Suunnitelmia ja toteutuksia

Viime viikko oli, kuten jo taisin mainita, koululaisten krookusloma. Meillä töissä oli kuitenkin normaali ohjelma ja vähän vielä kaikkea muuta siihen lisäksi. Aina ei satu lomaviikot kohdalleen ja sitten on hiukan tasapainoilua. Yritetään yleensä parhaamme mukaan mahdollistaa teinille kaveritapaamiset ja muut, kun lopultakin lomalla ehtisi jotakin muutakin kuin koulujuttuja. Täällähän ei arkena kovin paljon kukaan tapaa ketään, koska koulu ja harrastukset vievät mehut kaikista. Täällä joutuu myös kuljettelemaan aika tavalla, joten vaatii hiukan koordinaatiota toteuttaa pieniäkin ideoita. Joitakin reissuja voi tietysti hoitaa julkisella liikenteelläkin, mutta sitten on paikkoja, joihin menessä joutuu vaihtamaan kulkuneuvoa monta kertaa, odottelemaan pysäkeillä yksikseen tai ehtii jo tulla pimeä ennen kuin ehtii kotiin... Ne on mulle sellaisia, missä ei tule mieleenkään laittaa teiniä yksikseen matkaan. Suurkaupungin kyljessä ei ole ihan turvallista. Isossa porukassa ja tutuilla reiteillä kulkeminen on tietysti eri asia. Joku voi tietysti olla rohkeampi äitinä, mutta minä mieluummin järkkäilen omia aikatauluja lähestulkoon mahdottomiksikin yhtälöiksi, jotta vältän tarpeettoman pelkäämisen. Joskus kuitenkin kyllästyttää jatkuva ajelu ja ne mahdottomat yhtälöt saa välillä hiukan stressaavan olon aikaan. Meillä on vain yksi lapsi, joten meillä liikutaan kuitenkin kohtuuden rajoissa. Joskus ihmettelen, miten vanhemmat ehtivät, jos lapsia on useampi.

Yhtenä iltapäivänä loman aikaan parilla koulukaverilla oli synttärit. Lupasin hyvissä ajoin, kun ajankohdasta oli puhe, että ehdin varmaankin ihan hyvin viemään, mutta sitten suunnitelman selvittyä se tarkoittikin monen tunnin reissua toiseen kaupunkiin, missä meistä kukaan ei ollut ikinä käynytkään. Tyttö on itse todella looginen organisoija ja osaa jo etukäteen miettiä mahdollisimman toimivat ratkaisut, joten minulta usein unohtuu, että osa kavereista ei ole vielä ihan samaa kaliiperia suunnitelmien hiomisen suhteen. Lähes poikkeuksetta näitä ideointeja seuraa aina sellainen säätäminen, että minulla ainakin stressipisteet uhkaavat nousta aika korkealle. Ei siis ollut ensimmäinen kerta, että olen jo luvannut ja sitten suunnitelma muuttuukin niin täysin, että melkein alkaa kaduttaa... 

Tapahtumapaikaksi synttärisankarit olivat valinneet escape room -huoneet ja sen päälle mäkkäriä ja kaupungilla kiertelyä. Hauska yhdistelmähän se oli, mutta meni kyllä miettimiseksi ennen kuin saatiin ekstrakiireisen viikon kalenterit synkronoitua... Lopulta kävi kuitenkin niin hyvin, että saatiin järkättyä aikainen lähtö töistä meille molemmille! Kierreltiin sitten juhlan aikana hiukan shoppailemassa ja käytiin kahvilassa kahdestaan. Me ollaan onneksi molemmat aika hyviä heittäytymään hetkeksi vapaalle, vaikka muuten tosi kiireistä olisikin. Siitä luonteenpiirteestä on todellista hyötyä. 

Lucky you

Löysin talven alennusmyynneistä katu-uskottavan, pitkän ja vihreän ulkoilutakin. En yleensä osta mitään, missä on minkäänlaisia patch:ejä, mutta tämä yksinkertainen ja yksityiskohta meni kuitenkin läpi, koska takki oli muuten täysin neutraali ja aikuismainen. Töissä hihateksti kuitenkin herätti hilpeyttä, kun vitsailtiin, että mieshän on nyt ihan onnenpekka, kun muistaa vaan kävellä mun vasemmalla puolella, että näkee hihan. Siitä juttu jatkui hulvattomalla sisäpiirihuumorilla. Onnea on sellaiset työkaverit, joiden kanssa voi sekä käydä ryppyotsaisia keskusteluja että myös nauraa vedet silmissä. 

Siitä tuli mieleen, että luin tällä viikolla Maaret Kallion Lujasti Lempeä blogista tämän kirjoituksen. Siinä oli hyvä pointti sekä yksityis- että myös työelämäänkin sovellettavaksi. Hän kirjoittaa, että usein keskitymme arvioimaan sitä, minkälaisia ystäviä/työkavereita toiset ovat meille, mutta voisimme vaihteeksi miettiä, minkälaisia kavereita olemme itse toisille. On aina helpompaa vaatia muilta jotakin kuin olla sitä itse toisille. On helpompaa antaa palautetta kuin ottaa sitä vastaan. On helpompaa rikkoa ilmapiiriä kuin rakentaa sitä. On helpompaa arvostella kuin hyväksyä ilman ehtoja. Itse löysin Kallion blogiin vasta muutama viikko sitten, mutta nyt jo uskallan ehdottaa, että se kannattaa ehdottomasti lisätä lukulistalle. Tähän mennessä kaikki lukemani kirjoitukset ovat saaneet minut ajattelemaan. 

Rakkaus ja aika

Muutamaa päivää myöhässä, mutta viikolla ei yleensä ehdi paljon kirjoittelemaan blogia. Yleensä kirjoittelen viikonloppuisin postauksia valmiiksi tuleville viikoille ja sitten julkaisen niitä sitä mukaa, kun viikolla satun ehtimään. Tämä viikko on taas ollut sen verran vauhdikas töissä, että vasta nyt perjantain ruokatunnilla ehdin hetken aikaa kirjoittelemaan muutakin kuin työ- ja opiskelujuttuja. 

Tyttö on ollut Krookuslomalla tämän viikon. Se on muuten ihan kaunein nimitys karnevaalilomalle/hiihtolomalle helmikuussa, mutta flaaminkieliset taitavat olla ainoat romantikot Euroopassa, jotka kutsuvat tätä viikkoa niin ihanalla sanalla. Näin kaksi keltaista krookusta tänään, joten niin vain nimitys mätsää ajankohtaan näillä leveysasteilla. 

Tytöstä puheen ollen. Hän katsoi yhtenä päivänä Kate & Leopold -elokuvan. Se on suloinen satuhömppä, mutta siitä muistin laulun, minkä olemassa olon olin jo ihan unohtanut. Nimittäin Stingin laulaman Until elokuvan lopussa. Pahoittelut youtube-version siirappisuudesta. En löytänyt sellaista versiota, missä näkyisi vain Sting ja muusikot.

Tuo laulu itsessään on mulle kyllä kaikkien aikojen paras rakkauslaulu. Olen saattanut siitä joskus aikaisemminkin blogiin kirjoittaa. Se vaan kuvaa just niin mun tunnetta avioliitosta. En ole ikinä joutunut vuosien aikana pelkäämään tai jännittämään mitään meidän suhteeseen liittyvää. Päin vastoin olen aina kokenut, että olen niin turvassa kuin olla voi, ja asiat ovat aina olleet niin hyvin, että joskus ajattelin, ettei se ole edes mahdollista. Kaikki vaikeudet, mitä on kyllä ollut ihan riittävästi aikuiselämän kuvioissa, ovat aina tulleet ulkopuolelta ja olemme kokeneet, että tiukassakin tilanteessa me ollaan aina kuitenkin kahdestaan ja me pärjätään kyllä, koska meillä on toisemme. 

Tuossa laulussa tulee esille ainoa pelko, mikä sillon tällöin kaihertaa, kun avioliittoa ajattelen. Olen tämän asian kanssa oletettavasti vähintään 20 vuotta, ja toivottavasti ainakin 40 vuotta liian aikaisessa, mutta kyllä mulle se välillä tulee silti mieleen. Luulen nimittäin, että oli sitten vaikka ne mahtavat 40+ vuotta vielä jäljellä, niin aika loppuu silti kesken. Tämä on nyt hiukan melankolinen lopetus ystävänpäiväpostaukselle, mutta tämä laulu on meidän yhteinen suosikki. Jos mentäis naimisiin uudestaan, niin se olis varmaankin meidän toivelistalla vihkiseremoniaan. Laulu muistuttaa elämään ja rakastamaan joka päivä täysillä.   

Kannattava siirto

Sain äskettäin hyvän opetuksen. Sellaisen tosin, mitä olen itsekin aina opettanut tytölle ja usein rohkaissut siihen muitakin. Se opetus oli sellainen perusjuttu, että jos jokin asia vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. 

Itselläni kului nyt tämän opetuksen soveltamiseen pitkän pitkä aika osittain siksi, että jouduin ensin kuukausi kaupalla miettimään, kannattaako kyseisestä asiasta yleensäkään edes puhua, missä muodossa, missä tilanteessa ja minkälaisella sisällöllä. Sen jälkeenkin vielä mietin pääni puhki ja kysyin lähipiiriltäni monta monituista kertaa, mitä siitä seuraa, ja kärsiikö siitä mahdollisesti joku, jos joskus tulen mainitsemaan asian. Ja lopuksi vielä pohdin useamman kerran, joudunko itse siitä ihan huonoon valoon ottamalla asian esille. Se oli pienin huolista, mutta aika normaaliahan se on miettiä asioita siltäkin kannalta. Yhtäkkiä jonkin aikaa sitten huomasin, että olin alkanut jostakin selittämättömästä syystä tuntea olevani enemmän ja enemmän jollakin tapaa omituisesti vastuussa ja jopa syyllinen itse asiaan. Silloin ajattelin, että nyt tämä on tosiaan saatava kakisteltua ulos, jottei oma ymmärrykseni tilanteesta ala vääristyä. Ajattelin, että nyt on vaan otettava riski ja katsottava miten käy, koska mahdollinen huonokaan lopputulos ei voisi sen pahempikaan olla. 

Lopulta tein niin, että sanoin eräässä sopivassa tilanteessa asiani juuri niin kuin se on yrittämättä sensuroida sisältöä sen kummemmin. Ja niin vain kävi, että ihan yllätyin, että sain vastaani pelkästään rehelliset sympatiat ja huomasin, että asia ei ollutkaan vieras eikä edes sen mittasuhteet olleet ihan ennen näkemättömät. En ehkä ihan nyt niin ollut itsekään ajatellut, mutta yllätyin silti, että asia oli niinkin tuttu, tavallinen ja jopa odotettavissa! Minulle jäi tunne, että oli ennemminkin ihmeteltävää, että en ollut ikinä maininnut sitä ikinä aikaisemmin. Suomalaisesta sisusta ei näköjään aina ole suurta hyötyä eikä odottelu tässä asiassa ainakaan tuonut yhtään lisäpistettä. Se kuitenkin kuormitti niin paljon alusta loppuun saakka, että asian helpottaessa päätin, että tätä opetusta kannattaa hyödyntää seuraavalla kerralla huomattavasti aiemmin. Oli asia mikä tahansa, jos se vaivaa, se kannattaa ehdottomasti ottaa puheeksi. Silloin on jo askelta lähempänä ratkaisua.    

Elokuvissa: The Post

 

Viikonloppuna kävimme kolmestaan elokuvissa. Katsottavaksi valikoitui The Post. Ehdimme kassalle vasta niin myöhään, että vain ensimmäisessä rivissä oli vapaita paikkoja, auts! Jos kyseessä olisi ollut yhtään vilkkaampi filmi, niin silmiin ja niskaan koskisi varmaan vieläkäkin... Ei todellaakaan ole ihme, että eturivi täyttyy vasta viimeiseksi!

Tässä elokuvassa on kyse Vietamin sodan aikaisten salaisten papereiden julkaisemisesta. Tom Hanks ja Meryl Streep ovat tietysti aina todella hyviä ja Steven Spielbergin kerronta tekee teemasta kuin teemasta kiinnostavan. Ehkä mikä minulla tässä tökki ei liittynyt niinkään elokuvaan itseensä, vaan lähinnä tuohon lehdistön sananvapausteemaan ja muutamiin periamerikkalaisiin kliseisiin, mitä filmissä toisteltiin. Ehkä se on kuitenkin vain nykyinen poliittinen tilanne, mikä ärsyttää tämän tästä ja nousee tässä filmissä minun mielestäni analogisesti esille. (Tarkoitan tässä nyt sitä yhtä kuuluisuutta, joka itse kirjoittelee vähän väliä sitä sun tätä asiatonta ja samalla syyttelee ja rajaa lehdistöä minkä kerkiää. Ei mennä tämän poliittisemmaksi kuitenkaan.) Filmi on siis hyvin näytelty, kuvattu ja teema on kiinnostava, mutta analogia tökkii sen vuoksi, että se on edelleen jossakin määrin todellinen tilanne. 

Tämä elokuva kannattaa kuitenkin käydä katsomassa, jos yhtään 60-70-lukujen teemat kiinnostavat. En ole lukenut tästä filmistä yhtään kriittistä arvioita, joten en tiedä, miten tähän on yleisesti reagoitu. Voi hyvinkin olla, että ketään muuta se ei töki tai vain yksinkertaisesti minun kokemus oli ihan erilainen kuin, mitä tällä elokuvalla on ajettu takaa.    

Laskiaispullaa ja autenttisuutta

Hyvää laskiaissunnuntaita! Kerrankin sattui niin hyvin, että tyttö muisti laskiaispullat heti helmikuun alussa ja satuttiinkin niiden kanssa sitten ihan oikeaan viikonloppuunkin. En tiedä, onko sellaisilla ulkosuomalaisilla perheillä jotenkin helpompaa toteuttaa kotimaisia traditioita, joilla molemmat aikuiset ovat sieltä kotoisin. Meillä nämä asiat ovat aina mun varassa. Koska en ole mikään kalenteri-ihme, useimmiten päivämäärät unohtuvat ja muistuvat mieleen jossakin kohtaa, jos muistuvat. Ja sitten vaan herkutellaan milloin milläkin ihan miten sattuu ja ollaan ainakin olevinaan tosi kotimaisia. Mutta aika kiva, kun joskus onnistaa ihan oikeastikin. :D 

Joku juttu somessa sai äskettäin miettimään, mitä autenttisuus oikein mahtaa nykymaailmassa tarkoittaa. Yleensä en itse kirjoittele tänne päiväkirjapostauksia. Tarkoitan päiväkirjapostauksilla siis sellaista kirjoittamista, että suoltaisin blogiin sellaista ajankohtaista tajunnanvirtaa. Kaikki jutut tietysti aina jollakin tapaa liittyy johonkin, mitä olen joskus lähikuukausien aikana miettinyt. Ja kaikki mitä kirjoitan on tietysti rehellistä ja olen oikeasti sitä mieltä, mitä sanon, mutta en pidä sellaisesta avoimuudesta, että nettiin laitettaisiin koko elämä. On monia teemoja, mistä en ikinä kirjoittaisi tänne, tai postaisi edes instaan kuvaa. On paljon sekä helppoja että myös vaikeita asioita, mitkä hoidan oikeassa elämässä oikeiden ihmisten kanssa ilman, että niistä jää minkäänlaista merkintää tänne. Joidenkin asioiden suhteen toimin näin siksi, että en itse halua niistä elävässä elämässäkään tehdä minkäänlaista numeroa, koska monia asioita tulee ja menee, ja joidenkin asioiden on viisainta antaakin mennä. Joidenkin asioiden suhteen taas olen varovainen siksi, että tietoisesti suojelen ihmisiä tai asiayhteyksiin liittyviä muita yksityiskohtia. Joidenkin toisten asioiden suhteen taas olen varovainen siksi, että juttuahan voisi riittää, mutta some on yksinkertaisesti täysin väärä ympäristö yrittää saavuttaa mitään hyödyllistä niiden suhteen. 

Olen silloin tällöin seurannut silmät pyöreänä, mitä voi tapahtua, kun somessa joku ihan näennäisesti pieni asia lähtee leviämään ja hetken kuluttua silmille räpsähtää sellainen todellisuus, että tulee väkisinkin mieleen, että tuleeko se asianomainen enää ikinä pääsemään tilanteen herraksi. Asia kuin asia saattaa saada siivet. Nettikäyttäytyminen on muuttunut sellaiseksi, että kaikki eivät todellakaan tunne vastuuta siitä, mitä jakavat eteenpäin ja missä muodossa. Tämä on saanut minut päättelemään, että ainoa jolta voi odottaa jonkinlaista vastuuta on itse itseltään.

Tämä on saanut minut ihmettelemään somea seuratessa, että onko ns. autenttiisuus eli aitous ja typerä avoimuus muuttuneet synonyymeiksi. Minusta niissä on hiukan eroa. Typerä avoimuus voi tietysti olla naiivia aitoutta, mutta aitouden ei tarvitse olla typerää avoimuutta. Ihminen voi minusta olla täysin aito julistamatta ihan jokaista ajatustaan ihan kaikille. En tiedä, onko some ja tositv-tyyppinen viihde muuttaneet aitouden käsitteen tarkoittamaan sitä, että pitäisi pyrkiä elämään akvaariossa. Minusta kuitenkin nykymaailmassakin jokainen terve ihminen tarvitsee sekä yksityisen että julkisen sfäärinsä. Monet asiat ovat yksityisiä siksi, että ne eivät kuulu muille, eikä siksi että niissä olisi jotakin ns. salattavaa. Aitous puuttuu, jos yksityinen ja julkinen ovat ristiriidassa keskenään, eikä sen vuoksi että jakaa julkisesti vain julkisen osan elämäänsä.   

Tulppaanit ja yksi mystikko

Nyt kun valo on lisääntynyt, alan pikkuhiljaa kaivata kunnollista kameraa. Joulu- ja tammikuun hämärässä ei olisi tehnyt mieli kuvata järkkärillä muutenkaan, joten hyvin tulin muutaman kuukauden toimeen ilmankin. Nyt taas saisi jo parempia kuvia kunnollisilla vehkeillä... En ole saanut vietyä kameraa vieläkään huoltoon, enkä taida kyllä ehtiä muutaman tulevan viikonkaan aikana. Mutta, mutta, mikä lie älynväläys oli ostaa tämän värisiä kukkia? Ne näyttävät kuvissa paljon paremmilta kuin maljakossa.

Torstai-iltana oltiin yhdessä työhön liityvässä tapahtumassa. Järjestämme tänä vuonna tutkimuskonferenssin yhteistyönä kaupungin ja erään tutkimusinstituutin kanssa. Teemana on paikallinen, katolilainen mystikko 1200-luvulta. Eräs kaupungin osista on nimetty hänen mukaansa. Kaupungin valtuuston kouluasioista vastaava edustaja, johon tutustuimme tyttöjen balettiharkkojen tiimoilta aikana ennen hänen paikallispolitiikkaan ryhtymistä, otti mieheen yhteyttä ja ehdotti, että tässä olisi nyt kaikkia osapuolia hyödyttävä, hieno yhteistyömahdollisuus. Siitä alkoivat aika massiiviset,  reilun vuoden kestäneet järjestelyt ja suunnittelupalaverit. Kevään aikana ympäri kaupunkia on kirkkokonsertteja ja muita tapahtumia tuohon mystiikkoon liittyen, mutta meidän osuus alkoi eilen tuon mystikon elämää ja ajattelua esittelevällä yleisöluennolla. Käsiteltävänä oli erään Leuvenin yliopiston professorin tutkimus tästä mystikosta. Yleisöä oli sali täynnä. Teema sai selvästi kaupunkilaiset liikkeelle. Kuukauden päästä teemaa jatketaan tutkimuskonferenssilla, johon on tulossa asiantuntijoita Leuvenista ja siitä tutkimuskeskuksesta meidän oman väen lisäksi.

'Katolilainen mystikko 1200-luvulta' kuulostaa varmasti teemana hiukan erikoiselta protestanttisesta näkökulmasta katsottuna, mutta siinä on sellainen hyvä linkki meidän erikoisosaamisalueeseen, että tuon mystikon hengelliset kokemukset ja opetukset liittyivät paljolti Jumalan läsnäolon ja Pyhän Hengen kokemiseen. Aikakaudella ja taustalla oli tietysti paljon vaikutusta siihen, miten hän asioita määritteli, mutta kokonaisuutena voi kyllä sanoa, että tuohon tyyppiin on helluntalaisuuden näkökulmasta kohtuullisen helppo rakentaa useita mielenkiintoisia siltoja eri teemojen avulla. Tutkimusjutuissahan ei ole kyse siitä, että ollaanko mistäkin asiasta mitäkin mieltä, vaan siitä, että kaikkea voi reflektoida erilaisista näkökulmista ja katsoa, mitä mielenkiintoista siinä mahdollisesti tulee esille. Voi löytyä yhtäläisyyttä tai erilaisuutta, mutta molemmista voi useimmiten oppia jotakin.

Hieno juttu on, että tämä teema näyttää vetävän kiinnostunutta väkeä ympäristöstä. Kyse on tieysti ihan suoraan paikallishistoriasta. Kaupunki painattikin kaikkiin tapahtumiin yhtenevät mainokset hauskasti aika omistavalla otsikolla 'Jan Ruisbroec, meidän mystikkomme.' Eilen luentoon yhdistettiin myös runonlausuntaa. Opiskelijat esittivät muutaman runon, mitkä oli aikoinaan liitetty tämän mystikon kirjoituksiin, vaikkei hän niitä itse ollutkaan kirjoittanut. Ne kuitenkin hienosti kuvasivat sen tyyppisiä hengellisiä teemoja ja kokemuksia, mistä mystikko paljon kirjoitti. Illan ohjelma oli siis todella hyvin onnistunut kokonaisuus. En ollut itse ollenkaan vastuussa tämän jutun suunnittelusta tai toteutuksesta, mutta siinä kuunnellessani meinasin melkein poksahtaa ylpeydestä, että on näin upea tiimi ympärillä. Ilahduin myös siitä, että yleisöä tuli paikalle niin paljon. Hengelliset teemat ovat aina hieno mahdollisuus hiljentyä ja pohtia elämää omaa näkökulmaa laajemmin. 

Liian kallista

Maalailla söhertelin yhtenä päivänä ruokatunnilla muistikirjaani. Löysin pinterestistä hyvän tekstin: Jos joku asiaa maksaa sinulle rauhasi niin se on liian kallis. Se sai minut muistelemaan muutamia sellaisia tilanteita, missä olemme joskus joutuneet tekemään kauaskantoisia valintoja ihan vain sen pohjalta, että olemme miettineet, minkä lopputuloksen kanssa pystyisimme pidemmän päälle parhaiten elämään. Joissain sellaisissa tilanteissa päätös ei ole ollut mitenkään viehättävin tarjotuista vaihtoehdoista, mutta onneksi olemme miehen kanssa samaa mieltä siitä, että omien arvojen kanssa kannattaa elää sovinnossa. Joskus taas joku asia voi olla näennäisesti pieni, mutta sen seuraus voi olla negatiivisessa mielessä kovinkin kauaskantoinen, jos asia vaatii esimerkiksi käyttäytymään eri tavalla, kuin mitä kokee ja arvioi oikeaksi.

En usko, että tämä on turhaa idealismia. Muistin nimittäin tätä asiaa miettiessäni Sananlaskuista jakeen: "Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee." On asioita, missä on hyvä osata sopivasti joustaa, ja on asioita, missä ei kannata tehdä minkäänlaisia kompromisseja. Sellaisten kohdalle kun huomaa tulleensa, kannattaa miettiä tarkasti, miten olisi parasta edetä. Kun pyrkii elämää sovinnossa oman arvomaailmansa kanssa, on helpompi toimia vastaisuudessakin omien arvojensa mukaisesti. Sellaiset vaihtoehdot mitkä johtavat sisäisen rauhan menettämiseen, ovat yksinkertaisesti liian kalliita kannattaakseen.     

Suklaa auttaa aina...

Tai ainakin melkein aina. Vähän samalla tavalla, kuin englantilaisten teekupillinen. Mikä tahansa hätä tai harmi, niin ratkaisu alkaa aina kysymyksellä: "Can I make you a cup of tea?" 

Ongelmathan ei varsinaisesti selviä tällaisilla keinoilla, mutta endorfiinien lisäksi niissä on minusta sen verran pointtia, että pieni hetki rentoutta ja nautintoa yleensä kuitenkin hiukan nostaa mielialaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eräs viisas ystäväni, jonka lapset ovat nyt jo aikuisia, koki aikoinaan yhden lapsensa murrosikävaiheen todella haastavana jatkuvien konfliktien vuoksi. Niiden vaiheiden aikana juttelimme joskus jaksamisesta ja hän sanoi pyrkivänsä nukkumaan niin paljon kuin mahdollista, jotta jaksaisi päivisin kestää tilannetta paremmin. Hän oli sitä mieltä, että henkisesti tiukassa tilanteessa pitää ensisijaisesti pitää huolta perusasioista. 

Tuo viisaus jäi mieleen. Vaikkei meillä murrosikä mitenkään hurjalta ole tuntunutkaan, niin muissa asioissakin tuo sama periaate toimii kyllä hyvin. Kaikkia asioitahan ei pysty varsinaisesti "ratkaisemaan." Joskus joutuu vain odottelemaan, että aika kuluisi ja vaihe vain menisi lopulta ohi. Virkeänä kuitenkin pystyy sietämään keskeneräistä ja kuormittavaa tilannetta paremmin kuin väsyneenä. Riittävään unen määrään kun lisää ripauksen nautintoa, silloinkin vaikka tilanne ei sitä ansaitsisikaan, ja pysähdyshetkiäkin sopivasti, niin voimat riittävät paremmin loppuun asti. Yksinkertainen ja toimiva resepti, mutta paineen alla sitä helposti unohtaa huolehtia itsestään. Joskus itsestään huolehtiminen on kuitenkin kokonaisuutta ajatellen paras palvelus kaikkia muitakin kohtaan. 

Tuliaisena reissusta

Tässä taas uusi kuva Turun Tuomiokirkon liepeeltä. Nyt kuitenkin toiselta reunaa kuin nämä ja nämä jouluiset kuvat.  Tammikuun lopun Suomi-reissu ajoittui hiukan tiukkaan saumaan reilun kuukauden päähän edellisestä. Sain onneksi työjutut sovittua muutamalla erikoisjärjestelyllä niin, että pääsin kuin pääsinkin lähtemään lyhyellä varoitusajalla.

Matkan syy oli opiskelukaverin väitöstilaisuus. Meillä ei ole tiedekunnassa tällä hetkellä kovin montaa Uuden Testamentin tohtoriopiskelijaa, joten tämä oli mahtava tilaisuus nähdä väitös tutkimuksesta, minkä valmistumista olen viime vuodet saanut luku luvulta seurata. Kaikki meni hienosti ja väittelijä sai lopuksi oikein hyvät kehut vastaväittäjältä. 

Nyt voin tässä tunnustaa, että olen jännittänyt viime vuodet väitöstilaisuutta jo etukäteen aika tavalla. En ole pystynyt näiden opiskeluvuosien aikana menemään aiempiin Uuden Testamentin väitöksiin mukaan, koska ne eivät ole ikinä sattuneet sopiviin ajankohtiin. Muita väitöksiä taas en ole edes harkinnut, koska arvelin paniikin lisääntyvän, jos kuuntelen väitösteemaa, mistä en ole itse juurikaan perillä (= pää-pensaaseen-periaate). Odotin tilaisuuden kaavan olevan monimutkaisempi ja teknisempi, sekä itse väittelykeskustelunkin olevan kokonaisuudessaan jotenkin ärhäkämpi. Se on ehkä hiukan pahasti sanottu, kun ainahan kaikki akateemiset keskustelut ovat reiluja ja keskustelijat toisilleen kohteliaita täysin eri mieltäkin ollessaan, mutta ajattelin silti tilanteen muistuttavan enemmänkin epämukavaa grillausta kuin tasa-arvoista ja informatiivista keskustelua. 

Huomasin siinä tilaisuutta kuunnellessani, että samaa oman teeman ja metodien puolustamista on harjoiteltu ihan samassa muodossa alusta asti seminaareissa, mitkä noudattavat pääosin samaa kaavaa kuin väitöstilaisuuskin. Siitä pitää nostaa hattua tiedekunnan käytännölle koota porukkaa jatkuvasti seminaareihin siitäkin huolimatta, että tietysti lisää professorien työmäärää. Toiseksi tilaisuuden muodollisuus oli vedetty minimiin, ja tunnelma oli virallisuudesta huolimatta yhtä lämminhenkinen kuin tässä tiedekunnassa muutenkin.

Iso osuus tilaisuuden sujuvuudesta oli tietysti väittelijän hyvä tutkimus ja valmistautuminen itse tilanteeseen. Joka tapauksessa minua kuitenkin helpotti huomattavasti saada nähdä tuo tilanne livenä. Itseasiassa jopa innostuin siitä niin, että saatan saada oman juttunikin valmistumaan jonkinlaisessa reaaliajassa nyt, kun tuo 'viimeinen painajainen' paljastuikin ihan siedettävän kokoiseksi haasteeksi. Että aika hyviä tuliaisia toin itselleni tältä reissulta, hahah!

Kun politiikka sekoittuu (lue: sekoaa) teologiaan

Luin viikko sitten lentokentällä odotellessani Ylen sivuilta artikkelin Jerusalemissa toimivasta koulusta, missä juutalais- ja muslimilapset opiskelevat yhdessä. Koulun idea on siinä, että tutustumalla puolin ja toisin, sekä ihmisiin että kulttuuritaustoihin, voidaan vähentää poliittisia jännitteitä.

Israel-Palestiina-konflikti on ollut pitkä ja verinen, eikä loppua ole edelleenkään näkyvissä. Siinä on varmasti jo yritetty melkein kaikkea, mitä ääripäiden välistä akselilta sota-rauha voi mahdollisesti löytää. Teologia ja politiikka ovat tässä asiassa aika pahasti sidoksissa toisiinsa. Lisäksi molemmista löytyy niin monenlaisia versioita, että tilanne tuskin ihan nopeasti muuttuu. 

Teologina tiedän, että sekä juutalaisuudessa että kristinuskossa tähän konfliktiin on olemassa monenlaisia näkemyksiä. Niistä toiset ovat radikaalimpia kuin toiset. Jotkut painottavat politiikan roolia, kun taas toiset odottavat yliluonnollista ratkaisua hamassa tulevaisuudessa. Vaihtoehtoja on monia ja kaikki selittävät näkemyksiään raamatun avulla. Näkemysten eroavaisuudet syntyvät ensisijaisesti erilaisen hermeneutiikan vuoksi, mutta siihen kun lisää eroavat poliittiset näkemykset ja henkilökohtaisen suosion tavoittelun (huomaa epäsuora viittaus jonkun poliitikon viime aikojen lausumaan...), niin mikään tulkinnoista ei tunnu täysin objektiiviselta.

En toisaalta kuitenkaan ole ihmiskuvaltani humanisti. En esimerkiksi usko, että ihmiset pystyisivät kehittymään niin, että kaikki ihmiskunnan konfliktit saataisiin ratkaistua neuvottelemalla. Tosiasia kuitenkin on, että missä tahansa helposti väkivaltaiseksi kääntyvässä konfliktissa on aina pelkkiä häviäjiä. Siksi on kaikkien etu, jos ainakin yritämme parhaamme mukaan lisätä ymmärrystä, empatiaa ja vastuuntuntoa. Siitäkin huolimatta, että olisimme ihan eri mieltä teologiasta, politiikasta tai molemmista niistä. 

Itse koen, että minulla ei ole Israel-asiaan varmaa teologista vastausta, koska kuten sanoin, tulkintoja on monia ja useimmat niistä pystyy jotenkin selittämään. Mistä kuitenkin olen varma, on se, että Uuden Testamentin opetus ei kannusta missään kohtaa eikä mistään syystä minkäänlaisen konfliktin, tai yleensäkään ihmisten (ihmisryhmien) välisen jännityksen lisäämiseen. Päin vastoin se kannustaa aina rakentamaan rauhaa, tekemään hyvää ja pitämään huolta jopa ns. vihollisen hyvinvoinnista. (Kuka sitten tahansa tässäkin kohtaa miltäkin puolelta katsottuna koetaan 'viholliseksi.') Vaikka oltaisiin muuten mitä mieltä tahansa, näistä rauhan rakentamisen  periaatteista pitäisi aina pitää kiinni, ja niitä tulisi aktiivisesti soveltaa kaikissa tilanteissa ja asioissa, sekä lähellä että kaukana.  

Kaupunki iltavalaistuksessa

Brysselissä Grand-Placen vanhat rakennukset näyttävät iltavalaistuksessaan teatterikulisseilta. Valot on asetettu jotenkin niin hauskasti, että näyttää kuin julkisivun takaa ei löytyisi yhtään mitään. 

Tarkistin huvikseni joitakin historiajuttuja tähän paikkaan liittyen, kun postasin toisen valokuvan instaan yhtenä iltana. Huomasin, että Euroopan mantereen ensimmäiset protestanttimarttyyrit poltettiin inkvisition toimesta roviolla vuonna 1523 tässä aukiolla. Luther oli tuomittu harhaoppikseksi vain muutama vuosi aiemmin ja katolilainen kirkko valjasti inkvisition hoitamaan ongelman pois tältä suunnalta. Hollanti ja Belgia kuuluivat tuolloin vielä yhteen ja Saksasta protestanttiset ideat levisivät nopeasti tännekin. Erityisesti Antwerpenissa uskonpuhdistuksella oli huomattava vaikutus. Kaksi munkkia, jotka roviolla poltettiin olivatkin sieltä suunnalta. Ajat olivat kovat. Jopa Espanjan armeijakin kutsuttiin siinä kohtaa hätiin puolustamaan katolilaisuuden säilymistä... Lopulta kävi niin, että Belgian alue saatiin säilymään katolilaisena, vaikka pohjoisemmassa protestanttisuus vahvisti asemansa. 

Hiukan iloisempi lopetus: Kävimme miehen kanssa syömässä libanonilaista perjantai-illan kylmyydessä. Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa, mitäs sitä muuta voisi toivoa viikonlopun aloitukseksi, heh.