Kauan ennen kuin me menimme naimisiin, löysin kirpputorilta kultaisen soikean kehyksen. Kun hääkuvat otettiin, pyysin valokuvaajaa leikkaamaan yhden kuvista siihen sopivaksi. Niin se kultakehys kuvineen on kulkenut meidän mukana maasta ja kodista toiseen. Aina se on löytänyt paikkansa ja aina sitä on yhtä mukava katsoa.Tänään tulin palaverista ja kotimatkalla poikkesin nopeasti kirpputorille. Se on sen verran kehno kirppis tätä nykyä, että sen selvittää viidessä minuutissa. Tällä viikolla kuitenkin lykästi poikkeuksellisesti jo toisen kerran. Ensimmäistä ostosta en voi tosin vielä valokuvata, koska sen ympärillä on kokonainen Playmobil-kylä, mutta tämä toinen onnistui helpommin.
Löysin taulujen seasta pienen, soikean, kultakehyksisen peilin. Autolle kävellessäni ajattelin tyytyväisenä, että sehän sopisi muodoltaan hääkuvan viereen. Ajellessani kotiin mietin asiaa uudestaan ja totesin, että ehkä ei sittenkään. En muista, olenko kertonut, että meillä käydessään opiskelijat melkein järjestään pysähtyvät katsomaan hääkuvaa. He sanovat yleensä iloisen ihastuneella äänellä: "Oh, tää on teidän hääkuva!" Sitten tulee muutaman sekunnin hiljaisuus ja puhuja kääntyy katsomaan meitä, vertaa meitä kuvaan ja jatkaa hiukan kummastuneella äänellä: "Te olette nyt vähän erinäköisiä."
Soikean peilin paikka ei siis tule olemaan hääkuvan vieressä. En minä halua joka kerran kuvaa katsoessani muistutusta siitä, että olen nyt hiukan eri näköinen ja muutun erilaisemmaksi joka vuosi. Jos peiliin ei katsota, me olemme vieläkin ihan samoja kuin siinä kuvassa. Ei meistä itsestämme tunnu, että me olisimme sen kummemmin muuttuneet.
Rentoa viikonlopun alkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti