Vaihtelua

Lauantai oli siis aivan mahtava päivä... Saatiin lopultakin olohuoneen kattoon lamppu paikalleen. Siinä roikkui muuton jäljiltä edellisen asukkaan likaisen keltaiseksi muuttunut roikkuva kattolamppu. Se pisti silmään joka kerran, kun vain katsoikin siihen suuntaan. Sain uuden lampun synttärilahjaksi syyskuussa. Lauantaina sitten porattiin. Taas kävi, kuten yleensäkin, toinen reikä sujahti helpolla, toinen jumittui johonkin metalliin. Meillä on kohta kaikki poranterät sileinä, mutta minkäs teet, kun parin sentin paksuinen kipsikerros hämää niin, että metallin huomaa vasta, kun siihen osuu. Joka tapauksessa kätevästi se lopulta kävi ja nyt on siisti, valkoinen lamppu katossa. 

Lampunripustus innoitti sitten hiukan jyräämään huonekalujakin uuteen järjestykseen. Mies toivoi, että nojatuolin vieressä olisi enemmän valoa. Musta pöytä on nyt sitten ikkunoiden välisellä seinällä. Väliaikaisesti tosin, en nimittäin ole ihan tyytyväinen. Se on liian suuri tuohon kohtaan. Mutta mitäs siitä, vaihtelu virkistää. Helpostihan se siitä siirtyy, kun seuraava idea tulee mieleen. 

Aika hyvä, että se lukuvalontarve oli miehen idea. Miehen perheessä ei nimittäin huonekaluja yleensä siirrelty sen jälkeen, kun niille oli keksitty paikka. Minun kotonani taas kaikki, mitä pystyi liikuttamaan siirtyi tämän tästä. No, ei nyt ihan "tämän tästä," se oli hiukan liioittelua, mutta ei meillä mitään huonekalua mikään pakko ollut missään tietyssä kohtaa pitää. Ensimmäisinä avioliittovuosina me käytiin tästä aihepiiristä useita keskusteluja. Muistan nähneeni monta epätoivoista ilmettä, kun siivouspäivänä rätti kädessä sanoin, että nyt tuli idea mieleen... Nykyään ainoastaan erityisen työläät siirrettävät (lue: purkamista vaativat tai liian painavat kahdestaan siirrettäväksi) vaativat neuvottelua. Itsekin olen tainnut muuttua, koska kynnys sellaisten siirtämiseen vaatii nykyään minultakin useamman viikon suunnittelun... Oikeastaan tämä kompromissi on vain ajoituksessa. Minä en enää sano, että jotakin suurta pitää siirtää "nyt ihan heti" ja mies ei enää sano "ei koskaan." Toimiva diili molemmin puolin. :)

---

Saturday was a magnificent day! We even got a new lamp up in the living room. Wow, finally the ugly yellowish shade from the previous tenants is gone! Getting the ceiling light issue solved, inspired us to move the furniture around. The black side table is not looking at its best between the windows, but right now it helps to have bit more light when reading something in the arm chair. Funny enough, improving the light situation was my husband's wish. When we got married, he was not really used to move furniture around. Or better to say, he had grown up so that the all pieces of furniture stayed in their fixed places. In my family the changing the order of furniture was a regular thing. The change is refreshing, isn't it? Well, we had quite a bit of "furniture moving discussions" in our first years of marriage. Since then, we seem to have found a fine balance. If something is really nasty to move (read: needs to be taken apart, or too heavy for only the two of us), I agree to think about it bit longer and if something is easy, he agrees to move it as soon as possible. I guess the compromise is only about the timing. I don't anymore say "immediately" and he does not say "never." A good deal, we both think.