Uutta teetä

Ei voisi lauantaiaamu paremmin alkaa. Mies vei tytön balettiin ja lupasi käydä ruokakaupassa sillä aikaa. Hän toi ruokaostosten mukana kimpun valkoisia tulppaaneita. Luki ajatukseni sujuvasti, koska suunnitelmissani oli käydä kukkakaupassa iltapäivällä hakemassa jotakin mukavaa.

Perjantai-iltana tytön suosikkiopiskelija tuli lapsenvahdiksi. Tytöt söivät suklaakakkua, harjoittelivat balettia ja katsoivat Sense and Sensibility -elokuvan sohvalla viihtyisästi seitsemän tyynyn ja kolmen torkkupeiton alla. Me suuntasimme italialaiseen ravintolaan, jossa on huippuhyvä buffet-tarjoilu. Oli kiva istua, syödä ihan rauhassa ja keskustella ilman keskeytyksiä.

Kotimatkalla ajoimme iltamyöhään asti auki olevan herkkukaupan ohi. Löysin sieltä erikoista vihreää teetä. Paketti oli kaunis ja arvelin kuvauksen perusteella maun olevan erityisen hyvää. Nyt olen jo juonut muutaman kupillisen ja tykkään kovasti. Tee on raikasta ja hedelmän maku nousee esille kevyesti. Teepussit on pakattu mustavalkoisiin kuoriin. Mustavalkoinen kuppi sopii tietysti tunnelmaan parhaiten. Estetiikka on puolet nautinnosta.

Hyvää viikonloppua!

Eteisen Wedgewood

Eteinen on sellainen paikka, minne tuntuu kerääntyvän jatkuvasti jotakin. Osittain se on selitettävissä sillä, että yleensä kotiin tullessa kädestä on laskettava jonnekin ainakin avaimet ja kännykkä. Usein jotakin muutakin.

Meillä eteisen etu on valoisuus. Vaikka se on keskellä asuntoa, se on aina valoisa, koska kaikki ovet aukeavat juuri eteiseen. Siinä samassa asiassa on kääntöpuoli. Eteisessä ei ole ainoatakaan ehjää seinää. Itseasiassa yhteensä sileää seinäpinta-alaa on vain ehkä noin kaksi metriä. Siinäkin saatan hiukan liioitella. Mikään kohta yhteenlasketusta kahdesta metristä ei kuitenkaan juuri auta säilytystilan suhteen, koska ne metrit ovat sellaisissa kohdissa ja niin jaoteltu, ettei niihin mitään suurempaa säilytyskalustetta voi kuvitellakaan. Eteisessä laskutilana on miehen isoisän vanha "lehtihylly," jossa on kulhoja, koreja ja rasioita. Ei paras ratkaisu, mutta ainoa, josta on edes jonkinlaista hyötyä.

Viime viikolla löysin kirpputorilta pienen ja vanhan Wedgewood-kulhon. Siinä on lasituksen alla pienenpieniä halkeamia ja se on värjääntynytkin, mutta siinä oli jotakin sympaattista. Ei se oikeastaan edes sovi eteiseen, mutta kun kotiin tullessa laskee siihen avaimet tai kännykän, sitä katsoessa tulee hyvä mieli. Jotakin erityistä siinä siis on, vaikka se onkin ilmiselvästi jättänyt täydellisyyden taakseen jo kauan sitten. Ehkä se siinä on juuri se sympaattisin puoli. Se ei tärkeile. Se vain on sellainen kuin se on.

Viime vuonna tähän aikaan

Viime vuonna suunnilleen tähän aikaan kasvattelin jo narsisseja. Aika aikaisin, mutta taidan olla aina hiukan kiireinen kevään suhteen. Ennen joulua nautin aina talvesta, mutta tammikuun jälkeen olen täysin valmis siirtymään kevääseen.

Luennoin ensimmäistä kertaa neljän tunnin setin putkeen. Siis kaksi ja kaksi tuntia, aine sentään vaihtui välissä. Ensimmäistä kertaa sellainen lukujärjestys. Iltapäivällä etsin muutaman tiedonpalasen opiskelijoiden kysymyksiin. Asioita, joita en ollut ikinä itse edes pohtinut sen kummemmin. En ole niitä, joiden olisi pakko tietää itse kaikki mahdolliset asiat. Jos en tiedä tai muista, lupaan yleensä tarkistaa. Varsinkin uusien kurssien kanssa kysymykset joskus yllättävät. Silti otan mieluiten ryhmän, mikä puhuu. Tänä vuonna se toive on täyttynyt. Kaikissa ryhmissäni näyttää olevan innokkaasti keskustelevia ihmisiä.

Minua kiehtoo opiskelijoiden esittämissä kysymyksissä niiden logiikka. Niissä peilautuu kysyjän mielenkiinnon kohteet, mutta usein myös kysyjän luonne ja ajattelutyyli. Samalla saa epäsuoraa palautetta siitä, missä mennään, minkä verran minun jutuistani uppoaa sujuvasti ja mitä selitin liian epäselvästi.

Se oli tähän asti sellainen viikko ja vielä on yksi työpäivä on jäljellä. Nyt väsyttää niin, että kohta ei ajatus enää kulje. Hyvää yötä!

Melkein mishap

Kävin leikkaamassa itselleni palan lohdutusruokaa. Laittelen alkavia kursseja kuntoon ja säikähdin, että olen kadottanut 145-sivuisen PowerPoint-tiedoston. (Auts.) Sen kokoamiseen meni monta tuntia viime lukuvuoden aikana. Klikkailin tietysti kaikki tiedostot läpi, eikä alkupätkää lukuunottamatta kokonaista pakettia löytynyt mistään. Kunnes kakku oli jo lautasella. Sitten päätin vielä tarkistaa desktopin, jos vaikka se kokonainen tiedosto olisi jäänyt vahingossa sinne. Onneksi oli. Pääsin säikähdyksellä.

Nyt jälkikäteen voi jo helpottuneena hiukan hymistellä. Jokainen minut tunteva tietää, että vaikka olen noin niinkuin pääpiirteittäin yleensä hyvin "järjestäytynyt" luonteeltani, systemaattinen arkistointi ei silti (ei papereiden eikä tiedostojen suhteen) ole minun vahvuuteni.

Mikä tässä asiassa jälkikäteen minua huvittaa, oli ensimmäiset ajatukset, mitkä tulivat mieleen, kun tajusin, ettei tiedostoa taida löytyä ollenkaan. "Onneksi huomasin sen vasta nyt ja nukuin viime yön ihan rauhassa..." Ongelmaan nähden aika laiha lohtu. Mutta näköjään aika monelta stressiltä säästyy, jos ei elä päässään asioita liikaa etukäteen. Niiden ajatusten jälkeen keksin jo hädissäni suunnitelma B:n. Jälkikäteen se alkoi tuntua PowerPointtia toimivammalta, joten saatan kokeilla sitä vaikka löysinkin etsimäni tiedoston.

Viikko alkoi siis pinolla uudestaan tulostettuja monisteita (iso osa tallentamistani osioista oli kaikesta huolimatta onneksi kansioissaan kohtalaisessa järjestyksessä, *olalle taputus*), säikähdyksellä, suunnitelma B:llä ja nopealla toipumisella... ai niin, ja sillä kakkupalalla, mikä tietysti edesauttoi toipumista. Oli sekin idea - en nimittäin yleensä syö psykologisista syistä. Minulla mahdollinen mishap yleensä lähinnä karkoittaa kaiken ruokahalun.

Perinneruokaa kahdessa erässä

Lihapadan tein eilen belgialaisen perinteisen reseptin mukaan (vlaamse stoofvlees). Siitä tuli aika hyvää ensimmäiseksi kokeiluksi, mutta hiukan jäi silti kehittämisen varaa. Eilen söimme sitä keitettyjen perunoiden kanssa, mutta kuten tiedätte perinteiset perunat eivät ikinä herätä kovin suurta innostusta. Tänään mies ja tyttö laittoivat päiväruoaksi saksalaisen perinteen mukaisia perunapalleroita, Kartoffelknödeln, lihapadan seuraksi. Hyviä tuli ja mikään ei ole mukavampaa kuin istuskella teekupin kanssa sunnuntaina sisustusblogeja surffaillen odotellessa ruokaa.

Suurin osa eri maiden perinneruoista on sellaisia, joihin joutuu hiukan totuttelemaan ennen kuin niitä osaa arvostaa. Knödeleitä jouduin aikoinaan syömään useamman kerran ennen kuin pystyin pöydässä rehellisesti kehumaan hyvää ruokaa. Kehuin tietysti jo ensimmäisellä kerralla, kuten hyviin tapoihin kuuluu, mutta sydämestä kehut alkoivat tulla vasta myöhemmin.

Jokainen tietysti puolustaa oman alueensa perinneruokiaan. Liittyyhän niihin pitkä historia ja monta kaunista ajatusta. Mutta, jos kuvittelee, miltä vaikka talkkuna tai vihreän harmaan keltainen lanttulaatikko näyttää ulkomaalaisen silmin, voi huomata, ettei herkkuruoka välttämättä vakuuta ulkonäöllään. Tai vähemmän kotimaiseksi esimerkiksi etelä-saksalaisten Linzen und Spätzle. Tai belgialaisten Waterzooi - pata, jossa on lähes kaikkea, muttei siitä oikein saa selvää, mitä kaikkea. Perinneruokia syödäänkin jostakin muusta syystä, kuin niiden ulkonäön vuoksi.

Olen huomannut sellaisen eri maiden ruokakulttuureja yhdistävän tekijän, että yleensä perinteiset ruokalajit tehdään yksinkertaisista, helposti saatavilla olevista paikallisista aineksista, joista on sitten ajan kanssa kehitetty parempi, juhlavampi versio, joka on muodostunut perinneruoaksi. Ehkä siksi niistä nauttiakseen pitää joko olla paikallinen, tai hyvin tottunut ruoan makuun. Niin tottunut, että karmeahko ulkonäkö tai erikoinen koostumus ei tunnu missään, koska tietää ruoan olevan aivan mahtavan hyvää.

Lukupäivä

Tällä lukukaudella näyttää, että yhtenä päivänä voisi keskittyä pelkästään ns. ylimääräiseen lukemiseen. Lisäksi ylimääräinen lukeminen näyttää sopivan tällä lukukaudella hyvin uuden kurssinkin sisältöön, joten hyöty on kaksinkertainen. Ja se, jos kokonaisen päivän voi keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen, on aika luksusta. Yleensä on aina monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Eli hyvältä näyttää juuri nyt ihan kalenterinkin kanssa, mutta katsotaan montako viikkoa tätä kestää. Se on varmaa, että jos tulee liian kiire kaiken muun kanssa, perjantain lukuajasta on nipistettävä siihen, mikä pahinta kiirettä tuottaa. Joka tapauksessa nyt on hyvä suunnitelma. Toivon, että se pitää.

Termosmukilla on olennainen osa elämässä kotona, toimistossa ja luennoilla. Ei uskoisi, mutta myyjän antama lupaus kolmen tunnin lämpimästä juotavasta pitää todellakin paikkansa. Ei voi muuta kuin suositella kroonisille teen/kahvinjuojille. Norjalainen opiskelija kehui kovasti toista mallia, mutta se toiminee paremmin kahvi-ihmisille.

Niihin ajatuksiin on hyvä päättää viikko ja pitää viikonloppu väliin. Vihkipappimme lupasi tulla käymään lauantaina, koska sattuu olemaan pitkästä, pitkästä aikaa tien päällä täällä suunnalla. Aika jännää!

Mukavaa viikonloppua!