Minun Suomeni

Lapsena kävelin kouluun erään puutalon ohi, jonka kohdalla tuoksui aina savulta. Se oli kilometrin mittaisen matkan paras elämys. Nuuhkin ilmaa aina yhtä innokkaasti. Pihasaunan ja pönttöuunien lämmitys tulivat kotona tutuiksi. Joskus sain tulen nopeasti syttymään, joskus savutti sisään niin, että silmistä tuli vettä. Ja aina muistin pelätä luukkujen sulkemista liian aikaisin. Siksi kai ne lämmötkin meni usein harakoille. Mökillä kalastajat saivat 2,9 kg hauen. Savustettua filettä syödessä muistin sen olleen lapsuuden lempikalaa.

Mustavalkoinen koivu on Suomea parhaimmillaan. Tuohesta suomalaiset ovat aina keksineet näpertää vaikka mitä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta keski-Euroopassa kunnollista koivua on vaikea löytää. Kyllä niitä siellä kasvaa, mutta ei niissä ikinä ole mitään tunnelmaa ja ne kasvavat ruman näköisiksikin. Ehkä ne vain sopivat Suomessa maisemaan paremmin.

Vaikka olenkin kotoisin suhteellisen kuivalta, järvettömältä alueelta, Suomeeni kuuluu paljon vettä. En minä metsistä niin välitä. Niitäkin Suomesta löytyy liiaksikin. Niistä pidän enemmän puistomaisempina, mutta järvissä on jotakin erityistä. Joskus on melkein ihmeellistä, kun katsoo mökkialueen karttaa ja näyttää, että vesistöä on mannerta enemmän. Tai vaikka silloin kun näkee usvan nousevan järvestä. Tai kun istuu veneen nokassa ja roikottaa kättä aalloissa ja nopeasti virtaava vesi tuntuu pumpulin pehmeältä.

Vielä tulee mieleen rehellisyys. Miten Suomessa vielä luotetaankaan ihmisiin! Menin alkulomasta vaatekauppaan, josta sain mekon sovitettavaksi kotiin. Myyjä kirjoitti kyllä vihkoonsa, että otin mekon mukaani, mutta sanoi sitten, että jos päätän pitää mekon, niin voin tulla maksamaan sen kunhan ehdin. Kiirettä olisi ainoastaan siinä tapauksessa, jos palauttaisin sen. Häkellyin moisesta luottamuksesta niin, että aloin vimmatusti selittää kaikenlaista, kuten että tulen varmasti maksamaan sen ensi tilassa, enkä ole missään tottunut että kukaan luottaa ihmisiin, että edes antaisi mitään mukaan maksamatta... jne. Kun pääsin kaupasta ulos, olin ihan nolona omasta häkellyksestäni. Rehellinen ihminen säikähtää sitä, että joku oikeasti luottaa. On se jotenkin kieroa, eikö? Se vaan on niin, että ulkomailla ja isoissa kaupungeissa ei kehenkään luoteta. Kyllä sielläkin rehellisiä ihmisiä on, mutta jos ihmistä ei henkilökohtaisesti tunne, niin rehellisyyteen on aina parasta olla luottamatta.