Viimeksi Suomessa käydessä löysin kaupasta pienen, puukorkilla varustetun salaattikastikekannun. En voinut vastustaa, joten mukaanhan se oli pakko ottaa. Käy kaikkien astioiden kanssa yhteen. Mittasuhteet ja muoto ovat just eikä melkein. Salaattikastikkeen lisäksi tämä käy ilman puukorkkia myös kahvimaidolle/-kermallekin ihan hyvin. Silloin tällöin Suomesta ostan opiskelureissuilla jotakin pientä Iittalan juttua tai Marimekkoa mukaan ihan vain palkinnoksi itselleni. Esimerkiksi, yhden mukin, lautasen tai just jotakin tällaista, mikä tuo iloa pitkän aikaa ja jotenkin auttaa myös symbolisella tasolla ainakin sietämään opiskeluprojektin kestoa.
Joskus on hyvä, että osaa palkita itseään, kun muutenhan tällaisissa suhteellisen itsenäisissä tekemisissä ei paljon tule muita palkintoja mistään suunnasta. Joskus voi tulla kehujakin tietysti, mutta yleensä heti seuraavassa lauseessa tulee vähintäänkin kehittämisehdotusta, joten parasta on kun itse keksii itselleen jotakin mukavaa.
Siitä tuli mieleen, että ehkä palautteen antaminen onkin ollut yksi erikoisimmista kokemuksista Suomessa opiskelujen suhteen. Muistelen aina omaa kouluaikaani lämmöllä ja sitä, miten opettajat olivat järjestään aina niin iloisen rohkaisevia. Jotenkin kuvittelin, että sellainen asenne kulkee läpi suomalaisen koulutusjärjestelmän. Ei se kuitenkaan taida kulkea, koska yliopistolla aika usein palaute on periaatteessa hyvää sillä tavalla, että vaikka itse jutussa ei varsinaisesti ole mitään selkeää vikaa, niin itse palaute on sillä tavalla muotoiltua, että pitää olla aika luova, että jollakin tapaa kuulee siitä sen hyvyyden, heh. No, joskus tietysti kuulee ihan avoimestikin annettua hyvääkin palautetta hymynkin kera, mutta yleensä siihen on silloinkin vaikea tarttua kaksin käsin. Ehkä ihan vain siitä syystä, että se vain ei tunnu olevan tavallinen tapa hoitaa asiaa ja siitä siksi ehkä enemmän häkeltyy kuin ilahtuu. Kaikki ovat kuitenkin aina hyvin kohteliaita, ystävällisiä ja muutenkin mukavia tavallisessa kanssakäymisessä, joten luulen, että tämä palautteenanto liittyy enemmänkin vain yliopistokulttuuriin kuin ihmisiin itseensä.
Jatko-opinnoissa on tietysti ideana se, että oppii puolustamaan omaa juttuaan ja palaute auttaa kehittämään sitä, mutta kuvittelisin, että motivaatio puurtaa säilyisi kaikilla hiukan korkeammalla, jos joskus vaikka kehuttaisiinkin niin, että se oikeasti kuulostaisikin kehulta. Olen tullut siihen tulokseen ihan oman subjektiivisen analyysin kautta vuosien aikana itse saamaani palautetta arvioimalla ja muiden saamaa palautetta kuunnellessani, että periaatteena on ilmeisesti olla olematta avoimesti positiivinen. Kerran alussa, kun ekaa kertaa jouduin opponoimaan seminaarissa, aloitin kehumalla muutamaa juttua. Vaikka en ollut edes mitenkään yltiöpositiivinen, huomasin jo kahden lauseen jälkeen, että kaikki muut pöydän ympärillä tuntuivat ajattelevan, että käyttäydyin lähestulkoon asiattomasti. Minusta kuitenkin tuntui liian tylyltä tökkäistä suoraan ongelmakohtiin sanomatta mitään ystävällistä aloitukseksi.
Voihan se olla, että se vain kuuluu suomalaiseen kulttuuriin, että aikuisten kesken kehuja säästellään ja niitä ei kukaan odotakaan. Ja ehkä valituksen puute on jo itsessään kehuksi tulkittava asia? Ehkä olen vain itse muuttunut muualla asuessani ja ajattelen kommunikaatiosta hiukan eri tavalla. Lisäksi tietysti joudun itsekin töiden vuoksi aina miettimään palautteen antamista ja sitä, miten sen voisi kenellekin tehdä niin, että se voisi innostaa työstämään juttua eteenpäin. Balanssi on tietysti aina hankala, koska sekä ansaitsematon kehu että masentavasti annettu palaute voivat molemmat aiheuttaa sen, että yritys tyssää siihen eikä toivottua tasoa saavuteta. Tuohon jatkumoon kun lisää opiskelijoiden luonne- ja kulttuurierot, niin kyllä palautteen antamisesta aina tulee aika moniulotteinen yhtälö. Oppiminen tietysti on suurilta osin opiskelijan itsensä vastuulla, mutta kyllä minusta opettajan tehtävään kuitenkin kuuluu se, että parhaansa mukaan palautteenkin avulla "heiluttelee porkkanoita" opiskelijoiden nenän edessä, niin että innostus tekemiseen säilyy mahdollisimman optimaalisella tasolla. Tässä jutussa pohdin äskettäin syyllisyyden tunnetta, mikä palautteen antamiseen liittyy.
Joka tapauksessa oli sitten kyse opiskelusta, työstä tai vaikka vaativasta harrastuksesta, aikuiselämässä on yleisesti joka tapauksessa hyödyksi omistaa taito olla sen verran itseohjautuva palkitsemisenkin suhteen, että ulkopuolisen palautteen puuttuessakin keksii itselleen keinot säilyttää oman motivaationsa. Kun tiedostaa selvästi, että on ainoastaan itse vastuussa siitä mitä saa aikaan, ei jää turhaan odottelemaan mitään tai ketään. Ostelee sitten vaikka kippoja keittiön täyteen, jos ei muutakaan keksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti