Alussa pitkältäkin kuulostava ajanjakso kuluu lopulta käsittämättömän nopeasti. Aina jää monta suunnitelmaa toteuttamatta. Syksyn kirpeyttä on jo ilmassa ihan selvästi. Serkkupojilla alkoi jo koulukin, joten syksy se on - ei siitä mihinkään pääse!Ette usko, minkälaista on välillä matkustaa, kun seuralainen aloittaa ensimmäiset ikäväitkunsa jo kahta viikkoa ennen kotiin paluuta. Sydämen särkevä ikävä onkin kamalin asia ulkomailla asumisessa. Ei sitä voi edes puhua muuksi, voi vain yrittää opettaa elämään sen kanssa ja ohjata huomaamaan, että se vaivaa pahiten juuri hyvästien hetkellä ja pari päivää sen jälkeen. Sitten se lievenee, muttei välttämättä ikinä mene kokonaan pois. Pelkkää siedätyshoitoa. Huonoja tunteita pitää vain oppia kestämään.
Vanhempana sitä vain sitten mielessään joskus miettii, että onko se nyt sitten ihan luonnotonta "pakottaa" lapsi elämään niin kaukana isovanhemmistaan. Totuus on kuitenkin se, että minun vanhempani ovat niin paljon "läsnä" ulkomaillekin asti skypen, tekstiviestien ja vierailujen kautta, että enempi tuskin olisi mahdollista sittenkään, vaikka asuisimme esim. toisella puolella Suomea. Se selitys joskus hiukan tehosikin, mutta nyt on sellainen vaihe, että lähellä asuminen olisi kuulema silti parempaa, vaikkei sen useammin tapaisikaan, koska sitten ei tarvitsisi ikävöidä, koska tietäisi kuitenkin olevansa samassa maassa...
Onneksi ikävä todellisuudessa lievittyy kuitenkin suhteellisen nopeasti. Kaverit ja koulu odottavat, oma huone ja harrastukset... Elämällä on potentiaalia sujua melkein missä vain. Luulen, että suurempi ongelma olisi, jos me vanhempina olisimme tyytymättömiä. Se lisäisi ikävän painoarvoa suhteettomiin mittasuhteisiin. Nyt sille on vain löydettävä mielessä hyväksyttävä "tila," ettei sitä edes tarvitse yrittää selättää, muttei siinä myöskään tarvitse jatkuvasti velloa. Sehän se tunteiden käsittelyn perustaito onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti