Viime aikoina on lähipiirissä ja aavistuksen verran sen ulkopuolellakin ollut niin paljon sairautta, että muutamaan kuukauteen ei ole ollut päivääkään, etteikö terveys tai sen puute ole ollut jossakin muodossa puheenaiheena. Verikokeita, tulehduksia, lääkityksiä, lisätutkimuksia, pelkoa ja tulosten odottelua... Joskus ihmeellisesti vastoinkäymiset kasaantuvat ja yhtä aikaa tulee kaikenlaista siitäkin huolimatta, ettei kenenkään tilanne mitenkään sinänsä liity toisiinsa.
Tytön kanssa on viime aikoina usein ollut puhetta myötätunnosta ja hiukan sen puutteestakin. Se nimittäin korostuu silloin, kun sairaus vaivaa. Sille, joka on terve, ei ole iso vaiva pysähtyä kysymään kuulumisia tai kuuntelemaan hiukan valitusta. Mutta aika usein me ihmiset ei taideta olla kummassakaan kovin hyviä. Ehkä me kysymme, mutta ei ihan kuitenkaan ymmärretä saamaamme vastausta. Tai kuuntelemme hetken aikaa, mutta sitten vastataamme lohdutukseksi jotakin sellaista kuten vaikka "ei kannata olla huolissaan" tai sanomme, että "no, kuule, niin minullakin." Vaikka usein tosiasia on, että ihan ilman huolta ei kukaan sairasta, ja terveen ongelma tuskin vastaa sairaan tilannetta millään muotoa. Jos ongelma taas jatkuu kauemmin, niin me usein alamme olettaa, että sairastaminen nyt vaan on tämän henkilön normaalia elämää eikä mitään sen kummempaa. Sairaus ei kuitenkaan ole ikinä normaalitila kenellekään. Jokainen sairastava toivoo olevansa terve. Normaalista ja arkisesta tulee nopeasti arvokastakin arvokkaampaa, kun sen uhkaa menettää. Terveet eivät sitä ehkä aina täysin hahmota, koska se on meille niin itsestään selvää, että voimat riittävät aamusta iltaan saakka, kaikkeen pystyy omin voimin ja huominen on vähintään yhtä mukava kuin tämäkin päivä.
Tässä näitä vaihtuvia tilanteita sekä lähempää että kauempaa viime viikot katseltuani, olen taas saanut muistutuksen siitä, että meidän terveiden pitäisi kyllä kestää hiukan paremmin. Jotakin sairastavan pitäisi pystyä meiltä odottamaan. Ehkä ainakin sen verran, että pysähtyisimme oikeasti kuuntelemaan. Että osoittaisimme myötätuntoa ja sietäisimme pelkoa, epävarmuutta ja kipua sen hetken ajan, kun vierellä olemme. Sairastavahan itse joutuu kantamaan niitä koko ajan, kun terve taas voi ottaa niistä jotakin kannettavakseen vain siksi pieneksi hetkeksi kuunnellessaan, mitä oikeasti kuuluu, ja kysyessään, miltä sairastaminen tuntuu.
Näitä taudinkuvia miettiessäni, löysin yhtenä päivänä Psalmista 9 hyvän jakeen, minkä kirjoitin keittiön muistitaululle ihan siksi, etten sitä ihan heti unohtaisi. Aina on toivoa. Toivoa tietysti paranemisesta, mutta ennen kaikkea toivo siitä, että Jumala on aina uskollinen tilanteista riippumatta. Se on totuus, mikä kantaa ja antaa kestävyyttä silloinkin, kun joutuu odottelemaan epävarmuudessa, sietämään sairauden aiheuttamaa tilannetta tai jännittämään pahinta. Luottamusta päivääsi, jos satut olemaan samassa veneessä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti