Vihreä vanha kirja on säilynyt mukana pitkän aikaa. Muistelen saaneeni sen n. viisitoista vuotiaana. Ihastuin nuorena kirjan kansiin. Se on kuin onkin edelleen kaikista kauneimmin sidottu kirjani. Tädilläni oli iso rivi saman kirjasarjan kirjoja, kaikki yhtä kauniita pehmeän vihreitä kullalla ja valkoisilla kukilla koristeltuja.Silloin tällöin otan kirjani luettavaksi. Usein välissä ehtii kulua useampi vuosi, joten joka kerta kertomus tuntuu uudelta, koska en enää muista, mitä siinä tapahtui. Teksti on vanhanaikaista ja tarina on menneestä maailmasta. Siinä on sellaista syvyyttä, mitä nykyaikainen teksti ei aina onnistu ilmaisemaan yhtä kauniisti.
Isäni oli löytänyt jostakin vanhan kirjan tyttärelleni. Pekka Töpöhäntä ei anna periksi. En usko Pekka Töpöhännän muuttuneen, mutta silti tuossa yli 30 vuotta vanhassa kirjassa on jotakin uutta kirjaa sympaattisempaa. Sen kannet ovat kuluneet ja ja sivutkin hiukan kellastuneet. Kuinkakohan monelle lapselle sitä onkaan vuosien kuluessa luettu? Ensimmäinen lukija on painovuodesta päätellen ollut muutamaa vuotta meitä vanhempi. Jännittävää ajatella, että kirjat elävät ihan omaa elämäänsä. Jos ne puhuisivat, niillä olisi varmasti paljon kerrottavaa kodeista, joissa ne ovat asuneet ja ihmisistä, jotka niitä ovat lukeneet.---
PS. Viikonlopusta tuli lopulta ihan mukava. Kuten arvata jo saattaa, käytin osan ajasta lukemiseen. Epävarma suunnitelmakin toteutui ja muutenkin saatiin tässä neljän seinän sisällä yksi jos toinenkin pikkuhomma hoidettua. Pyyhkeet ovat taas vitivalkoisia, pesukoneessa ei ole enää kalkkikuorrutusta, pyykit on suurimmaksi osaksi silitetty, pakastimessa on valmista ruokaa ensiviikon varalle, pianoläksyt on harjoiteltu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti