Harhautus

Uuden vuoden mysteeritavoite meni myttyyn. Sen verran itsekritiikkiä on siunaantunut, että sen hiukan jo aavistinkin. Tämä olkoon viikonloppu, jolloin en päästä koko tavoitetta edes ajatuksiini. Sama se, vuosi ei ole vielä menetetty. On vasta helmikuu. Jos jään liikaa harmittelemaan, voi mennä loppukin aika hukkaan. En kyllä muutenkaan harmittele ollenkaan, koska on oikeastaan vain vapautunut olo. Aloitan maanantaina ajattelemaan seuraavaa siirtoa, joka lähtee nollapisteestä liikkeelle. Tai ei ehkä sittenkään ihan nollapisteestä, koska myttyyntyneistäkin kokemuksista yleensä oppii jotakin. Ainakin sen, ettei yritä samaa uudestaan. Sekin on paljon, ettei lyö päätään montaa kertaa samaan seinään. ;-)

Viikonlopun ja mysteeritavoitteen pilallemenon kunniaksi käännän aivot off-asentoon ja ompelen tästä kangaspinosta ja pikkuliinoista jotakin vähemmän mystereitä sisältävää. Toisin kuin monissa muissa asioissa käsityössä näkee heti, jos jotain menee pieleen, ja aina voi purkaa ja yrittää uudelleen. En tiedä, onko maailmassa olemassa mitään muuta niin konkreettista asiaa kuin käsillä tekeminen. Maanantaiaamuna saatan sitten herätä viikonlopusta ja käsityöstä virkistyneenä pää täynnä suunnitelmaa B. Tai sitten en, mutta jos on kotoisin sisukkaasta maasta, periksiantaminen ei tule kysymykseen, ei ainakaan vielä helmikuussa.

Belgialainen Boch

Kirpputoreilta löytyy täällä paljon luonnonvalkoisia astioita. Jos ne ovat aavistuksen verran kuultavaksi lasitettuja, kermaan vivahtavia ja muodoltaan yksinkertaisia, niiden pohjasta löytyy todennäköisesti musta, hiukan epäselvä leima. En tiedä, onko astioilla ollut joskus enemmän arvoa, mutta kirpputoreilla niitä myydään parin euron hintaan. En tiedä myöskään sitä, ovatko astiat olleet ennen parempaan vai arkipäiväiseen käyttöön. Ehkä enemmänkin arkiseen, koska ne on helpompi kuvitella vanhaan aikaan maalaistalon keittiöön kuin kovin hienostuneeseen kaupunkiasuntoon.

Lupasin jo kauan sitten kertoa leivontakulhostani. Se on suuri, painava ja luonnonvalkoinen. Sama leima pohjassa. Litran sämpylätaikina kohoaa siinä mainiosti. On kuitenkin yksi asia, mikä siinä joskus harmittaa. Kun löysin sen kirpputorilta kauan sitten, sen vieressä oli täysin samanlainen pienempi kulho. Hintaa oli siinäkin vain pari euroa. Molemmat olivat likaisia, mutta ehjiä. En ymmärrä, mikä pihiys minuun iski, että saatoin jättää pienemmän ostamatta.

Myöhemmin löysin kauniin teekannun. Muutama vuosi sen jälkeen kuusi keittolautasta... Sohvapöytäkeikalla mukaan tarttui kulho narsisseille. Se tosin on rikkinäinen, mutta ei kai ehjään kauniiseen kulhoon mitään viitsisi istuttaakaan.

Belgialaisen Bochin astioita saa joistakin kaupoista myös uutena. Kerran näin oman leivontakulhoni sisustusliikkeessä ja siinä hinta oli yli kolmekymmentä euroa. En olisi ikinä ostanut niin kallista kulhoa. En varsinkaan uutena. Kirpputorien kiertäminen voittaa oikeat kaupat mennen tullen.

Arkiruokaa

Perunoista, kananmunista ja pavuista saa hyvää arkiruokaa - keitettyjä perunoita, kananmunakastiketta ja höyrytettyjä papuja. Kuten arvata saattaa, lopputulos ei ole valokuvan arvoinen, mutta maistuu aina yhtä hyvälle. Täällä papuja saa ympäri vuoden, kuten melkein kaikkea muutakin tuoretta vihreää. Hyvät perunat vaativat hiukan enemmän etsintää, mutta joskus sattuu kohdalle oikein maukas laatu. Usko tai älä, mutta ruoka tekee kauppansa ja perunoistakaan ei kuulu ainoatakaan valitusta, kun niiden seurana on kananmunakastiketta.

Koululainen kertoi pöydässä, että paras ystäväkin joutuu tänään syömään perunoita, koska hänen perheellään maanantai on perunapäivä. Voi kun olen onnellinen, etten ole itse keksinyt ns. "perunapäivää." Luulen, että silloin joutuisin kuuntelemaan valitusta jo etukäteen, koska joskus olisi pakko tehdä muutakin kastiketta.

Toiles de Jouy

1700-luvun puolivälissä Christophe-Philippe Oberkampf perusti tehtaan, jossa painettiin kuparilevyillä kuvioita puuvillakankaisiin. Tehdas sijaitsi pienessä ranskalaisessa Jouy-en-Jousas -kylässä Pariisi-Versailles tien varrella. Suuren suosion vuoksi Oberkampfin painettuja puuvillakankaita pidettiin uhkana Lyonin silkkiteollisuudelle. Niinpä tehdas julistettiin viideksikymmeneksi vuodeksi pannaan, eikä mitään painettuja puuvillakankaita saanut tuottaa eikä myydä.

Vasta vuonna 1760 tehdas voitiin avata uudelleen. Uudet ja suuremmat, jopa neliömetrin kokoiset, kuparilevyt mahdollistivat entistä laajempien kuvioiden painamisen. Ostajat innostuivat kuuluisan Christophe Huet -nimisen suunnittelijan kangasmalleista, joissa hän kuvasi esim. maalaiselämää. Napoleonkin ihaili Jouy-kuvioita. Niinpä joitakin hänen sotaretkistään ikuistettiin painettuihin puuvillakankaisiin.

(Teksti mukailtu kirjasta French Country Living, jonka on kirjoittanut C. Clifton-Mogg, 2008.)

PS. Ihana viikko takanapäin. Harmi vain, että aika kului niin nopeasti. Kaikki suunnitelmat eivät toteutuneet, mutta uusi mahdollisuus onneksi odottaa muutaman viikon päässä. Lentokentältä palattua yksi poti hirveää vatsakipua, joka meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Taisi olla vain ikävää, mikä on tietysti helposti ymmärrettävissä, vaikka kuulema koskaan ennen ei ole vatsa tullut sellaisesta kipeäksi. Kerta se on ensimmäinenkin. Sen verran draamaa hyvästeihin aina sisältyy. Ihana kun kävit, isoäiti! Aloitimme jo päivien laskemisen seuraavaan visiittiin.

Valentine's Day

Sain kutsun yllätysmatkalle ystävänpäivän kunniaksi. Yleensä vainuan kaikki yllätykset jo heti, kun niitä vasta kehitellään. Tällä kertaa sain salaisuudesta pienen osan selville vasta hetkeä ennen ja senkin vain, koska arvasin jotakin muuta. Mies oli tietysti innoissaan, että sai kerrankin yllätettyä ihan oikeasti. Isoäiti oli suunnitelmissa mukana, joten kotosallakin oli ollut huippuhauskaa meidän poissaollessa.

Otin valokuvia, kunnes sormet olivat kylmästä tunnottomat. Monta hienoa rakennusta jäi kuvaamatta, mutta annoin periksi, koska palelsi ihan kamalasti. Tässä muutama valokuva, jotka todistaneevat kylmästä ja lumesta, joiden odotan kovasti jo loppuvan.

Jane Austenin Kleenex-laatikko

Kaipailin viikonlopun aloitukseksi pientä käsityötä. Ompelukone oli esillä jo valmiiksi muusta syystä ja huomenna on edessä lahkeiden lyhennystä. Tilkkupussissa oli sopiva puuvillapala, joten tein päällisen Kleenex-laatikolle. Tulee ihan Jane Austenin Sense & Sensibility -filmi mieleen. Siinä filmissä on juuri samanlaisia siniharmaan sävyjä ja paljon puuvillamaisia kankaita. Hassua, miten pelkkä tilkkupala voi kuljettaa ajatukset ihan eri maailmaan.

Pingviini ja ohjekirja

Koululainen askarteli pingviinin. Hieno tulikin! Lupasin blogata siitä, koska se oli niin iloisen näköinen. Tyttö tietysti, senhän huomaa jo silmäripsistä! Arktiset tunnelmat ovat taas täälläkin - lunta VIELÄKIN maassa ja paleltaa ulkona ja sisällä.

Ystävänpäiväviikolla koulussa oli askarreltu ohjekirja Riita... Miten sen ratkaisen? Sivuja on lähes kaksikymmentä. Jokaisella sivulla on ratkaisu. Kirjaa kuulema pitää pitää kaiken varalta takintaskussa niin pitkään, kunnes osaa ohjeet ulkoa ja tietää, miten esim. välitunneilla toimitaan. Tyttö näytti, että sen voi vetäistä todella nopeasti taskusta esiin ja alkaa selata, jos tarvitaan ratkaisua. Meinasi ottaa sen uimahalliinkin mukaan siltä varalta, että sattuisi tulemaan isän kanssa riitaa... ;-)

Hyviä ideoita ohjekirjassa olikin:
- Pysyn rauhallisena.
- Lasken ensin kymmeneen.
- Olen rehellinen.
- Suostun sinun ehdotukseesi.
- Annan anteeksi.
- Olen taas ystävä.

Näillä ratkaisuilla pääsee pitkälle. Ja mikä parasta, säilyy kauan ystävinä!

Ihanaa ystävänpäivää!

Kirpparilta

Lopultakin löysin kirpputorilta mieleiseni sohvapöydän. Muodot ovat kauniit, korkeutta on tarpeeksi ja pinta on ruudutettu. Aarre minun mielestäni, vaikka onkin täysin arvoton. Pöytä sopii meille loistavasti. Paljon paremmin kuin edellinen, joka oli kyllä oi-niin-käytännöllinen, mutta vähemmän esteettinen. En usko kaipailevani sen perään, vaikka uudelle pöydälle ei kovin suurta jälkiruoka-/kahvitarjoilua saakaan katettua. Kauneus voittakoon käytännöllisyyden!

---

PS. Tänäaamuna heräsimme lumipyryyn. Uutisissa kehoittivat ihmisiä jäämään kotiin, koska ruuhkaa oli 900 km. Tämä maa ei ole edes pohjoisesta etelään tai idästä länteen niin pitkä, joten ruuhka on ollut aikamoinen, vaikka meidän suunnitelmia lumi ei muuttanutkaan. Nyt aurinko hiukan paistaa. Toivon, että se sulattaa lumet. En pääse enää talven tunnelmaan, en sitten millään.

Löytö

Nyt eivät kankaat tule loppumaan.

Kävin kangaskaupassa, jossa on kaikkea, mitä voisi sisustukseen liittyen kuvitella. Mitenkö siinä kävi? Luulin meneväni pieneen kakkosluokan varastomyymälään teollisuushallien takaosaan. Todellisuus oli kuitenkin ihan toinen. Yllätyin kankaiden määrästä niin, että en keksinyt yhtään mitään ostettavaa. Tuntui, että pää tyhjeni kaikista selkeistä ajatuksista, koska jokaiseen ideaan, mitä olen ajatuksissani pyöritellyt viime aikoina, oli niin paljon vaihtoehtoja. Aikani hypisteltyäni ja päiviteltyäni kirjauduin asiakkaaksi ja sanoin lähteväni kotiin miettimään, mitä oikeasti tarvitsen. Lupasin tulla takaisin. Myyjä katsoi minua hieman omituisesti.

Kotona keksin tietysti heti vaikka mitä.

Tuulihattuja

Tammikuun Ariadne at Home -lehdestä löysin kuvan pienistä tuulihatuista. Yleensä olen itse leiponut giganttisen kokoisia (puolentoista sämpylää) tuulihattuja ja täyttänyt ne esim. mansikkarahkalla. Hyvin ovat tehneet kauppansa. Idea sulatetusta tummasta suklaasta, johon pieniä, tyhjiä tuulihattuja voisi dipata, on mielestäni aika herkullinen.

Tuulihatut suklaan kanssa sopisi hyvin esimerkiksi jälkiruoaksi. Kunnollisen mausteinen pastaruoka alle ja siihen sitten tuulihattuja suklaadipillä. Ei tarvitsisi varmasti muuta, kuin antaa vieraille lautasliinat käteen, laittaa keskelle pöytää ainekset, ja voilá - saattaisi jopa syntyä kilpailu siitä, kuka ehtii syödä eniten! Tuulihatut olisivat ehkä hiukan keväisempiäkin kuin joulutortut, joita leivoin perjantaina jälkiruoaksi kylässä olleiden oppilaiden toiveesta.

Tuulihatut

2 dl vettä
100 g margariinia/voita
1 tl sokeria
> Mittaa kaikki paksupohjaiseen kattilaan ja kuumenna hiljaa, kunnes voi on sulanut.
2 dl vehnäjauhoja
> Ota kattila pois liedeltä ja sekoita jauhot nopasti puulusikalla tasaisesti liemen sekaan.
> Siirrä kattila takaisin liedelle ja vatkaa taikinaa kohtalaisella lämmöllä 1-2 min., kunnes taikina irtoaa kattilan laidoista ja alkaa muodostaa kalvoa kattilan pohjalle. Tämä vaatii hiukan keskittymistä, mutta sen kalvon huomaa kyllä heti, kun se alkaa ilmestyä.
4 munaa
> Siirrä kattila pois liedeltä. Lisää munat yksi kerrallaan sekoittaen taikinaa voimakkaasti puulusikalla, kunnes muna on imeytynyt taikinaan kokonaan ennen seuraavan munan lisäämistä. Tässä ei auta kiirehtiä, koska kananmuna on se, mikä taikinan kohottaa.
> Kuumenna uuni 220 asteiseksi. Lusikoi taikina pieniksi keoiksi leivinpaperieiden päälle pellille Jätä tarpeeksi tilaa. Paista noin 20 minuuttia. Tuulihatut ovat valmiita, kun ne ovat kaksinkertaistuneet kooltaan ja väriltään kullanruskeita.

Resepti on mukailtu Julia Childin toimittamasta Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirjasta. Ihmettelin monesti, miten ihmeessä tämä taikina onnistuu niin helposti, vaikka usein sanotaan, että tuulihattutaikina on hirmuisen hankala. Sitten katsoin syksyllä Julia & Julie -elokuvan, enkä ole enää ihmetellyt ollenkaan.

Kevätpäivä

Aurinko paistaa ja tuntuu melkein kuin olisi 10 astetta lämmintä! Puistossa oli kevään merkkejä jo selvästi näkyvissä - krookukset, narsissit ja hyasintit tekevät kovasti tuloaan, talvenkestävät orvokit jo kukkivat osittain... Voi, jospa KEVÄT olisikin jo tullut jäädäkseen! Etteivät helmikuun tosiasiat aivan unohtuisi, ensi viikoksi on taas tiedossa viileämpää.

K-16

Viime päivinä uutissa on ollut paljon esillä ns. "nolla-toleranssi." Täällä se tarkoittaa tällä hetkellä poliisin tiukennettuja otteita lähellä olevassa kaupunginosassa. Siellä voi kuulema ostaa Kalashnikov-aseita 50€ hintaan. Poliitikot ja kaupungista vastuussa olevat eri piirien poliisimestarit eivät ole yksimielisiä nolla-toleranssin suhteen. Jotkut pelkäävät, että sillä vain siirretään rikollisuus toisiin kaupunginosiin, jotka muuttuvat seuraavaksi yhtä rauhattomiksi. Toiset taas vaativat kaupungin eri poliisipiirejä parempaan yhteistyöhön. Oikeusistuin kieltäytyy laittamasta tiukennettuja otteita käytäntöön, koska kukaan ei ehdi hoitaa rangaistuksien antamista. Asiasta vastaava ministeri sanoo tilanteen olevan sietämätön, koska kyseessä on EU:n pääkaupunki ja niissä kaupunginosissa, missä jopa poliisejakin kohti ammutaan sota-aseilla keskellä kirkasta päivää, ei ole kenellekään turvallista liikkua kadulla.

Samalla alueella tapahtuu jatkuvasti pienempääkin rikollisuutta. Usein joku rettelöi linja-autossa, jatkuvasti varastetaan liikennevaloihin pysähtyneistä autoista käsilaukkuja, jne... Tapahtuuhan suurissa kaupungeissa kaikenlaista, mutta raskaat sota-aseet ovat Keski-Euroopassa katukuvaan sopimattomia. Kalashnikov-jutun jälkeen päätimme yhteistuumin kiertää sen kaupunginosan vastaisuudessa kaukaa. Enää ei tee mieli oikaista sitä kautta mihinkään, eikä tee mieli mennä halvalle vihannestorille sen alueen keskustaan.

Sitten aloin nähdä painajaisia. Joka yö väistelen jotakin ampujaa tai pommeja, joiden hehkulanka jo kiiltää oranssina... Ja - TA-BOOM!!! - juuri, kun minä ehdin heittäytyä maahan kauempana. Eikä minua oikeasti edes pelota sen enempää kuin, että päätin välttää sitä yhtä kaupunginosaa. Se nyt oli mielestäni ihan asiallinen ajatus. Jos vain alitajunnasta saisi otteen, niin nuo unet loppuisivat heti. Siihen saakka minulla pyörii öisin jännittävämmät filmit unissa, kuin mitä ikinä olen edes nähnyt hereillä ollessa... Ihan vain selvyydeksi, että uutisissa ei näytetty muuta kuin vanha arkistoitu pätkä keskivertokatumellakasta ja sitten vain poliitikkojen keskustelua. Mielikuvituksen puutteesta en ainakaan voi väittää kärsiväni. Mitenköhän sen ottaisi positiivisesti, kun herää hikimärkänä jouduttuaan väijytykseen...

Kauniita kuvia

Löysin ihanan linkin Pale and Interesting Look Book. Inspiraatio alkaa heti virrata, eikö? Tekee mieli lähteä pitkälle, pitkälle kirpputori-/antiikkimarkkinakierrokselle... Keskellä viikkoa ei auta kuin unelmoida kauniiden kuvien avulla.

Tänään yritin saada koululaisen lenkkiseuraksi. En saanut idealleni juurikaan vastakaikua, joten lähdimme lyhyelle keikalle uimahalliin. Sovimme, että uimme ensin puoli tuntia "sportief" ja sitten lekottelemme lämpimässä lastenaltaassa hetken. Tyttö ui nopeammin kuin minä, eikä valittanut ollenkaan sitä urheilullista uimaosuutta. Saimme liikuntaa, vaikka satoikin vettä. Se on aika hyvin se. Eurooppalainen huonon-sään-ulkoilu-laiskuus on tarttunut meihin näköjään ihan vakavasti. Suomalaisena oikein nolottaa tunnustaakin mokomaa. Tätä menoa varmasti kohta ihmettelen, mitä se Kekkonen oikein ajatteli, kun sanoi joka sään olevan ulkoilusäätä!?!

Ompeluduuds...

Minä voisin melkein alkaa esittämään jotakin hurjapäiden ompeluohjelmaa. Ottaisin vastaan haasteita, joita en oikeasti hallitsisi ollenkaan ja sitten esittäisin, miten selviydyn. Olisi minulla yksi tosielämässäkin tapahtunut hurja juttu, jonka voisin esittää uudestaan. Astuin kerran lattialle levitettyjen kangaspalojen yli ja väärinpäin pystyssä ollut nuppineula upposi sentin syvyyteen kantapäähäni. Tosin huutaisin niin kovasti kuin kurkusta lähtisi. Tosielämässä olin, kuten melkein aina, asiallisen pidättyväinen, purin vain kivusta mutisten hampaita yhteen ja vedin sen nuppineulan itse irti. TV-ohjelmaan sopisi kunnon karjaisu paremmin. Tai ehkä palkkaisinkin oman näköiseni stuntin, koska se nuppineula tekee oikeastikin kantapäässä todella kipeää.

Lupasin sen enempää ajattelematta ommella ystävän pian syntyvälle vauvalle froteepäällisiä hoitotason pehmusteelle. Koululaisen vauva-ajasta on näköjään jo niin pitkä aika, etten yhtään muistanut, että sellaisissa tasoissa on yleensä laidat vinosti koholla. Kuvittelin selviäväni vajaassa puolessa tunnissa. Froteeta en ollut ommellut ikinä aikaisemmin. Jouduin harsimaan, kun yhtäkkiä tajusin, että jos koneella ommellessa menee yksikin kankaan värinen tikki väärin, sitä ei ensinnäkään pysty näkemään silmukoiden seasta, eikä sitä toisekseen muutenkaan pureta millään repimättä froteeta pilalle. Onnistuihan se lopulta. Yleensä kaikki onnistuu. Niin kai niiden hurjapäidenkin ideoissa, vaikken ikinä ole katsonutkaan niiden ohjelmaa.

Jännitys siitä, että saattaa turia toisen ostamaa kangasta, on oikeasti hiukan pelottavaa. Luulen silti, että vastaanottaja on tyytyväinen lopputulokseen. Olen minä itsekin. Nyt pitää vaan löytää aikaa ommella vielä se toinenkin. Että saan lupaukseni pidettyä. ENNEN kuin se vauva syntyy. ;-)

Apple crumble

Tänään on kahvitauolla eilistä jälkiruokaa. En tiedä voinko edes puhua varsinaisesta kahvitauosta, kun juon aina pelkkää teetä. Tänään vihreää. Se on mustaa teetä raikkaampaa, vaikka en kovin kovasti sen terveysvaikutuksiin uskokaan. Aasiassa ihmiset tosin pysyvät terveempinä pidempään. Jos se todellakin on vihreän teen vaikutusta, uskoisin, että teelehdet saavuttavat heidät hiukan tuoreempana ja vähemmän käsiteltynä kuin meidät täällä steriilissä lännessä.

Apple Crumble

4 suurta omenaa (ei omenasoseeseen sopivaa lajiketta)
reilu rkl kanelia
1 1/2 rkl sokeria

100g margariinia
50g sokeria
175g jauhoja
1/2 tl kanelia

> Kuori ja suikaloi omenat. Sekoita rkl kanelia ja 1 1/2rkl sokeria omenasiivujen joukkoon. Levitä omenat voideltuun uunivuokaan. Nypi margariini, sokeri, jauhot ja kaneli taikinaksi. Levitä muruina omenasuikaleiden päälle. Paista 180-200 asteessa, 20-30 min.

Jos ei satu olemaan aitoa vaniljaa sisältävää vaniljajäätelöä, niin vaniljakastikkeen saa tehtyä itsekin. Tosin kastiketta vartenkin on hyvä olla oikeaa vaniljasokeria (sitä, missä on mustia pisteitä mukana). Sen jälkeen ei kaupan valmisvaniljakastike maistu enää miltään.

Vaniljakastike

2 dl kuohukermaa
2 keltuaista
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria

> Eroita keltuaiset valkuaisista ja laita ne kattilaan. Lisää kerma ja vatkaa sekaisin. Kuumenna vatkaten kunnes kermaseos sakenee, mutta älä keitä. Jos seos kiehuu hetkenkin, tuloksena on aikamoista vaniljapuddingia. Sekoita mukaan sokeri ja vaniljasokeri.

Kuten sanoin, omenapaistos ei maistu seuraavana päivänä yhtään huonommalta. Ongelma vain on, että se ei aina säästy muista syistä päivää pidempään.