Kävimme ruokakaupassa ja siellä oli vaikka minkälaista tarjoilua lauantain kunniaksi. Tyttö pyysi päiväruoaksi jotakin, mitä siellä maistettiin. Lupasin ihan huvikseni. Ajattelin, että onhan se kiva, jos tänä lauantaina lapsi voi valita mitä syödään. Niin tehtiin. Nyt se istuu vieläkin pöydässä ja kiukuttelee, kun siitä ruoasta tuleekin huono olo eikä muutenkaan jaksaisi syödä lautasta tyhjäksi. Ja kaupassa se ruoka oli paljon parempaa. Fiksuna kasvattajana yritin hivuttaa hiukan edes syyllistä mieltä sinne päin, kun ruoka kuitenkin oli nimenomaan pyydettyä. Siitä seurasi kysymys, mitä olisin tehnyt ruoaksi, jos olisin itse päättänyt. Olisin tehnyt pastaa - ihan rehellisesti, koska se on niin nopeaa. Nyt ruokakaupan jälkeen on vielä siivottava ja leivottavakin. Siihen sain vastaukseksi seuravaa: "Mä ehdotin tätä ruokaa vain siksi, että ajattelin, että sä et kuitenkaan tekisi pastaa..." Taidan olla aika kamala. Mutta siihen ei näköjään auta edes se, että tekee mitä pyydetään. On kai vaan otettava vastaan se, mitä sattuu tulemaan. Onneksi olen suurimmaksi osaksi aikaa kuitenkin maailman rakkain äiti. PS. Epäilen kyllä vakavasti perunoiden tahrineen mainettani pysyvästi. (Jos, et usko niin lue vanha kirjoitus Italialaisista geeneistä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti