Aika kuluu

Viime viikkoina olen miettinyt paljon ajan kulua. Se ajatus kuuluu jo perinteisesti elo-syyskuun tunnelmiini. Se liittynee syntymäpäiväni lähestymiseen. En ole niitä ihmisiä, jotka odottavat syntymäpäivän lähestymistä innokkaasti suunnitellen juhlallisuuksia. Paremminkin pysähdyn aina ihmettelemään sitä, miten aika kuluu nopeasti ja vuosia kertyy, vaikka itse vanheneminen ei oikeastaan tunnukaan ainakaan vielä miltään. Sitä on mitä on. Itseasiassa vuosien sijasta minuun on jotkin kokemukset vaikuttaneet syvemmin kuin itse ajan kuluminen.

Sain lomalla ystäviltäni lahjaksi kaksi kirjaa. Toinen niistä on Marianne Fredrikssonin Anna, Hanna ja Johanna. Siinä eräs päähenkilöistä "aloittaa" elämäntarinansa näin: "Minun elämäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen kesti kahdeksan lapsuusvuotta ja on siksi yhtä pitkä kuin loput seitsemänkymmentä..."

En ole varma siitä, missä vaiheessa aikakäsitys muuttuu. Sanoin tytölle äskettäin, että ei siitä ole pitkää aikaa, kun sinä olit vauva. Hän vastasi, että onhan siitä ihan kamalasti aikaa ja se tuntuu paljon pidemmälle kuin minkä ikäinen mä nyt olen. Ei minusta. Ei ollenkaan, mutta sen ymmärtämiseen pitää varmaankin saada omia lapsia. Ehkä se on se, mikä ajan saa valumaan tiimalasista sellaisella vauhdilla, ettei mukana meinaa pysyä.