuta. Silloin on vaarana, että ne saattavat toistua tulevaisuudessa.
Elokuva herätti siis selvästi paljon tunteita ja ajatuksia. Se on merkki siitä, että se oli katsomisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti