Löysin talven alennusmyynneistä katu-uskottavan, pitkän ja vihreän ulkoilutakin. En yleensä osta mitään, missä on minkäänlaisia patch:ejä, mutta tämä yksinkertainen ja yksityiskohta meni kuitenkin läpi, koska takki oli muuten täysin neutraali ja aikuismainen. Töissä hihateksti kuitenkin herätti hilpeyttä, kun vitsailtiin, että mieshän on nyt ihan onnenpekka, kun muistaa vaan kävellä mun vasemmalla puolella, että näkee hihan. Siitä juttu jatkui hulvattomalla sisäpiirihuumorilla. Onnea on sellaiset työkaverit, joiden kanssa voi sekä käydä ryppyotsaisia keskusteluja että myös nauraa vedet silmissä.
Siitä tuli mieleen, että luin tällä viikolla Maaret Kallion Lujasti Lempeä blogista tämän kirjoituksen. Siinä oli hyvä pointti sekä yksityis- että myös työelämäänkin sovellettavaksi. Hän kirjoittaa, että usein keskitymme arvioimaan sitä, minkälaisia ystäviä/työkavereita toiset ovat meille, mutta voisimme vaihteeksi miettiä, minkälaisia kavereita olemme itse toisille. On aina helpompaa vaatia muilta jotakin kuin olla sitä itse toisille. On helpompaa antaa palautetta kuin ottaa sitä vastaan. On helpompaa rikkoa ilmapiiriä kuin rakentaa sitä. On helpompaa arvostella kuin hyväksyä ilman ehtoja. Itse löysin Kallion blogiin vasta muutama viikko sitten, mutta nyt jo uskallan ehdottaa, että se kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalle. Tähän mennessä kaikki lukemani kirjoitukset ovat saaneet minut ajattelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti