Aamun tunnelmia

Pari päivää sitten mies viipyi ja viipyi kauppareissullaan. Ehdin jo soittaa peräänkin, koska laitoin wokkia ja yritin ajoittaa valmistumisen sopivasti. Se on aika nihkeää syötävää jäähtyneenä, kun vihannekset ohittavat parhaan hetkensä. Tulihan hän sieltä lopulta, ja kertoi olleensa juuri kukkakaupassa, kun soitin. Olen kyllä niin kiitollinen hänestä. En niinkään kukkien vuoksi, vaan ihan muutenkin. Hän on ihan väsymätön rohkaisija, keksii aina ratkaisut jokaiseen hätään ja kuuntelee valituksia ihan loputtomasti 'voi kättä, voi jalkaa' -linjalta alkaen 'apua, tämähän on ihan toivotonta'-linjalle saakka, vaikka keskellä yötä. Me ollaan luonteeltamme jokseenkin samanlaiset monelta osin, mutta on meillä erojakin. Mies on nimittäin optimisti, minä enimmäkseen jonkin sortin pessimisti. Mies on uskaltaja, minä olen varmistelija. Mies on suurpiirteinen, minä olen pikkutarkka. Olen hurjan kiitollinen, että mies on sellainen kuin on. Ja tietysti kiitollinen myös kukista.

Ja sitten on raamattu. Luulenpa, että Ps. 40 kaltaiset psalmit muuttuvat taas entistä rakkaammiksi tämän lukuvuoden aikana. Sain eilen kuulla vaatimukset ensimmäisten opintopisteiden suorituksesta. Pahin kuulema aluksi, mutta loppu menee sitten omalla painollaan. Ei auta kuin alkaa pilkkoa sanaa 'mahdottomuus' pienemmiksi osasiksi, niin ehkä se voi muuttua mahdolliseksi jossakin aikataulussa.

Hiukan asian vierestä, mutta mietin aamulla sitä, että Psalmi 40 on kirjoitettu tapahtumien jälkeen lopputoteamuksena ohitetuista kokemuksista (jos alinta kuvaa klikkaa suuremmaksi, sen pystyy ehkä lukemaan). Kirjoittaja ei kerro, kuinka kauan hän joutui odottamaan, ei mitä oli tapahtunut tai myöskään miten tilanne käytännössä muuttui. Olennaista on se, että tavalla tai toisella Jumala vaikutti hänen elämässään niin, että jalkojen alle löytyi taas tukeva maa ja mielessä alkoi soida uusi sävel.

Niissä melodioissa rynnistän nyt työpuuhiin. On TAAS perjantai. Mihin viikot oikein katoavat?

PS. Kiitos onnitteluista edellisen postauksen kommenteissa!