Aamupalapöydässä ohimennen

Viikolla yhtenä aamuna tyttö totesi lääkäreiden laittaneen kaverin mummolle piikin, koska hän oli niin sairas, ettei häntä voitu enää parantaa. Sunnuntai-iltana kuulema kello kahdeksan, sen jälkeen, kun kaveri oli käynyt perheensä kanssa sanomassa mummolle hyvästit.

Jonkin aikaa sitten oli ollut puhetta sairaden eläinten lopettamisesta. Silloin tyttö kysyi, että annetaanko ihmisillekin sellaisia piikkejä, jos he ovat tarpeeksi sairaita. Väistin kysymyksen jollakin vajaalla totuudella, koska tuntui, että sellainen aihepiiri ei voi kuulua hänen ikäisilleen. Turha näköjään oli väistellä, kun totuus tulee lähelle peittelemättä.

Juttelimme hetken siitä, miten elämä on suuri lahja ja aina arvokas, jopa silloinkin, kun on sairas. Keskityimme kuitenkin lähinnä kaverin itsensä miettimiseen, ja siihen, miten surullista on menettää isovanhempi. Teologinen ja eettinen näkökulma odottavat vielä käsittelyä. Ajattelin, että voi olla viisaampaa odottaa keskustelun kanssa sen aikaa, että asia ei ole luokassa enää akuutti. Tuon ikäiset puhuvat ja pohtivat kaiken ääneen ja oletan, että kaveri tai sen perhe ei todellakaan tarvitse kommentteja tapahtuneesta ulkopuolisilta.

Jäin silti miettimään, minkälaisessa maailmassa ja minkälaisten arvojen keskellä lapset nykyään kasvavat. Elämän alku ja loppu ovat muuttuneet täysin inhimillisiksi käsitteiksi. Luulen ymmärtäväni, että ihminen voi joissakin tilanteissa pelätä elämää eikä sellaista päätöstä kukaan varmasti asiaa ajattelematta tee, mutta tässä rakennelmassa on silti jotakin vääristynyttä.

Pahinta on se, että tämäntasoinen asia ei ole enää mikään lukion etiikan tunnilla tai yliopistossa kiisteltävä, abstrakti "kuvitellun tulevaisuuden" aihepiiri, vaan sellainen, mistä puhutaan aamupalalla ala-asteelaisen kanssa konkreettisesta syystä. Jotenkin sitä toivoisi voivansa suojella paremmin, mutta se on täysi mahdottomuus. Jäljelle jää toinen, ja ilmeisesti ainoa, vaihtoehto, joka on yrittää johdattaa toisenlaiseen arvomaailmaan.