Uuden tietokoneen ja kameran yhteistyö nyt hiukan mättää, mutta tässä muutama puhelinkuva muutama viikko sitten maalaamastani taulusta. Toinen juttu mikä mättää on vallitseva harmaa sää. Valokuvaus alkaa taas olla hankalaa sumeassa valossa, vaikka tuokin kohta, missä taulu roikkuu, on itseasiassa päiväsaikaan aina sinänsä valoisa. Nyt kun valitukset on pois alta, niin voin pikkuisen avata taulun tarinaa.
Viime vuonna, kun tytön sairaus todettiin, elämä tuntui rauhattomalta. Muutaman kuukauden ajan tuntui, että kymmenien lääkärikäyntien välissä ei juuri ehtinyt elämään. Jos olisin siinä kohtaa tullut maalanneeksi jotakin, en olisi varmaan saanut muuta kuin tuon sinisen osan kanvaasille. Nyt puolentoista vuoden jälkeen on välillä edelleenkin niitä päiviä, milloin asiat tuntuvat hiukan hankalilta ja kalenterikin tukkeutuu ihan täysin. Silloin tällöin ilmassa taas on niin paljon synkähköjä tunteita. Äitinä täytyy vaan pyrkiä ottamaan ne vastaan myötätuntoisesti, keskittyneesti kuunnellen ja rohkaisten, mutta samalla kuitenkin yrittää olla itse uppoamatta niihin juuri sillä hetkellä. Omat pelot ja synkkyydet täytyy miettiä omassa päässä tai aikuisten kesken.
En väitä hetkeäkään, että olisin "tottunut" tähän sairasteluun. Rutiinilla kyllä laitan opettajille viestejä, muistan piikitykset ja buukkaan lääkäriajat. Osaisin myös ajaa sairaalaan kaupungin toiselle reunalle unissani. Silti en ole tottunut siihen, että koko ajan on olemassa uhka, että sairaus aktivoituu suuresta lääkeannoksesta huolimatta. Se pelko ei ole tuulesta temmattu, koska se on jo pari kertaa tapahtunut. Sen vuoksi pienikin muutos saa edelleen stressin tunteet nousemaan, vaikka tiedänkin jo, ettei viikonkaan mittaiseen säikähdykseen kannata heti reagoida.
Kaikesta huolimatta aurinko paistaa silti. Välillä sumun takaa, mutta kirkkaasti joka tapauksessa. Aika diagnoosin jälkeen on ollut raskasta eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta ei se kokonaisuudessaan ole ollut synkkää. On paljon asioita, mistä olen kiitollinen. On paljon asioita, mitkä ovat kaikesta huolimatta erityisen hyvin. Niistä voi huononakin päivänä ammentaa ihmeellisen paljon iloa. Ehkä yksi iso harmituksen aihe saa hyvät asiat näyttämään entistä paremmilta. Tai ehkä kontrasti ilon ja surun, levon ja pelon välillä on niin voimakas, että kaikki ääripäät ovat korostuneesti läsnä.
Oletko muuten ikinä huomannut, että kauniita vaahtopäitä ei synny ilman voimakasta aallokkoa? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tässäkin tilanteessa olemme kaikesta huolimatta saamassa enemmän kuin menettämässä. Huonot asiat eivät kuitenkaan itsessään käänny hyväksi. Tosiasiahan se on, että mikä tahansa sairaus on aina terveyden menetys. Silti kuitenkin huonokin asia voi tuottaa jotakin hyvää. Jotakin sellaista oppimista tai vahvistumista, mitä ei ikinä tapahdu silloin kun kaikki menee toivotulla tavalla. Se ei tarkoita, etteikö ne huonot asiat kirpaisisi ihan tarpeeksi syvältä. Eikä se tarkoita sitä, että harmit pitäisi puhua hyväksi. En minä vieläkään keksi yhtään hyvää asiaa tästä sairastamisesta itsestään. Jossakin kohtaa kuitenkin varovasti huomaa, että alkaa kaikesta huolimatta hitaasti nousta plussan puolelle. Se on vähän yllättävä positiivinen sivuvaikutus, kun huomaa, että onkin kulkenut monta askelta eteenpäin, vaikka luuli lentäneensä kilometrikaupalla taaksepäin. Korkeat, mahtavat vaahtopäät ovat kauneinta, mitä myrsky saa aikaan. Myrsky on ehkä joskus se hinta, minkä niistä joutuu maksamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti