Pikkusiskollani on luonnetta. Monessa asiassa paljon enemmän kuin minulla. Kuulkaapas minkälainen sisko se oikein onkaan!
Pikkusiskoni kierrättää vapaaehtoisesti, eli lajittelee roskia moneen laatikkoon tiskialtaan alle. Minäkin kierrätän, mutta totta puhuen vähemmän vapaaehtoisesti. Pikkusiskolla on oikeaa asennetta ja aitoa huolta luonnonvaroista. Hiukan huolta on joskus minullakin, mutta meillä sekajätteen luovutus maksaa mansikoita, joten en ole juuri tullut pohtineeksi siihen kukkaroa eettisempää selitystä.
Pikkusiskoni rakastaa eläimiä. Hän lähtisi keskellä yötäkin pelastamaan kaltoinkohdeltua koiraa tai mitä muuta eläintä tahansa. Pikkusisko myös ottaisi innokkaasti omaan kotiinsa jokaisen apua tarvitsevan nelijalkaisen, jos vain tila sen sallisi. Minä taas iloitsin kultakalastakin eniten, kun se kuoli. Hamsterin hankkimiseen taas tarvitsin lähes puolen vuoden ajatteluajan.
Pikkusiskoni ei katso maailmaa kovin kireän pipon alta. Lomalla ollessa sanoin lapselleni, ettei hän voi lähteä leirille pestyssä, mutta hiukan tarhaisessa t-paidassaan. Siihen pikkusiskoni totesi, että heillä ei edes nähdä niin pieniä tahroja. Jäin ihmettelemään, miten minulla pinna kiristyy jokaisesta tahrasta, vaikka tahranpoistoaineetkin on keksitty jo kauan sitten. Ja muutenkin, kuka sitä voi tietää oliko tahra vaatteessa jo ennakkoon vai tuliko se vasta?
Pikkusiskoni ei myöskään kavahda jokaista tuhrua pienten lastensa naamassa. Pikkulapsiaikana minä pyyhin vauvani kasvot ja kädet moneen kertaan jokaisen ruokailun aikana ja muutenkin joka välissä. Tänään hiukan kyseenalaistan kasvatusmetodiani. Nyt kun en voi enää omin käsin pyyhkiä hänen kasvojaan, niin ne ovat kuin ovatkin likaiset suurimman osan aikaa. Ei ehkä olisi kannattanut sitäkään ottaa ihan niin tosissaan.
Pikkusiskoni siivoaa ennen vieraiden tuloa, muttei pyyhi ruokapöytää puhtaaksi joka välissä. Tunnustan, että en aina minäkään. Joskus samat muruset saattavat meilläkin koristaa pöytää pari päivää. Meillä tosin on kaksi ruokapöytää, joista toinen, jota useammin käytämme on aina puhdas. Silti koen olevani huono taloudenhoitaja, kun huomaan vanhat murut likaisella pöydällä. Turhaa syyllisyydentuntoa, saahan jokaisella olla kotonaan pöydällä ihan mitä tahansa.
Pikkusiskoni rakastaa uniikkeja yksittäiskappaleita ja ostelee sieltä täältä pieniä, taiteellisia ja kauniita esineitä eikä välitä, vaikkei kaikkea olisikaan parillista määrää. Minä taas en ikinä osta mitään paritonta tai liian uniikkia. Pikkusiskoni onkin perheen taiteilija. Hän on pitänyt oikein taidenäyttelyitäkin ja osaa muutenkin näpertää mitä vain. Minäkin osaan jotakin, mutta en ikinä perehdy mihinkään askarteluun niin tarkasti, että tietäisin varmasti onnistuvani. Siskoni taas tekee kaiken, mihin ryhtyy niin pedantilla ajattelulla, että onnistuu aina.
Voin oppia pikkusiskoltani paljon. Varsinkin rennompaa asennetta elämään. Luulen, että jos meistä saisi geneettisen mutaation niin, että valmis tuote olisi jostakin puolivälistä, lopputulos saattaisi olla aika tasapainoinen ihminen. Vaikka olemme monessa asiassa huvittavan samanlaisia, olemme yhtä monessa muussa asiassa täysin toistemme vastakohtia. Mutaatiota ei kuitenkaan ole tarjolla, joten jokaisen on kestettävä meitä molempia ihan sellaisina kuin nyt olemme. Eikä sekään oikeastaan haittaa, sillä tiedämme molemmat, että olemme ainakin toisillemme hurjan rakkaita juuri tälläisina, mitä olemme.
Hurraa ja halaus, Pikkusisko!
Älä ikinä menetä asennettasi!
Pikkusiskoni kierrättää vapaaehtoisesti, eli lajittelee roskia moneen laatikkoon tiskialtaan alle. Minäkin kierrätän, mutta totta puhuen vähemmän vapaaehtoisesti. Pikkusiskolla on oikeaa asennetta ja aitoa huolta luonnonvaroista. Hiukan huolta on joskus minullakin, mutta meillä sekajätteen luovutus maksaa mansikoita, joten en ole juuri tullut pohtineeksi siihen kukkaroa eettisempää selitystä.
Pikkusiskoni rakastaa eläimiä. Hän lähtisi keskellä yötäkin pelastamaan kaltoinkohdeltua koiraa tai mitä muuta eläintä tahansa. Pikkusisko myös ottaisi innokkaasti omaan kotiinsa jokaisen apua tarvitsevan nelijalkaisen, jos vain tila sen sallisi. Minä taas iloitsin kultakalastakin eniten, kun se kuoli. Hamsterin hankkimiseen taas tarvitsin lähes puolen vuoden ajatteluajan.
Pikkusiskoni ei katso maailmaa kovin kireän pipon alta. Lomalla ollessa sanoin lapselleni, ettei hän voi lähteä leirille pestyssä, mutta hiukan tarhaisessa t-paidassaan. Siihen pikkusiskoni totesi, että heillä ei edes nähdä niin pieniä tahroja. Jäin ihmettelemään, miten minulla pinna kiristyy jokaisesta tahrasta, vaikka tahranpoistoaineetkin on keksitty jo kauan sitten. Ja muutenkin, kuka sitä voi tietää oliko tahra vaatteessa jo ennakkoon vai tuliko se vasta?
Pikkusiskoni ei myöskään kavahda jokaista tuhrua pienten lastensa naamassa. Pikkulapsiaikana minä pyyhin vauvani kasvot ja kädet moneen kertaan jokaisen ruokailun aikana ja muutenkin joka välissä. Tänään hiukan kyseenalaistan kasvatusmetodiani. Nyt kun en voi enää omin käsin pyyhkiä hänen kasvojaan, niin ne ovat kuin ovatkin likaiset suurimman osan aikaa. Ei ehkä olisi kannattanut sitäkään ottaa ihan niin tosissaan.
Pikkusiskoni siivoaa ennen vieraiden tuloa, muttei pyyhi ruokapöytää puhtaaksi joka välissä. Tunnustan, että en aina minäkään. Joskus samat muruset saattavat meilläkin koristaa pöytää pari päivää. Meillä tosin on kaksi ruokapöytää, joista toinen, jota useammin käytämme on aina puhdas. Silti koen olevani huono taloudenhoitaja, kun huomaan vanhat murut likaisella pöydällä. Turhaa syyllisyydentuntoa, saahan jokaisella olla kotonaan pöydällä ihan mitä tahansa.
Pikkusiskoni rakastaa uniikkeja yksittäiskappaleita ja ostelee sieltä täältä pieniä, taiteellisia ja kauniita esineitä eikä välitä, vaikkei kaikkea olisikaan parillista määrää. Minä taas en ikinä osta mitään paritonta tai liian uniikkia. Pikkusiskoni onkin perheen taiteilija. Hän on pitänyt oikein taidenäyttelyitäkin ja osaa muutenkin näpertää mitä vain. Minäkin osaan jotakin, mutta en ikinä perehdy mihinkään askarteluun niin tarkasti, että tietäisin varmasti onnistuvani. Siskoni taas tekee kaiken, mihin ryhtyy niin pedantilla ajattelulla, että onnistuu aina.
Voin oppia pikkusiskoltani paljon. Varsinkin rennompaa asennetta elämään. Luulen, että jos meistä saisi geneettisen mutaation niin, että valmis tuote olisi jostakin puolivälistä, lopputulos saattaisi olla aika tasapainoinen ihminen. Vaikka olemme monessa asiassa huvittavan samanlaisia, olemme yhtä monessa muussa asiassa täysin toistemme vastakohtia. Mutaatiota ei kuitenkaan ole tarjolla, joten jokaisen on kestettävä meitä molempia ihan sellaisina kuin nyt olemme. Eikä sekään oikeastaan haittaa, sillä tiedämme molemmat, että olemme ainakin toisillemme hurjan rakkaita juuri tälläisina, mitä olemme.
Hurraa ja halaus, Pikkusisko!
Älä ikinä menetä asennettasi!
Kiitos.<3
VastaaPoista