Paljon onnea vaan jokaiselle

Miehellä ei ole nimipäivää, joten sellainen on keksittävä. Sakari, Saku tai jotakin sinne päin. Läheltä liippaa ainakin. Siispä leivoimme hirmuisella tohinalla illaksi mokkaneliöitä ja haimme kiinalaisesta take away -ravintolasta annoksen ruokaa. Katoimme pöydän koreaksi, lauloimme "paljon-onnea-vaan" ja paljastimme juhlan tarkoituksen. Laulun suomalainen versio on sopiva laulettavaksi melkein milloin tahansa, kun siinä ei tule esille, minkä juhlan vuoksi lauletaan. Sellainen kameleonttiversio, sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Olisin voinut laulaa onnittelulaulun itsellenikin kahden uuden villatakin johdosta. Talvialen viimeisiä rippeitä pääsin iltapäivällä hetkeksi penkomaan. Lopulta löytää oikeasti halvalla kunnollista. Kehitin ostosteoriankin. En tiedä onko se nyt aivan universaali - melkoista kulttuurikoulutusta se on shoppailukin, jos hyviä löytöjä metsästää.

Teoria menee näin: Alennusmyyntien kaksi ensimmäistä viikkoa kannattaa kiertää kaupat kaukaa. Ensin kaupat alentavat vain teennäisiä -20% tai -30%. Ei siihen hintaan kannata mitään ostaa. (Ero normaalihintaan on niin pieni, että jos jotakin on ihan pakko ostaa, niin mieluummin kannattaa odottaa, että uutuudet saapuvat kauppaan.) Jos alennettua haluaa ostaa, kaksi viikkoa odotusta on optimaalinen ajanjakso. Se on vuoden vaikein kaksiviikkoinen, kun joka paikassa mainostetaan alea ja pitää vaan pysyä pää kylmänä. Sen jälkeen kuitenkin on paljon tavaraa jo -50%, joskus jo jopa -70% niissä kaupoissa, missä myyjät pelkäävät, että jotakin saattaa jäädä pyörimään varastoon. Vielä on, mistä valita. Kolmas viikko vielä menettelee, mutta kuun viimeisellä viikolla on vain hajakokoja jäljellä. Ja kun helmikuu alkaa, kaikki alennetut tuotteet kerätään pois. Täällä ei saa myydä alella kuin sovittuina ajanjaksoina. Odottelussa on sekin hyvä puoli, että ihmiset tulevat järkiinsä. Kukaan ei enää puolivälissä tammikuuta töni ja jos sattuu tönimään, pyytää myös anteeksi. Jokainen odottaa vuoroaan maltilla eikä tunge väkisin väliin.

Uusi pino aamulla etsimiäni lehtiartikkeleita odottaa lukijaa. Sain hyvän tuntuman myös läheisen yliopiston kirjaston teologisen tiedekunnan kirjakokoelmaan. Ensi viikolla yritän tehdä junamatkan sinne materiaalin hakuun. Sen verran hienoja kirjoja löysin listoilta, että harmittaa, ettei asuta lähempänä. Jos joskus vielä saan asua kävelymatkan päässä jonkun yliopiston sopivan tiedekunnan kirjastosta, en varmasti ikinä muuta enää mihinkään. Tosin tällä geneettisellä perimällä siitä ei koskaan voi olla ihan varma. Joka tapauksessa luulen, että siinä tapauksessa minua ainakin harmittaisi hirveästi joutua muuttamaan muualle. Tähän saakka ei tosin ole vielä ikinä harmittanut vähääkään, mutta kai sitä joskus voisi sellainenkin tunne tulla. Olen joskus kuullut toisten harmittelevan muuttamista kovastikin. Kyllä sellainen tunne siis ainakin on olemassa ja minäkin saattaisin sen siinä tilanteessa kohdata. Vaikkei sitä kukaan uskoisikaan. Ja itsekin oikeastaan hiukan epäilen. Eniten kuitenkin epäilen sitä, että pääsenkö edes ikinä niin lähelle sellaista unelma-ajatusta. Ehkä sitten kun olen ihan vanha ja asun taas kahdestaan mieheni kanssa. Sitten voimme vuokrata vaikkapa yksiön jostakin ullakkohuoneistosta jonkun yliopiston kulmalta. Kävisimme aamulla hakemassa patonkia alakerran kaupasta ja päivät kävelisimme kodin ja kirjaston väliä edestakaisin kirjoja kannellen. Unohtaisimme välillä kumpaan suuntaan edes olimme menossa. Emme enää edes kuulisi naapurissa asuvien opiskelijoiden meteleitä, joten sekään ei iltaisin häiritsisi. Se olisi hyvä tapa vanheta.