Yleensä me olemme aika luonnostaan empaattisia muille ihmisille, mutta itsellemme saatamme silti olla vähemmän ymmärtäväisiä. Olen huomannut, että ystävälle on paljon helpompi sanoa, että löysää nyt vähän, tai älä vaadi itseltäsi niin paljon, kuin sanoa sama asia itselleni. Mutta miksi itselleen ei voisi yrittää olla yhtä lempeä kuin ystävillekin olisi? Silloin voisi ehkä joissakin tilanteissa sanoa itselleen, vaikka että nyt kannattaa löysätä tahtia tai juuri nyt se, mihin nyt pystyn, on ihan riittävää. Jos alkaisi olla itse itselleen paras kaveri, niin sitä todennäköisesti puhuisi itselleenkin empaattisemmin.
Luulen, että itsensä kohteleminen riippuu ehkä eniten luonteesta ja jonkin verran elämäntilanteesta ja ympäristön asettamista odotuksista. Siksi kysymykseen, "kuinka voisin kohdella itseäni lempeämmin?" ei varmaankaan ole olemassa minkäänlaista standardiratkaisua. Itselleni olen keksinyt muutaman idean, mistä olen huomannut olevan apua. Yksi tällainen idea on kirjoittaa viikottain tehtävälistoja. Viikon kuluessa täytän jo seuraavan viikon listaa (sitä mukaa, kun hoidettavia asioita kertyy) jakamalla työasioita eri päiville sellaiseen rytmiin, mihin arvioin pystyväni. Ehkä tämä kuulostaa siltä, että listallahan sitä piiskaa itseään entistä enemmän. Minulle lista kuitenkin toimii nimenomaan päinvastoin, koska joutuessani jakamaan tekemisiä konkreettisesti useammalle eri päivälle, joudun samalla automaattisesti harkitsemaan, mikä on realistista ja mikä ei. Minulle realismi on parasta lempeyttä itseäni kohtaan.
En ehdota, että minulle sopiva systeemi toimisi muille, mutta jos tuntuu, että empatiaa riittää enemmän kaikille muille kuin itselle, niin kannattaa aloittaa pohtimalla, missä tilanteissa (ja asioissa) sitä yleensä vaatii itseltään enemmän, kuin mitä ikinä vaatisi ystäviltään. Sen jälkeen voikin sitten miettiä, kuinka niissä tilanteissa voisi toimia itseään kohtaan yhtä mukavasti kuin ystävääkin kohtelisi. Pienen miettimisen jälkeen alkaa mieleen nousta ideoita, joiden avulla voi alkaa osoittamaan itselleenkin enemmän ystävällisyyttä.
----
Have you noticed that, though we often rather naturally try to encourage our friends, we can be quite tough on ourselves? I have realised that it's so much easier for me to say to a friend that she should perhaps slow down a bit, or take better care of herself, than to say the same thing to myself. But why should one not be in the same way kind and understanding to oneself? One could sometimes tell oneself e.g. to take it easy or just accept that what I can do right now is just good enough. Becoming our own best friends could quite likely make us speak more sympathetically to ourselves, too.
The way we treat ourselves depends largely on our personality and somewhat on the life setting and expectations we pick up from our environment. Therefore, there is no standard answer to the question: How could I show more kindness to myself? I have lately discovered couple of things that help me enormously. One of them is keeping weekly to-do-lists. I know it sounds like pushing oneself even harder, but actually in practice it does the opposite to me. Getting my time organized on paper means that I have to concretely divide tasks between the weekdays already ahead of time. Adding things on my list makes me each time consider more realistically what is doable and what not. That sort of realism is one of the best kinds of kindness at the moment I can show to myself.
I'm not proposing my method to anyone, but if you feel that you sympathize with everyone else except with yourself, a good place to begin is to recognize in what situations (and in what matters) do you expect more from yourself than you would do from your friends. Once you have been able to identify a couple of areas that need a change it is not too difficult to come up with ideas about how you could begin treating yourself better.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti