Kuten kuvasta näkyy jouluvalot ovat edelleen paikallaan. Ne ovat kivasti piristäneet tähän asti harmaita aamuja ja pimeitä iltoja. Pääsiäiseksi ne kuitenkin varmaan täytyy ottaa alas. Jossakin kai menee joku näkymätön jouluvaloraja, eikö vaan? Kynttilöitäkin tulee edelleen poltettua, vaikka yleensä jo tammikuun loppuun mennessä nekin tuntuvat liian jouluisilta. Ehkä tästä kaikesta voi syyttää takatalvea. Tänä viikonloppuna nimittäin tuli lunta täälläkin, muttei se onneksi enää pysynyt maassa. Saisi jo riittää. Viikon verran ehti olla niin ihanan lämmintä, että uskoin jo kevään tulleen.
Valkoisten tulppaanien lisäksi violetit ovat yleensä ihan kivoja nekin, vaikka en violettia muuten siedäkään. Mulla ei varmaankaan ole värien ja sävyjen kanssa minkäänlaista joustavaa, harmaata aluetta. Joko tykkään tai en tykkää ollenkaan. Koskaan en mitään siltä väliltä. Tähän voi olla joku viisaampikin analyysi, mutta minä koen, että värit luovat tunnelmia ja jotkut tunnelmat vaan ovat sellaisia, että en niitä kaipaa ollenkaan. Onneksi olen muuten kuitenkin hiukan joustavampi, ettei sentään koko elämä ole ihan niin kireää, heh.
Viime päivinä olen käyttänyt taas vaihteeksi anglikaanien rukouskirjaa. Vaihtelu virkistää hartaushetkiäkin. Raamatun sana kaikissa muodoissaan aina rohkaisee ja innostaa. Siitä tuli mieleen, että lueskelin eilen opiskelujen tiimoilta yhtä antropologian klassikkoa siitä, miten ajan kokemus ja uskonto liittyvät yhteen (Johannes Fabian, Time and the Other). Siinä kirjoittaja kuvasi hienosti, miten esim. erilaisten juhlapäivien välityksellä uskonnollinen ihminen tavallaan elää aina uudelleen menneisyydessä tapahtuneita pyhiksi luokiteltuja asioita. Kuten nyt vaikka pääsiäisenä kristityt muistetelevat Jeesuksen kuolemaa ristillä, ja elävät niitä hetkiä uudelleen jumalanpalveluksen liturgiassa tekstien, laulujen ja ehtoollisen välityksellä. Niissä hetkissä menneisyys koskettaa voimakkaasti nykyhetkeä ja kahden vuosituhannen aikaero ei tunnu missään. Mietin siinä lukiessani, että itseasiassa samaa tapahtuu hartaushetkissäkin, kun raamatun jakeet koskettavat ja sana muuttuu eläväksi. Menneisyys ja nykyhetki nivoutuvat siinäkin samalla tavalla toisiinsa. Tuo kyseinen antropologi ei jäänyt pohtimaan sitä, miten voimaannuttava vaikutus noilla hetkillä on, mutta se onkin enemmän kiinnostava näkökulma teologian kuin antropologian kannalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti