Suloisista suloisin adventtikalenteri

Ooo, mikä adventtikalenterikortti! Tämä on siis niin ihana, että laitoin sen esille heti kun kuoren olin avannut, vaikka marraskuu olikin vasta puolivälissä. Tuon kullalla raidoitetun kynttiläkipon jälkeen se olikin ensimmäinen joulujuttu, mikä pääsi esille tänä vuonna. 

Adventista puheen ollen tämä vuosi on kyllä nyt lievä pettymys. Minulle adventtisunnuntait ovat melkein yhtä tärkeitä kuin joulu itse, joten olin kyllä harmissani, kun huomasin, että ensimmäinen adventti onkin vasta joulukuun puolella. Olin jo henkisesti valmistautunut viettämään sitä jo nyt menneenä viikonloppuna! Sitten katsoin, että neljäs adventti onkin jo jouluaatto! Höh, melkein menee joulu pilalle sellaisesta päällekkäisyydestä, heheh! Joulu tulee ihan liian aikaisin, kun ei ehdi edes neljättä kynttilää sytyttää rauhassa. Lievää dramatisointia ehkä, mutta oikeesti adventtisunnuntait ovat minusta vuoden parhaita. Tykkään niin siitä, että ne pitkittävät joulunodotusta mukavasti. 

Tänä vuonna mulla on ihan kauhea ikävä lunta! Yleensä otan tämän asian ihan rennosti nykyään, enkä sure lumettomuutta sen kummemmin. Nyt kuitenkin pinterest on varmaan tehnyt tepposet, kun aina sen avatessani toinen toistaan tunnelmallisemmat lumimaisemakuvat pomppaavat heti esiin. Ehkä olen pinnannut niitä muutaman liikaa ja nyt niiden tarjonnalle ei loppua näy. Sama pätee puutalojen joulukoristuksiin.... Täytyy varmaan aloittaa jonkinlainen pinterestdieetti, ettei lopulta ala harmittaa viettää joulua täällä Belgiassa.   

Tarpeeksi

Joskus tapahtuu monenlaista. Yksi asia johtaa toiseen ja lopulta alkaa pinna kiristyä. 

Erästä sellaista pinnaa kiristänyttä asiaa kun äskettäin pohdin huomasin, että sen taustalla taitaa olla jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta, mikä sitten aaltoilee hallitsemattomasti. Ensin yllätyin hiukan itsekin, että tulin edes ajatelleeksi mitään sellaista. Parissa sekunnissa kuitenkin ärsytykseni laantui täysin ja huomasin, että kyllä se lähellä on minuakin, että helposti kokee olevansa liian vähän sitä ja liian vähän tätä. Nykymaailmassa varmasti jokainen tuntee enemmän tai vähemmän, että joutuu vastaamaan monenlaisiin ja eri suunnista tuleviin odotuksiin, aikaa tuntuu olevan aina hiukan liian vähän ja voimavaratkin ovat rajalliset, vaikka niitä kuinka venyttäisi. Siinä missä joku mittaa onnistumistaan ulkopuolisen palautteen kautta, toinen arvioi jatkuvasti itse itseään ja omia suorituksiaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä, jos lopputulos on aina se, että minä en ikinä ole tarpeeksi. Kummin päin vain, lopputulos on helposti se, että siinä ennen pitkää turhautuu ja jotenkinhan se jossakin kohtaa alkaa purkautumaankin. 

Ratkaisu riittämättömyyden tunteeseen voisi olla huomata se, että minun henkilökohtainen arvoni ei riipu yhtään mistään, mitä teen tai saavutan. Teologille tästä tulee mieleen esim. Martta-syndrooma ja hänen siskonsa Maria, joka sai Jeesukselta kehut siitä, että osasi keskittyä olennaiseen. Liian usein olen kuitenkin tämän teeman yhteydessä kuullut vedottavan Paavalin kirjoitamaan jakeeseen (Fil. 4:13): "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa."  Tyypilinen tulkinta menee useimmiten niin, että voin ryhtyä mihin vaan ja tehdä ihan mahdottomiakin. Jaetta käytetään siis tsemppilauseena. Minusta se pitäisi kuitenkin paremminkin tulkita niin, että jo sen "kaiken" mitä edes yrittää tehdä, pitäisi olla linjassa levollisuuden ja luottavaisuuden kanssa. Kun jaetta nimittäin katsoo asiayhteydessään, niin edeltävissä jakeissa korostuu erityisen voimakkaasti tietoisuus siitä, että kaikki elämän osa-alueet ovat Jumalan kädessä, eikä sen vuoksi hötkyilystä mihinkään suuntaan ole sen kummempaa hyötyä. Mahdottomuuksien tavoittelemisen sijaan kannattaakin mieluummin hiljentyä, luottaa ja ottaa Paavalin esimerkin mukaan tilanteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat.

Tuolla pienellä rohkaisevalla jakeella voi siis vaihtoehtoisesti joko piiskata itseään sellaiseen vauhtiin, että ei koskaan ehdi pysähtymään ja olemaan tarpeeksi, tai sen avulla voi löytää terveen tasapainon elämään ja nöyrästi huomata yhdessä Jumalan kanssa riittävänsä kaikissa tilanteissa levostakin käsin juuri sopivasti. Minä ainakin valitsen tuon jälkimmäisen tulkinnan.          

Värejä ja lämpöä

Vielä on puissa hiukan väriä. Tämän kuvan ottamisen jälkeen tuli muutama kunnollinen tuulenpuuska ja nyt lähes kaikki lehdet ovat lähteneet. Niin kauan kuitenkin, kun näkee yhtään keltaisia, oransseja ja punaisia lehtiä kannattaa nauttia. Harmaata ja ruskeaa saakin sitten muutaman tulevan kuukauden aikana ihan riittävästi.  

Tykkään muuten tuosta lampusta ikkunalaudalla. Ostin sen alunperin keittiöön joitakin vuosia sitten, mutta nyt se on asettunut olohuoneen ikkunalle. Ulkoapäin on kiva aamuisin ja iltaisin, kun ikkuna on valaistu. Olohuoneessa ollessa  taas tuntuu, ettei pimeys tule sisään, kun lamppu loistaa siinä välissä. 

Ikkunalautojen kanssa on tässä asunnossa se harmi, että talvisaikaan ei voi pitää kasveja ikkunalla ollenkaan, koska patterit polttavat ne pilalle. Joillakin naapureilla niitä on, mutta ehkä heillä on lämmöt matalammalla kuin meillä. Täällähän on aika tyypillistä, että talvisin sisätiloissa on vain 18-19 astetta. Paikalliset vain lisäävät vaatekerroksia päälle, mutta lämmitykseen ei turhaan tuhlata. Ei meilläkään ole siihen kuin puolitoista astetta lisää, mutta kukat kyllä silti kärsivät, mutta eipähän tarvitse kärvistellä puoliksi jäätyneenä. 

Meillä oli naimisiin menessä tässä hiukan sopeutumista puolin ja toisin. Saksalainen mieheni oli tottunut siihen, että kaikki ovet pidetään kiinni ja aina lämmitetään vain se huone missä kulloinkin ollaan. Eli päivisin vaikka olohuone-keittiö ja iltaisin hetkeksi ennen nukkumaan menoa laitetaan makuuhuoneisiin lämmöt päälle. Suomalaisena olin taas itse tottunut siihen, että kaikki ovet ovat aina auki ja joka huoneessa on koko päivän tasaisen lämmintä. Tässä täytyy sanoa, että nykyään ajattelen, että Suomessa sisäilma on talvisin yleensä melkeinpä kuumaa. Kurkkua kuivaa ja aina on hiki, ellei sitten kulje t-paidassa. Niin sitä näköjään itse muuttuu... 

Sopiva kompromissi löydettiin, kun tyttö aikoinaan syntyi. Silloin oli luontevinta siirtyä lämmittämään koko taloa, kun lattialla leikkivä lapsihan on syväjäässä, jos jostakin oven alareunasta vetää jatkuvalla syötöllä. Kompromissin toinen puoli kuitenkin on, että hiki meillä ei pääse ikinä tulemaan ja tuuletusta varten on aina joku ikkuna auki. Olen kuitenkin tyytyväinen, koska kohtuullisen tasainen lämpötila silloinkin, kun se ei ole turhan korkea, tuntuu mukavammalta kuin kylmän ja lämpimän vaihtelu.

Lämmitys on meillä myös säädetty niin, että se lähtee itsestään käyntiin, kun lämpö putoaa tiettyyn pisteeseen. Tässä kohtaa jokainen suomalainen aina muistuttaa, että pudotus on huono juttu ja kaivaa kolon kukkaroon, mutta sitä eivät keski-eurooppalaiset usko, vaikka miten selittäisi. Ulkoilman kylmyys ei ole täällä pohjoista luokkaa, joten lämpötilojen ero ei meillä ainakaan kasva ikinä kovin suureksi lämmityksen ollessa pois päältä useitakin tunteja kerrallaan. Siksi olen itse asiassa itsekin alkanut ajatella, että pieni pudotus todennäköisesti näillä leveysasteilla säästää rahaa varsinkin yöaikaan ja silloin jos päivällä kukaan ei ole kotona muutenkaan moneen tuntiin. Saatan tietysti olla väärässä, mutta kompromisseja on tehtävä, ei siitä pääse mihinkään. Kun kompromissi on näinkin hyvin optimoitu, että molemmat ovat tyytyväisiä sekä raikkaaseen että keskivertolämpimään sisäilmaan, asiaa ei kannata sen enempää veivata. ;)   

Vanha kulho säröineen

Löysin tämän antiikkikulhon kirpputorilta jo muutama vuosi sitten. Kassalla edelläni asioiva kääntyi tutkimaan sitä ja kysyi, mitä meinasin tehdä sille. Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut. Suurimman osan aikaa se onkin joko ollut kaapissa odottelemassa käyttöä tai sitten palvellut yksinkertaisesti tavallisena kulhona eri tilanteissa. Sen tumman sininen kuvio on poikkeuksellisen runsas ja kaunis, vaikka lasituksen alla se onkin tummunut ja krakeloitunut voimakkaasti. Elämän jäljet eivät kuitenkaan ole sen kauneutta vähentäneet. 

Monen erillisen yhteisvaikutuksen summana pääsin jokin aika sitten erääseen tilaisuuteen, missä huomasin konkreettisesti, että säröiksikin luokiteltavat elämänkokemukset voivat joskus muuttua käyttövaraksi. Nykymaailmassa tuntuu kuitenkin hallitsevan sellainen ajattelutapa, että elämän haasteista yritetään heti alkaa takoa näkyvyyttä, julkisuutta ja rahaa. Viihdeala tästä on varmasti kaikista karuin esimerkki, mutta yhtä lailla tätä piirrettä tuntuu löytyvän media ja kirja-aloilta, ja joskus jopa hengellisistä piireistä. Juuri ja juuri ehkä selvitään voiton puolelle, jos aina ihan vielä sinnekään, mutta rahan tai julkisuuden vuoksi tuodaan oma rikkonaisuus kaiken kansan nähtäville. 

Ehkä monet ihailevat sellaista avoimuutta ja rohkeutta, koska selvästi tälle käytökselle on markkinarakoja ja kiinnostusta yhteiskunnan eri aloilla. Ehkä se olisi kuitenkin paljon terveempää antaa ihmisten ensin toipua, nousta jaloilleen ja normalisoida elämänsä takaisin raiteilleen, ennen kuin yritetään kääntää kovin musertavia haasteita kenenkään hyväksi tai varsinkaan kaupalliseksi eduksi.

Järisyttävien kokemusten jälkeen ihminen kuitenkin yleensä tarvitsee aikaa ja rauhaa rakentaakseen itsensä uudelleen. Yksittäiset palat voivat tietysti loksahtaa yllättäenkin kohdalleen jonkin äkkinäisesti tapahtuvan kokemuksen kautta. Tällaisia kokemuksia voi olla esim. terapian avulla auennut uusi näköala, jonkinlainen nopea ulkoisten olosuhteiden muutos, tai hengellisessä mielessä aika tyypillisesti uskoon tulemisen kokemus tai jonkinlainen yliluonnollinen ihme. Kaikki näistä voivat ilman muuta olla arvokkaita ja vahvoja kokemuksia, ja myös muuttaa radikaalilla tavalla henkilön tapaa kokea elämää. Silti niistä kaikista on vielä aika paljon matkaa siihen, että arkinen tasapaino päivittäiseen elämään löytyy pysyvästi. Sen löytymiseen tarvitaan yleensä enemmän aikaa ja tukea, kuin pelkkä käänteen tekevä hetki. 

Säröistä voi ilman muuta tulla käyttövaraa, mutta jos kokonaisvaltaista tervehtymistä toivoo itselle tai toiselle, niin kannattaa ensin antaa pölyn laskeutua ja elämän palautua tukevasti raiteilleen. Sen jälkeen henkilö on sekä vahvempi, että myös viisaampi, pohtimaan, missä muodossa niistä kokemuksista voi ammentaa muille. Joskus voi mennä pitkäänkin ennen kuin haasteelliseen elämän vaiheeseen saa tarpeeksi etäisyyttä, mutta tässä asiassa ei kannattaisi kiirehtiä. Sen verran itsesuojelua olisi hyvä harrastaa, että tiedostaa, missä kohtaa alkaa oikeasti olla jo niin vahvoilla, että vaikeuksista kumpuaa voimaa sen sijaan, että ne repisivät joka kerran asiat auki uudelleen. 

Mandariinin tuoksu

Ei muuten varmaan ole parempaa syystuoksua kuin mandariini! Kaneli tulee hyvänä kakkosena ja vaniljakin tietysti siinä perässä. Mandariini on kuitenkin ihanasti kirpeän raikas. Näitä lehdellisiä versioita saa täällä ostaa puulaatikoissa. Meillä on mennyt varmaan jo viisi laatikollista muutaman viikon aikana... Mandariineistä kannattaakin nauttia sen aikaa, kun ne ovat herkullisen mehukkaita. Kausi loppuu nimittäin yhtäkkiä kuin seinään ja sen jälkeen niiden suuntaan ei kannata edes katsoa. 

Lehdelliset mandariinit tuntuvat muuten säilyvän hiukan lehdettömiä paremmin ja, kuten sanottu, tuoksukin on voimakkaampi. Ja onhan nuo niin kauniita. Joka vuosi tässä kohtaa kuvaan niitä ainakin yhden kerran. Eräänlainen syystraditio sekin, vaikka varmaan kyllästytän teidät näillä joka vuotisilla mandariinipäivityksillä. Niitä on kuitenkin vain kerran vuodessa, joten ehkä sen kestää, hah! Palataan asiaan seuraavan kerran ensi vuoden marraskuussa. 

Syksyn hedelmistä tuli kauden vihannekset mieleen. Tuttu juttu tämäkin, mutta silti uudestaan vinkkaamisen arvoinen. Laitoin äskettäin ruoan lisukkeeksi eri värisiä porkkanoita, palsternakkaa ja punajuurta uunissa. Vihannekset vain kuoritaan ja leikataan suurin piirtein saman kokoisiksi, pitkulaisiksi paloiksi kulhoon. Loraus oliiviöljyä ja suolaa. Sekoitus ja pellille levitys. Hiukan tuoretta timjamia mukaan ja uuniin 175 asteeseen n. 45 minuutiksi. Näitä vihanneksia voisi syödä ihan loputtomiin. Palsternakka ja punajuuri ei oikein maistu tässä talossa mitenkään muuten, mutta tässä muodossa nekin muuttuvat ihan herkuksi.

Luurankona kaapissa

Viime viikolla ripustin tähtivalot keittiön nurkkaan. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin synkeän pimeä loppusyksy! On se varmaan aina ollut, mutta tänä vuonna se tuntui musertavammalta kuin ikinä aikaisemmin. Ehkä ihan vaan siksi, että lokakuu oli mitä ihanin. Sellainen varsinainen lokakuu maximus. Suurimman osan aikaa aurinko paistoi ja lämpömittarikin nousi parhaimmillaan jopa 17 asteeseen. Villatakki ja balleriinat ilman sukkia riittivät vielä mainiosti. Sitten siirrettiin kelloja talviaikaan ja ei kestänyt kuin pari päivää, kun yhtäkkiä sääkin muuttui. Auringon tilalle tuli viileää, kosteaa ja harmaata. Ja pimeää niin aikaisin, että viikon ajan tuntui, että jo iltakuuden jälkeen voisi kömpiä nukkumaan.

Onneksi se siitä parissa viikossa tasaantui, pääsin rytmiin kiinni ja aurinkokin on tällä viikolla tullut muutaman kerran esiin, mutta siinä harmaudessa pengoin kellarissa joulutavaroiden seasta nuo tähtivalot. Ajattelin, että tätä ei kestä, jos joutuu odottamaan joulukuun kuudenteen. Se on täällä Sinterklaas-päivä ja vasta silloin "kuuluu" alkaa ripustella valoja ja koristella joulua. Veikkaan kyllä, että naapurit ovat jo tottuneet, ettei me ikinä pystytä odottaa niin kauaa. En kuitenkaan muista, että olisin ikinä ihan näin aikaisin aloittanut valojen kanssa. Järkeilin kuitenkin, että nuo tähdet ovat sen verran nurkassa, että ne eivät näyttäydy ulos jouluvaloina... Vaikka mitäpä se! Ei kai kukaan voi ketään estää, vaikka kotonaan ripustaisi jouluvalot jo kesäkuussa!?! Joskus sitä vaan silti yrittää sopeutua joukkoon noin niin kuin päällisin puolin. Ei se varmaan haittaa, jos ainoa "luuranko kaapissa" on jouluvalot. 

Instakelpoisella kotimatkalla töiden jälkeen

Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah! 

Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan. 

Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita. 

Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.  

Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin. 

Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.              

Myötätunto on enemmän

Löysin "luonnostelmakansiosta" kesän ajalta tällaisen kirjoituksen. Se on sen verran ärhäkkä, että olin varmaan siksi jättänyt julkaisematta. Olen kuitenkin edelleen samaa mieltä, joten menköön vaan. Tämähän on mun blogi, joten voin sanoa mistä aiheesta vaan ihan mitä haluan, hahah! No, ei vaiskaan, en halua tahallaan ärsyttää, mutta jotkut asiat saa mut kyllä aina kiipeämään barrikadille ihan ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa senkin uhalla, että jotakin alkaa ottaa päähän. Myötätunnon peräänkuuluttaminen on yksi sellaisista teemoista.

Säälistä sanotaan, että se on sairautta. Se on varmaan tottakin, koska perustuuhan sääli aina jonkinlaiseen ylemmyyden tuntoon, siitäkin huolimatta, että tarkoittaisi vain hyvää. Myötätunto sen sijaan perustuu toisen asemaan asettumiseen. 

Myötätunto on kuitenkin jollain tapaa taitolaji. Se vaatii toisen ihmisen tilanteen/tunteen huomioimista, sekä kykyä asettaa omat tarpeet hetkeksi syrjään. Kuvittele vaikka tilannetta lapsena, jolloin olisi coolimpaa mennä porukan mukana ja jättää ryhmästä joku jälkeen yksikseen. Ihan selvää on, että todennäköisesti lapsijoukosta ei löydy kovin montaa, jotka olisivat valmiita uhraamaan omaa huviaan sen yhden vuoksi, joka saattaa olla jollain muullakin tapaa ei niin toivottu kaveri. Toivon, että me aikuiset puututaan sellaiseen käytökseen. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että osa aikuisista ummistaa silmänsä tässä kohtaa ihan täysin.  

Myötätunto ei tunnu olevan kovin pelikortti nykymaailmassa. Ei varsinkaan niitä kohtaan, joihin ei ole suurempaa tunnesidettä. Ongelma ei ole pelkästään lasten. Samanlaistahan tapahtuu aikuistenkin kesken, vaikka sitä ei enää tehdäkään niin selkeän avoimesti kuin lasten maailmassa. Jokaisella on omia tarpeita, ja kaikista helpointa on asettaa ne etusijalle. Jos niistä kuitenkin täytyy joustaa, niin mieluiten vain todella kivan kaverin vuoksi. Jos viime vuosina julkaistuja juttuja esim. työpaikkakiusaamisesta lukee, niin on sanomattakin selvää, että myötätunto näkyy olevan välillä aika vähissä aikuisillakin ja aikuistenkin maailmassa on ihmisiä, jotka jätetään kutsumatta, suljetaan keskustelun ulkopuolelle, mitätöidään tai tehdään muulla tavoin näkymättömäksi. Niitä kertomuksia lukiessa ei ihmetytä se, ettei myötätuntoa opeteta kaikille lapsillekaan. Jos aikuisella itsellään on ns. kiusaajan piirteitä, niin lapsista tulee kyllä ihan samanlaisia. Kurjaan käytökseen ei tarvitse edes kasvattaa, se siirtyy kyllä ihan itsestään.   

Kuitenkaan myötätunto ei useimmiten vaadi kovin suuria ponnistuksia. Useimmiten ei tarvitse sen kummempaa itsensä ylittämistä, kuin luopua omasta edusta tai omista oikeuksista lyhyeksi aikaa. Malttaa hetkeksi pysähtyä huomaamaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Osoittaa ystävällistä huomiota tai hienovaraisesti vetää mukaan yhteiseen keskusteluun. Tai malttaa hetken aikaa olla läsnä, siitä huolimatta, että itsellä saattaisi olevinaan olla ns. kivempaa jossakin muualla tai jonkun muun kanssa. Ei kuulosta kovin vaikealta, eihän? Ei aikuiselle ainakaan. Sen verran suurpiirteisyyttä pitäisi löytyä ihan itsestään selvästi, että pystyy aina olemaan myötätuntoinen. Jokaista kohtaan.     

Taulun tarina

Uuden tietokoneen ja kameran yhteistyö nyt hiukan mättää, mutta tässä muutama puhelinkuva muutama viikko sitten maalaamastani taulusta. Toinen juttu mikä mättää on vallitseva harmaa sää. Valokuvaus alkaa taas olla hankalaa sumeassa valossa, vaikka tuokin kohta, missä taulu roikkuu, on itseasiassa päiväsaikaan aina sinänsä valoisa.  Nyt kun valitukset on pois alta, niin voin pikkuisen avata taulun tarinaa. 

Viime vuonna, kun tytön sairaus todettiin, elämä tuntui rauhattomalta. Muutaman kuukauden ajan tuntui, että kymmenien lääkärikäyntien välissä ei juuri ehtinyt elämään. Jos olisin siinä kohtaa tullut maalanneeksi jotakin, en olisi varmaan saanut muuta kuin tuon sinisen osan kanvaasille. Nyt puolentoista vuoden jälkeen on välillä edelleenkin niitä päiviä, milloin asiat tuntuvat hiukan hankalilta ja kalenterikin tukkeutuu ihan täysin. Silloin tällöin ilmassa taas on niin paljon synkähköjä tunteita. Äitinä täytyy vaan pyrkiä ottamaan ne vastaan myötätuntoisesti, keskittyneesti kuunnellen ja rohkaisten, mutta samalla kuitenkin yrittää olla itse uppoamatta niihin juuri sillä hetkellä. Omat pelot ja synkkyydet täytyy miettiä omassa päässä tai aikuisten kesken. 

En väitä hetkeäkään, että olisin "tottunut" tähän sairasteluun. Rutiinilla kyllä laitan opettajille viestejä, muistan piikitykset ja buukkaan lääkäriajat. Osaisin myös ajaa sairaalaan kaupungin toiselle reunalle unissani. Silti en ole tottunut siihen, että koko ajan on olemassa uhka, että sairaus aktivoituu suuresta lääkeannoksesta huolimatta. Se pelko ei ole tuulesta temmattu, koska se on jo pari kertaa tapahtunut. Sen vuoksi pienikin muutos saa edelleen stressin tunteet nousemaan, vaikka tiedänkin jo, ettei viikonkaan mittaiseen säikähdykseen kannata heti reagoida.

Kaikesta huolimatta aurinko paistaa silti. Välillä sumun takaa, mutta kirkkaasti joka tapauksessa. Aika diagnoosin jälkeen on ollut raskasta eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta ei se kokonaisuudessaan ole ollut synkkää. On paljon asioita, mistä olen kiitollinen. On paljon asioita, mitkä ovat kaikesta huolimatta erityisen hyvin. Niistä voi huononakin päivänä ammentaa ihmeellisen paljon iloa. Ehkä yksi iso harmituksen aihe saa hyvät asiat näyttämään entistä paremmilta. Tai ehkä kontrasti ilon ja surun, levon ja pelon välillä on niin voimakas, että kaikki ääripäät ovat korostuneesti läsnä. 

Oletko muuten ikinä huomannut, että kauniita vaahtopäitä ei synny ilman voimakasta aallokkoa? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tässäkin tilanteessa olemme kaikesta huolimatta saamassa enemmän kuin menettämässä. Huonot asiat eivät kuitenkaan itsessään käänny hyväksi. Tosiasiahan se on, että mikä tahansa sairaus on aina terveyden menetys. Silti kuitenkin huonokin asia voi tuottaa jotakin hyvää. Jotakin sellaista oppimista tai vahvistumista, mitä ei ikinä tapahdu silloin kun kaikki menee toivotulla tavalla. Se ei tarkoita, etteikö ne huonot asiat kirpaisisi ihan tarpeeksi syvältä. Eikä se tarkoita sitä, että harmit pitäisi puhua hyväksi. En minä vieläkään keksi yhtään hyvää asiaa tästä sairastamisesta itsestään. Jossakin kohtaa kuitenkin varovasti huomaa, että alkaa kaikesta huolimatta hitaasti nousta plussan puolelle. Se on vähän yllättävä positiivinen sivuvaikutus, kun huomaa, että onkin kulkenut monta askelta eteenpäin, vaikka luuli lentäneensä kilometrikaupalla taaksepäin. Korkeat, mahtavat vaahtopäät ovat kauneinta, mitä myrsky saa aikaan. Myrsky on ehkä joskus se hinta, minkä niistä joutuu maksamaan.       

Toinen puisto ja obeliski

Toinen pariisilainen puistopostaus tässä vielä. Yllätyin siitä, että vaikka puissa on kyllä edelleen lehtiä täällä kotonakin, muutama hassu tunti etelän suuntaan ihan selvästi pidentää syksyä ennen talven tuloa. 

Nämä kuvat ovat Jardin des Tuileries -puistosta, kun kävelimme Luxorin Obeliskille. Se on muuten hassu nähtävyys. Korkea ja kohtalaisen siro pylväs on melkein mahdoton kauniisti valokuvattavaksi, vaikka se sinänsä vaikuttava monumentti onkin. Kokonaisen pylvään saa kuvaan niin että suurin osa kuvasta on pelkkää taivasta. Jos taas ottaa kokonaisen pylvään lisäksi ihmisiä mukaan, he näyttävät ihan säälittävän pieniltä siinä juurella. Tai vaihtoehtoisesti pylväästä tulee vain puolikas ja siitä häviää kokonaan sen idea, jos ihmiset pylvään edessä ovat pääosassa. Yhdellä reunalla on kyllä ihana suihkulähde ja takana kaunis rakennus, mutta ylväskin punagraniittinen pylväs kyllä hiukan kalpenee kullan kimalteessa, jos ne näkyvät taustalla. Jotkut jutut ovat siis kivoja nähdä, mutta niiden kuvaamiseen ei silti kannata vaivautua. Aika kulturelli loppupäätelmä yli 3000 vuotta vanhasta obeliskista, haha.

Pilkuntarkka suunnitelma

Tässä vähän puistojuttua Pariisin kuvasaldoa purkaessa. Pariisissa nimittäin saisi vietettyä muutaman päivän ihan vain puistoissa oleskellen. Auringonpaisteesta huolimatta nyt oli jo sen verran viileää, että vapaita tuoleja oli paljon, mutta oli aika helppo kuvitella puistot täyteen heti, kunhan aurinko vain tarpeeksi lämmittää. 

Tykkään muuten ihan naurettavan paljon symmetriasta ja selkeistä linjoista. Niitä on Pariisin puistot täynnä. Klassista vihersuunnittelua parhaimmillaan. Ehkä tämä on yksi kontrollifriikin luonteenpiirteistä, mutta tunnustanpa tässä silti, että mieleni kyllä lepää ihan erityisesti sellaisessa maisemassa, mikä seuraa systemaattisesti pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Puutarhakuvitelmissani kuitenkin ihailen myös englantilaista, rennolta näyttävää runsautta, mutta luulen, että jos minulla olisi pienikin pläntti omaa maata, niin se olisi järjestetty suoraviivaisen symmetrisesti. Tulisin varmaankin nopeasti hulluksi, jos sitä-sun-tätä kasvaisi sekaisin ilman selkeästi näkyvää järjestystä, haha. 

Tästä tuli mieleen toinen juttu. En muista, olenko paljastanut sitä täällä aikaisemmin, mutta pahasti vinkuraan kasvaminen on se piste, missä minulta lentää jokainen huonekasvikin roskikseen. Ainoa kasvienhoitoon liittyvä mottoni on, että jos joku ei kasva kunnolla (= tasaisesti suoraan ylöspäin ja säilyttäen symmetriansa) niin lopettakoon sitten kasvamisen kokonaan. Ei minkäänlaista armoa. Siksi en koskaan uskaltaisi ostaa itselleni kovin kallista huonekasvia. Tuollaisesta täydellisen näköisestä kasvustahan ei ole aidoille luonnontuotteille amatöörin hoidossa minkäänlaista taetta.  

Pikaisesti Pariisissa

Suurin osa Keski-Euroopasta on parhaillaan syyslomalla. Mekin muutaman päivän ajan vuorotellen, vaikka töistä ei kokonaista viikkoa saadakaan. Mun vanhemmat ja tytön serkkupoika tulivat tänne viikoksi. Tytöllä toiveena oli Pariisi, eikä muita tarvinnut kovin pitkään innostaa ennen kuin saivat juonesta kiinni. Parin päivän reissu on täältä käsin aika helppo toteuttaa. Niinpä sitten lapset pääsivät Eiffelin torniin ja muutenkin tyttö suunnitteli kartan kanssa hyvät kävelykierrokset, joten nähtiin keskustassa kaikki olennainen. Muutama muu juttu jäi ensi kertaan, koska Eiffelin parin tunnin jonotus moninkertaisine turvatoimineen hidastutti ensimmäisen päivän kierrosta aika radikaalisti.

Työkaverin suosituksesta majoituimme Ibis Budget Courbevoie Paris La Defense -halpisketjuhotellissa. Se oli loma-ajasta huolimatta erittäin kohtuuhintainen majapaikka. Hotelli sijaitsi mutkan takana Seinen rannalla, Pariisin länsipuolella La Defense-nimisellä alueella. Meidän huoneet olivat siistit vessoja ja kylppäreitä myöten. Aamupala ranskalaiseksi ihan hyvä. Oli muroja, jugurttia, hedelmäsalaattia, patonkia, marmelaadeja ja suklaalevitettä, croissantteja ja sen semmoista. Ei mitenkään vaikuttavaa, mutta vatsansa kyllä sai täyteen.

Metropysäkille oli hotellista rannan suuntaisesti hiukan reilu kilometri kävelymatkaa. Lähin pysäkki, toiseksi viimeinen ennen päätepysäkkiä, oli nimeltään Esplanade. Keltainen metrolinja 1 vei siitä kätevästi keskustaan suurin piirtein vartissa. Keskustan alueella oli tämän linjan useampi pysäkki, joten oli kiva, ettei tarvinnut vaihdella metrolinjalta toiselle. Alue, millä hotelli oli, oli todella siisti ja rauhallinen, joten iltapimeässäkin oli ihan turvallista yhdessä kävellä metrolta takaisin hotellille. Matkan varteen sattui jopa urheilupuisto, missä lapset testasivat eri liikkeitä mennen tullen. 

Metrolipuiksi ostimme kaksi kymmenen yksittäisen lipun pakettia. 10-paketti maksoi 14,90€, joten se tuli halvemmaksi kuin, mitä päiväkortit koko porukalle olisivat maksaneet. Päiväkortti on hyvä, jos kulkee julkisilla useamman kerran päivässä, mutta jos tarvitsee metroa vain aamulla ja illalla, niin yksittäisillä lipuilla pääsee halvemmalla. Yhdellä lipulla voi kuitenkin tietääkseni vaihtaa kulkuneuvoa niin, että max. 90min. on matkalla. Lapset ovat jo sen verran isoja, että tarvitsivat aikuisten liput. Ensimmäisen päivän liput ostimme lippuluukulta, mutta toisena päivänä osto onnistui jo automaatista. Yksittäiset liput ovat nimeltään T+ ja sen jälkeen valitaan 10 kpl, joten hinta on edullisempi kuin kappalehintaan ostetuilla lipuilla. Kappalehinnaltaan ne olivat 1,90€. 

Keskustassa on muuten hurjan vähän herkkukojuja. Lättyjä näkyi olevan tarjolla eniten, mutta muuten vaihtoehtoja oli todella vähän. Brysselin keskustassahan on joka kadun kulmassa toinen toistaan parempia vohvelikojuja ja muita pikkupurtavia. Samaten täällä on todella hyvä valikoima erilaisiin budjetteihin sopivia ruokapaikkoja ja ruoan laatu on melkein aina sopivassa suhteessa hintaan. Pariisin keskustassa taas hinnat ovat lähes kaksinkertaiset, mutta ruoan laatu on erikoisen huono, vaikka Ranskassa jos missä ruoka on kaikki kaikessa. Ehkä innokkaille turisteille voi syöttää mitä tahansa!?! Kannattaakin ehkä tehdä hiukan pohjatyötä hyvien ruokapaikkojen löytämiseksi, jos Pariisin matkaa miettii, ja suunnitella vasta sitten kävelyreitit sopimaan ruokailurytmiin.

Meillä oli hyvä tuuri säiden suhteen. Tuuli oli jo hiukan viileä, mutta muuten sää oli aurinkoinen ja lämpötilat kipusivat vielä 13-15 asteeseen. Meillä oli todella kiva syyslomareissu, vaikka niinhän se on, että Pariisiin on tietysti aika vaikea kovin huonoa reissua edes tehdä, heheh.