Eräänä iltapäivänä hain tytön koulusta ja kotimatkalla otimme muutaman valokuvan. Aurinkoa oli hiukan liikaa ja syksyisinhän valo on muutenkin eri väristä, mutta kivoja kuvia tuli silti. En korjannut värejä tai valoa, vaan jätin kuvat sellaiseksi kuin ne kamerasta tulivat. Tyttö tykkäsi itse eniten ensimmäisestä kuvasta, mutta minusta toinen kuva oli kaikista ihanin. Taas on kasa erilaisia muotokuvia tallennettu muistiin. Lapset muuttuvat ja kasvavat sellaista vauhtia, että valokuvia ei voi koskaan olla liikaa.
Tällä lukukaudella näyttäisi, että aika usein voin käyttää kaksi päivää viikosta opiskeluihin! Se tarkoittaa kyllä sitä, että ne loput kolme päivää ovat sitten aika pitkiä. En kuitenkaan valita yhtään, sillä tämä on moneen vuoteen ihan paras lukujärjestys, vaikka se taisikin syntyä sattumalta muiden ihmisten aikataulujen yhteensovittamisen tuloksena. Nyt on muutenkin niin kiva vaihe menossa, että ihan innostuin taas uudestaan! Väittäriprojekti on kaikkine vaiheineen niin pitkä ja työläs, että siinä ehtii käydä kaikki tunnetilat läpi innostuksesta turhautumiseen ja takaisin monta monituista kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti