Henkilökohtaista

Löysin kaapista kesken jääneen ompeluksen. Ajattelin, että "personal"-sanan kanssa ns. pyykkipussiin voisi laittaa muutakin kuin pyykkiä. Käyttötarkoitus olisi hiukan rajattomampi ja sen voisi laittaa roikkumaan melkein minne vain, koska jokainen tietäisi, ettei sen sisälle ole tarkoitus mennä kurkistelemaan.

Ompelus vei ajatukset mukanaan. Mietin, mikä on oikeastaan ihmiselle henkilökohtaista ja missä henkilökohtaisuuden raja kulkee. Haluamme usein ajatella, että tekemisemme, päätöksemme ja valintamme ovat henkilökohtaisia. Ihminen haluaa olla itsellinen olento. Nyky-yhteiskunta taas tukee illuusiota väittämällä, että vaikka kaikki eläisimme, kuten itse haluamme, voisimme olla onnellisia yhdessä. Outoa, että ajatus ei ole paljoakaan vähentänyt yhteiskunnallisia, tai varsinkaan sosiaalisia, ongelmia millään tasolla. Monilta osin elämä on vain muuttunut irrallisemmaksi, yksinäisemmäksi ja ahdistavammaksi. Siitä päättelen, että ihmisen on ilmeisen vaikea elää olemalla itse oman elämänsä ainoa kiinnekohta. Henkilökohtaisuuden vaatimus kääntynee helposti ihmistä itseään vastaan.

Olisi naiivia vaatia paluuta ajassa taakse päin. Silti näissä mietteissä en voi olla olematta kiitollinen, että Jumala on pysynyt samana, vaikka niin moni asia on muuttunut. Oman itsen ulkopuolella on edelleen olemassa oleva kiinnekohta, johon voi turvata. On mittanauha, jonka avulla saa sekä mitattua elämää, että myös suoristettua matkalle osuneita mutkia. Mikään elämässämme ei ole niin henkilökohtaista, etteikö Hän siihen yltäisi.

Ps. 139:
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
Sinä tiedät kaiken...
... minne voisin paeta sinun edestäsi?
Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin:
"Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon,"
sinulle ei pimeys ole pimeää,
vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,
pimeys kirkas kuin valo...

Kunnon kastike kunnon pihveille

Tunnustan, että olen viime vuosina alkanut syödä enemmän lihaa. Kaikki oikeastaan alkoi siitä, että päätin opetella paistamaan kunnollisia steak-pihvejä. Punaisen lihan valmistaminen on aina ollut minulle jotenkin hiukan pelottavaa. Ehkä siksi, että tuntuu ettei koskaan voi tietää onko liha nyt tarpeeksi mureaa, vieläkö se on sitkeää, vai onko se seuraavaksi muuttumassa sitkeäksi. Lopulta päätin, että jo on ihme, jos ihminen ei voi oppia peruspihvejä paistamaan. Muutamien keskivertopihvien ja kaarevaksi pohjastaan poksahtaneen paistinpannun jälkeen tehtävä alkoi sujua. Pihvien onnistumista ihmeellisempää oli se, että aloin oikeastaan pitää naudanlihan mausta.

Talvella sain vanhemmiltani kastikekirjan. Kokeilimme siitä viherpippurikastikkeen reseptiä, kun vanhempani olivat täällä käymässä. Se oli niin hyvää, että laitan tähän reseptin. Viikonloppu on tulossa, joten voi olla, että joku muukin innostuu pihvinpaistoon! (Tein reseptiin muutaman pienen muutoksen ja selitän sen omin sanoin muutenkin, joten tämä on minun versioni, ei kirjan virallinen.) Ohjeessa sanotaan, että se sopii naudanlihapihvien lisäksi myös lampaankyljysten kanssa.

Viherpippurikastike

1 - 1 1/2 rkl suolaliemeen säilöttyjä viherpippureita valutettuna (murskaa huhmaressa)
25 g voita/margariinia
1 pieni sipuli (silputtuna)
2 valkosipulin kynttä (silputtuna)
2 dl kermaa
suolaa

> Paista ensin pihvit, huuhtele sitten paistinpannu tilkalla vettä ja ota liemi talteen. Sulata voi kuplivaksi paistinpannussa ja kuullota sipulia hetki. Lisää valkosipuli ja kypsennä vielä hiukan. Lisää pannuun liemitilkka, pippurimurska, kerma ja hiukan suolaa (pippurit ovat aika suolaisia), ja kuumenna lopuksi hetki ennen tarjoilua.

Paistoin pihvit ja söimme ne tämän kastikkeen kanssa ennen Ranskan matkaa. Matkalla isä tilasi ravintolassa suuren pihvin, mutta kehaisi minun pihvini olleen parempaa. Ravintolan pihvi oli puoliksi raakaa, joten se taisi olla suurempi ero kuin mikään muu. (Sinappikastike oli hyvää sielläkin.) Silti se oli paras kehu, mitä olen ikinä kuullut. Ja kuvitella, vielä Ranskassa! Se lisäsi siihen ainakin satakertaisen bonuksen - olkoonkin vain pelkästä pihvin kypsyydestä kiinni.

Jos tulet meille joskus kylään, laitan ruoaksi jotakin ihan muuta, tai muuten saatan joutua aivan jännittyneenä kääntelemään pihvejä sen pelossa, että ne eivät enää onnistukaan yhtä hyvin ja siinä hädässäni saatan turia kastikkeenkin, vaikkei siinä edes mikään voi mennä pieleen.

Ollako vai eikö olla?

Kuningas lupasi, että hallitus saa kaatua. Pääministeri ei toisellakaan yrityksellä saanut Brussel-Halle-Vilvoorde juttua läpi. Ei sittenkään, vaikka päätökset järjestettiin toteutuviksi hänen edellisen hallituksensa ja tämän kaatuvan hallituksen välissä. Kaikki tyssää kielikiistaan ja lopulta karrikoidusti siihen, kuka kielirajan reunalla joutuu joustamaan. Eilen ranskalainen TV-uutislähetys julkaisi Belgian kartan, jossa Vallonia oli pohjoisessa ja Flanderi etelässä... Hiukan tuli huvittuneesti mieleen, että tekivätköhän he sen vahingon vain kiusallaan.

Nyt mietitään uusia vaaleja. Jotkut asiantuntijat sanovat, että ne olisivat lailliset, toiset väittävät niitä laittomiksi. Uutislähetyksen asiantuntija sanoi eilen, että jos laillinen hallitus vaatii uusia vaaleja, sen mikä tahansa vaatimus on aina jo itsessään laillinen, joten vaalit voidaan laillisesti järjestää... Kaupungin johtajista taas monet kieltäytyvät tekemästä yhteistyötä, koska heidän mielestään valtiolla ei ole oikeutta vaatia heitä järjestämään vaaleja ennen kuin BHV-kiistaan on saatu selvyys. Vaalitietokoneetkin ovat romuna viime vaalien jälkeen, eikä niitä ehditä näin nopeasti kunnostaa toimiviksi.

Belgialaisia harmittaa maan taloudellinen tilanne ja se, että koko hallituskiista on huonoksi maineeksi Belgian EU-puheenjohtajuudelle, joka sattuu olemaan vuorossa seuraavaksi. Kieli on tärkeä yhdistävä tekijä. Jos se puuttuu, niin asioista näyttää tulevan entistä hankalampia. Kielikiistassa ei kuitenkaan voi koskaan olla voittajaa muutenkaan ja rajan on aina kuljettava jossakin, jos sitä ei voida kokonaan poistaakaan. Kaksi ryhmää voi siis vain elää enemmän tai vähemmän sovussa keskenään. Siksi olisi tärkeää löytää edes kohtalaisesti molempia ryhmiä tyydyttävät ratkaisut. Muuten jäisi jäljelle vain vlaaminkielisen äärioikeistopuolueen hurja ehdotus maan jakamisesti lopullisesti. Onneksi täällä ei parlamentissa kuitenkaan heitellä savupommeja tai käydä toisten kauluksiin kiinni, niin kuin eilen jossakin muualla. Ei tälläinenkään epävakaus silti voi olla hyväksi kenellekään.

Tässä wikipedian artikkeli Belgiasta.

Pisamat ja kiharat

Toivoin lapsena aina itselleni pisamia. Varsinkin kesäisin. Nyt odotan niitä tytölleni ja olen näkeväni jo muutaman. Hänen suhteensa toive ei ole yhtä utopistinen kuin itseni kohdalla, koska kesäpisamageenejä pitäisi olla ainakin jonkin verran. Luonnonkiharoitakin muistan itselleni toivoneeni, vaikka hiukseni ovatkin niin tikkusuorat, ettei niitä edes hyödytä kihartaa.

Sunnuntai-iltana lyhensin tytön pitkiä hiuksia. Aloitimme yhteisymmärryksessä tuuman suunnitelmasta. Kihara oli kuitenkin paljon vaikeampi leikattava, koska se kaartui niin helposti pois saksien alta. Lopulta leikkasin pakon sanelemana yhteensä ehkä n. 10 cm ja pelkäsin sen johtavan katastrofiin, vaikka lopputulos olikin onnistuneen näköinen. Kotikampaamoni asiakas kuitenkin oli helpottunut katsoessaan peiliin. Jälkikäteen hän tunnusti pelänneensä, että lopulta ei olisi hiuksia ollenkaan.

En aio laajentaa asiakaskuntaani kovin nopeasti. Mies on saanut tilata parturiaikansa jo pitkään muualta. Tein kerran opiskeluaikana rahan puutteessa sen virheen, että uskoin miehen väitettä osaavani leikata hänelle yksinkertaisen lyhyen kampauksen hiustenleikkurilla. Kymmenen minuutin kuluttua koko kone jäi terästään niin tiukasti kihariin hiuksiin kiinni, etten saanut sitä omin avuin edes irti. Sen jälkeen en ole tarjoutunut parturiksi. En siltikään, vaikka parturitkaan eivät näytä osaavan leikata niitä hiuksia sen paremmin. Tarvitaan aina viikko, että hiukset "asettuvat."

Olen iloinen, että tyttö peri miehen hiuksia loivemmät kiharat. Tytöllä menisi taatusti viimeistään murrosikäisenä hermot, jos tukka kasvaisi kiharapilvenä vain sivuille ja ylöspäin eikä oikea kampaajakaan saisi aikaiseksi tasaista jälkeä. Tosin siinä vaiheessa jokaiselta menee hermot joka tapauksessa. ;-)

Pelkkää silmänruokaa

Mies toi työmatkaltaan saksankielisen Living at home -lehden. Ensimmäisestä ruokajutusta ei voinut olla innostumatta. Se on valokuvattukin niin ihanasti raikkaan punavalkoisella rekvisiitalla ja kaikki herkut pyörivät alkukesän kunniaksi mansikan ympärillä. Lupasin äidille kokeilla ensimmäisen mansikkatortun reseptiä ja blogata siitä, jos se on hyvä.

Kuvan perusteella mansikkatortun piti tietysti olla loistavaa. Toisin kuitenkin kävi. Luin reseptin pariin kertaan ja ostin tarvittavat ainekset. Se kuulosti hiukan keskittymistä vaativalta, mutta ajattelin selviytyväni. Ongelmat kuitenkin alkoivat jo heti piirakkapohjan leipomisesta. Ohjeessa oli mahtiannos rasvaa, jätin siitä kolmanneksen pois, koska ajattelin, että määrä oli ihan utopistinen muihin aineksiin nähden. Sitten työnsin pohjan uuniin ja aloin miettiä kuorrutusta. Sitten huomasin tarkemmin luettuani, että siinäkin näkyy olevan jotakin omituista soseutettujen mansikoiden määrien suhteen. Ohjeessa kehuttiin täytteen olevan "sitruunaisen mansikkainen versio curd":ista, mutta että kokonaisia kananmunia pitäisi kuumentaa kattilassa muiden aineiden seassa... Luulen, että siitä ei tulisi kuvan kaltaista massaa. Valkuaiset tekisivät taatusti jonkin tempun lämmittämisen aikana. Muutenkin curd:iin lisätään ainekset aika eri tavalla kuin reseptissä käskettiin.

Ajattelin pitää pienen mietintätauon ja sulatella reseptin ideaa. Hetken kuluttua uuni piippasi pohjan paistumisen merkiksi. Uunin pohjalle oli valunut reilusti rasvaa ja paistettu kakkupohja näytti aivan epätoivoiselta.

Annoin periksi. Joistakin resepteistä kannattaa nauttia vain silmänruokana. Jos joskus keksin, miten virheellinen resepti muuttuu syötäväksi, kerron siitä heti.

Parvekkeella

Laitoin viime viikolla kaupasta ostetut yrtit multaan. Toivon, että ne kestävät hiukan kauemmin vihreinä parvekkeella kuin keittiössä. Yöt ovat vielä aika viileitä, mutta en usko parvekkeella minkään silti enää paleltuvan.

Tyttö istutti itäneitä valkosipulinkynsiä kukkaruukkuun vihreiden varsien toivossa. Se tulee olemaan aika saavutus, jos ne nousevat mullasta. Katsoin nimittäin vasta istutuksen jälkeen internetistä ohjeet, jotka olivat tietysti aivan erilaiset kuin olin ajatellut. En tiedä, miksi suunnitelmallisuuteni on niin rajoittunutta. On asioita, joita en ikinä edes aloittaisi ilman kunnollista suunnittelua, ja on asioita, joita en ikinä suunnittelisi ennen aloitusta... Käytännölliset pikkujutut kuuluvat siihen toiseen kategoriaan, joten niissä on lähes aina 50% riskikerroin. Niissä asioissa, jotka suunnittelen, kerroin on hieman pienempi.

Tänään on ensimmäinen sandaali-/kesähattupäivä! Ihanaa! On sitä odotettukin. Ja ne Crocksit - muistanette viime kesästä - niistäkin ollaan kiistelty jo useamman viikon ajan. Kesän merkki kai sekin.

Isä ja äiti, kiva, kun kävitte! Toivottavasti ensi kerralla pölähtää paksumpi tuhkapilvi, että voitte olla vielä pidempään!

Patonkeja ja kumarruksia

Pariisinmatkalla tyttö kertoi tietävänsä, että Ranskassa syödään hurjan pitkiä patonkeja. Sitten oli tietysti etsittävä sellainen leipomo, joka täyttäisi vaatimuksen. Lopultakaan reilusti yli metrin pituista leipää ei löytynyt, mutta saimme silti havainnollisen esityksen siitä, miten ranskalaiset kuljettavat patonkeja kainalossaan. Sen kanssa voi kuulema pyöräilläkin, jos vain ohjaa yhdellä kädellä. Isoisän taas olisi kuulema kannattanut nostaa hattua, kumartaa ja sanoa "Bonjour, madamoiselle!" kaikille ohi kulkeville naisille.

En tiedä, mistä kaikkialta nämä tiedot olivat peräisin, mutta kyllä niillä hyvin alkuun pääsee. Ei ainakaan nälkä pääse yllättämään oli sitten matkalla kävellen tai pyöräillen. Kohteliaisuus taas varmasti pitäisi kaikki vastaantulijat hyvällä tuulella. Vielä jos lisää puheeseensa usein "Merci, Madame (tai Monsieur)" ranskalaisittain korostaen, lomasta tulee lähes täydellinen.

Ajattelin vain kertoa nämä kulttuuriasiat siltä varalta, että joku teistä sattuisi matkustamaan Pariisiin. Tiedätte nyt ainakin, miten siellä kannattaa käyttäytyä.

Olipa onni, että meillä oli sivistynyt matkaopas mukana.

Hyvästit

Puolitoista viikkoa on kulunut ihan hujauksessa. Tuhkapilvi oli meistä oikein mukava, vaikka sekoittikin isän ja äidin suunnitelmat täysin. Laivamatkaa se tuskin pystyy sekoittamaan, joten huomenna on hyvästien aika. Harmittaa jo valmiiksi. Aamulla on niin paljon kyyneleitä luvassa, että tyttö pyysi, että kirjoittaisin opettajalle lapun, että itku saattaa tulla päivänkin aikana. Kielsin isoäitiä ja isoisää lähtemästä lupaamasta saattaa häntä kouluun, koska silloin pahin kohtaus sattuisi koulun portilla... En tiedä, millä opettajat siitä selviäisivät, sen verran draamaa hyvästeihin sisältyy. Olen yrittänyt lohduttaa, että nyt olemme nauttineet monen päivän lisäajasta ja siitäkin voi olla kiitollinen. Selitys ei auta ollenkaan, koska aika on aina liian lyhyt, silloinkin vaikka se pitenisi päivillä, viikoilla tai kuukaudellakin... Hyvästit ovat aina yhtä kurjat, eikä siinä ole eroa joutuuko itse lähtemään vai lähtevätkö vieraat.

Onneksi kesä on pian.

Peltilaatikko

Äiti löysi jo loman alussa ensimmäiseltä kirpputorilta hienon peltirasian. Ompelulaatikoksi, kirjerasiaksi, koristeeksi... Varsinainen monitoimirasia, sanoo äiti. Osaan jo kuvitella rasian äidin keittiöön tai olohuoneen sivupöydälle. Ympärille saa hienoja asetelmia melkein, mistä vain, koska linturasiassa on kaikki mahdolliset värit, vaikka kokonaisilme onkin rauhallinen. Täydellinen sisustusesine siis!

Pariisin loppu ja tuhkapilvi

Tämä on viimeinen postaus Pariisin matkalta alkuviikosta. Kaksi päivää kuluivat hujauksessa. Nyt tuhkapilvi on sekoittanut liikenteen joka paikassa, ja Pariisissa on kuulema junalakkokin lisäksi. Oli siis hyvä, että reissasimme alkuviikosta emmekä loppuviikosta. Ruuhkaa oli silloinkin ihan kylliksi.

Matkalaiset jäävät meidän iloksi vielä muutamaksi päiväksi, kun molemmat lennot peruuntuivat. Tuhkapilvestä saa olla kiitollinen tässä tilanteessa, kun on niin pitkät välimatkat, että harvoin nähdään. Nyt on suunnitelma B kuitenkin paketissa pitkien puhelinjonotusten jälkeen, joten eivätköhän he kotiudu kohtuullisessa ajassa, jos taivas alkaa alkuviikosta selkiintyä. Jos ei, niin meitä ei tietenkään haittaa, vaikka olisivat pidempäänkin. Aika unelma siis se tuhkapilvi - meidän kannalta. Itsekkäästi ajateltu, mutta järkeilen sen niin, että koska tilanteelle ei kukaan mitään voi, niin tuskin se haittaa, jos siitä vaikka hiukan iloitseekin.

Paris VII

Mona Lisa ei hymyillyt meille. Emme lukeneet opaskirjaa tarpeeksi tarkasti, joten huomasimme vasta ovella, että museo on aina tiistaisin suljettu.

Paris VI

Paris V

Paris IV

Paris III

Paris II

Paris I

Pari päivää Pariisissa. Pienin teki matkasuunnitelman. Sää oli ihanan keväinen, ei vielä kuuma, muttei kylmäkään. Oli mukavaa. Paljon nähtiin, paljon jäi näkemättä, joten on monta hyvää syytä mennä uudelleen.

Vanhan ajan kylpyhuone

Tein mahtavan löydön! Kirpputorikierros kannatti, löysin parempaa, kuin mitä olen löytänyt pitkään, pitkään aikaan. Sohvapöydän jälkeen en ole löytänyt kirjaimellisesti yhtään mitään. Ei sen puoleen, että olisin kovin usein kirpparilla ehtinyt viime viikkoina käymäänkään. Nyt kuitenkin kannatti. Ihana pesuvati, saippuakulho ja kannellinen rasia.

Itse asiassa tämä on äitienpäiväjuttu. Ostin setin äidille ja olen hurjan iloinen, että saan antaa sen jo tänään. Olen niin innoissani, etten saisi pidettyä sitä salassa enää hetkeäkään. Lentokoneessa en usko äidin ja isän pääsevän internetiin, joten tästä ei salaisuus varmastikaan paljastu ennen kuin lahja on jo annettu.

Syömistä ja kevennystä

Mies kertoi tuttaville, että blogin perusteella meillä vain syödään. Suklaakakkujen ja pastan välissä syömme kyllä yleensä jotakin terveellisempääkin. Terveelliset ruoat eivät vain aina ole yhtä mukavia blogattavia. Niinkuin vaikka se eilinen nakkikeitto parvekkeella. En tiedä meneekö se keitto kovin terveellisestä, mutta ei siitä mitään sanomista ainakaan keksi. Jos oikein yrittäisi, niin ehkä siitä sen voisi sanoa, että jos kaapissa olisi ollut tomaattipyrettä ja ikkunalaudalla tuoretta persilijaa, se olisi maistunut huomattavasti paremmalta. Kumpaakaan ei ollut, joten keitto oli juuri sellaista, jota voisi sekä valmistaa että syödä vaikka silmät sidottuina.

Pääsiäisenä söimme jälkiruokana mansikkarahkaa. Vispikerma oli jäänyt kaupan hyllylle, joten laitoin sen sijaan rahkan sekaan pienen kipollisen mansikkajogurttia. Tuli ihan hyvän makuista ja onnittelin itseäni, että rasvaa oli lopputuloksessa huomattavasti vähemmän. Ei kai se kevyttä ollut vieläkään, mutta kai vähärasvainen jogurtti täyden kerman alittaa?

Vielä on muutama luku luettavaksi uudesta tekstikirjasta, sitten alkaa viikonloppu, jota on odotettu ihan mahdottomasti. Pysyin tällä viikolla hyvin aikataulussani, vaikka hiukan pelkäsinkin muuta, koska koululaisellakin sattuu olemaan pääsiäisloma. Illalla on nyyttärit työkavereiden kanssa. Jotakin ruokaa ja leipomista pitäisi keksiä. Tällä kertaa ideat ovat vähissä. (Kaikesta syömisestä ja kevennyksen yrittämisestä huolimatta.)

Parvekelounas

Tarkoituksena on jo parin vuoden ajan ollut löytää parvekkeelle vanha ja ruostunut, pyöreä metallipöytä. Talvella kerran sellaisen löysinkin, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen ostamisesta. Minusta se olisi mahtunut autoon, miehen mielestä ei. Se jäi sinne kauppaan ilahduttamaan jotakin toista löytäjää. Nyt ajattelin, että joudun odottamaan unelmapöytää vielä tulevankin kesän (todennäköisesti toisenkin), jos kuvittelen löytäväni sellaisen antiikkiliikkeestä. Keväällähän jokainen tarvitseva puutarhapöytänsä ostaa, jos on ostaakseen, joten niitä ei tule olemaan kaupoissa taas puoleen vuoteen ollenkaan. Tai jos jossakin sattuisi olemaan, hintapyyntö olisi varmasti kaksinkertainen. Sellaiset löydöt on tehtävä talvella.

Annoin periksi ja hain eilen Ikeasta pienen parvekepöydän. Olin iloinen, että se oli sattumalta vielä alennuksessakin, koska rehellisesti sanottuna olen hiukan kyllästynyt koko kauppaan. Kirpputorit ja käytetty tavara kiinnostaa minua huomattavasti enemmän. Olen silti tyytyväinen, pöytä on sievä ja ajaa asiansa. Hyvin siihen saa laskettua teekuppinsa ja mahtuu lounastamaankin, kunhan tekee lautaset valmiiksi keittiössä. Ylimääräistä tilaa 60x60cm ei ole ollenkaan.

Aurinko paistoi, mutta tuuli tuntui kylmälle, joten pukeuduimme lämpimästi. Täten virallisesti julistan parvekekesän alkaneeksi.

Asennetta

En muista, olenko jo aiemmin tullut kertoneeksi, että eräänä päivänä huomasin talomme takaseinän olevan erivärinen kuin julkisivu. Tiilet siis aivan eri väriä. Eipä se kai periaatteessa haittaa, koska eihän kukaan koskaan voi katsoa etu- JA takapuolta yhtä aikaa. No, kyllä sitä silti VOISI käyttää samaa väriä. Tai minä ainakin varmasti käyttäisin, jos saisin valita.

En muista, olenko kertonut sitäkään, että siistilläkään kadulla talojen julkisivut eivät kerro mitään takapihojen kunnosta, tai yleensäkään talojen takaosista. Rakennelmia on jos monenmoisia. Belgialaiset naureskelevat joskus itselleen väittämällä, että he ovat syntyneet tiiliskivi vatsassa. Se tarkoittaa suurin piirtein sitä, että belgialainen rakentaa aina jotakin. Tee-se-itse -ideologia on korkeassa kurssissa. Ensin rakennetaan talo. Parin vuoden päästä siihen talvipuutarha tai jotakin vastaavaa, missä on enimmäkseen lasia (joillakin muovia). Sitten siihen vielä joku varastokoppi tai pari sellaista puikulan takapihan perälle. Lopulta näyttää siltä, ettei mitään ole ikinä suunniteltu (tai tehty kunnolla loppuun.) Siis pohjoismaalaisesta näyttää siltä. Tulisi ihan stressi. Isolla alkukirjaimella. Mutta ei belgialaisia sellainen stressaa. Sitä rakennetaan, mitä milloinkin tulee mieleen tarvita ja tee-se-itse -tehdä. Mitä sillä lopulta on väliä, sopiiko kaikki yhteen, onko kaikki valmista tai vaikkapa suoraa johonkin suuntaan?

Ajatusmalli näyttää liittyvän yleisesti rennohkoon asenteeseen elämässä. Se on ihan kunnoitettavaakin, että ei ota kaikkea ihan niin vakavasti. Ei vaikka hermostuisi ihan kokonaan, jos jonnekin tulisi hiukan vettä sisään, tai ulkoseinä vääntyisi jonakin talvena. Nukkuisi yönsä hyvin ja heräisi aamulla iloisena, että on kuitenkin omat neljä seinää ympärillä (vaikka sitten hiukan kosteana tai vinossa).

Ei minua tämän talon toisen värinen takaseinä häiritse. Mutta tunnustan, että kun sen huomasin, ajattelin ensimmäiseksi, että onneksi en omista tätä asuntoa. Luulen, että siinä tapauksessa se saattaisi häiritä, ainakin hiukan. Vaikka voihan se olla, että ajattelisin vain belgialaisittain, ettei sellaisella ole mitään merkitystä. Kieltäytyisin tietoisesti stressaamasta ja miettimästä asiaa. Ongelman ratkaisu olisi todennäköisesti hankalasti saavutettavissa, joten olisi parempi antaa asian olla, kuin harmitella sellaista, mille ei mahtaisi mitään.

Joskus ajattelen, että olen päässyt sisälle täkäläiseen logiikkaan. Nykyään tulee jopa välillä mieleen, ettei kaikki paikalliset ajattelumallit niin kovin omituisia olekaan.