Instakelpoisella kotimatkalla töiden jälkeen

Perjantai-iltana tulin töistä poikkeuksellisesti pyörällä. Yleensä valitsen kävelyn, mutta en ollut varma, miten pitkään mun iltapäiväpalaveri kestää, joten sovittiin, että mies menee mun pyörällä aamulla ja mä ajan sillä kotiin illalla. Yksi kätevimmistä yhteisen työpaikan eduista on se, että kulkupelejä voi vaihtaa kesken päivän, hahah! 

Silloin tällöin meiltä kysytään, miltä tuntuu olla töissä samassa työpaikassa. Ajattelin, että siitähän voisin kirjoittaa postauksen. Kulkupelien vaihtamisen lisäksi se on oikeasti kyllä muutenkin kiva olla samassa työpaikassa ja pystyä välillä ainakin moikata päivän aikana. Kiva on myös joskus saada istua vierekkäin palaverissa tai muussa yhteisessä tapahtumassa. Itse työtehtävät ja -vastuut ovat kuitenkin niin erilaisia, että vaikka mies voi joskus auttaa minua, esim. tuuraamalla jonkun luennon hätätilanteessa, minä en voi ikinä tehdä mitään vastapalvelukseksi. Tausta tähän on se, että vaikka miehellä on sama koulutus kuin minulla, minulla ei ole sitä muuta koulutusta tai työkokemusta, mitä hän tarvitsee omissa tehtävissään. Mies on organisaation johtotehtävissä ja minä taas teen ihan tavallista opettajan työtä muiden opettajien kanssa. Niinpä samasta työpaikasta huolimatta meistä molemmat tekevät omia hommiaan. 

Selkeä rajanveto on tässä asiassa kaikkien etu muutamasta täysin selvästä syystä. Ensinnäkin meidät on nimetty täysin erilaisiin tehtäviin, ja sen vuoksi meiltä odotetaan ihan erilaisia asioita. Minun roolini vaimona ei lisää minulle meriittiä, ei tee minusta minkään sortin yleistä asiantuntijaa tai edes edustusrouvaa. Se ei myöskään anna minulle minkäänlaisia erikoisoikeuksia mihinkään tilanteeseen. Minä keskityn omaan työhöni ja yritän parhaani mukaan kehittyä siinä. Tykkään omasta työstäni todella paljon ja se tarjoaa minulle jatkuvasti mielenkiintoisia haasteita. 

Toiseksi uskon, että me molemmat stressaantuisimme nopeasti, jos joutuisimme omien töidemme lisäksi olemaan aktiivisesti toistemmekin työasioissa mukana. Ainahan sitä puolisoina molemmat tukevat toisiaan henkisesti, mutta sen enempää ei työasioissa edes puoliso-työkavereina kuulukaan tehdä. Molemmat hoitavat omia työasioitaan itse niin kuin parhaaksi näkevät. Paras tuki työasioissa onkin se, että kotona saa olla työasioilta rauhassa ja tietää olevansa arvostettu ja rakastettu.  

Kolmanneksi siitä seuraisi nopeasti aika sekaannusta sekä työkavereiden että opiskelijoidenkin kanssa, jos tämä raja ei pysyisi selkeänä. Satunnaisesti joudun tietysti välikäteen, kun joku kysyy minulta jotakin miehen työhön liittyen. Sellaisissa tilanteissa ohjaan aina hoitamaan asian oikeassa osoitteessa. Periaatteeni on, että en vastaa yksinkertaiseenkaan kysymykseen, jos en ole siitä vastuussa. Pyrin myös siihen, että en kommentoi sellaisissa tilanteissa, mitkä eivät kuulu minun työni piiriin. Saan omassa työroolissani olla ihan riittävästi vaikuttamassa niihin asioihin, joista oikeasti tiedän jotakin. 

Eri kulttuureissa on varmasti erilaisia tapoja suhtautua työntekoon pariskuntana. Joissakin toisissa kulttuureissa vaimon rooli määräytyy miehen työn mukaan. On myös naisia, jotka heittäytyvät mielellään edustusrouvan rooliin. En siis sano, että meidän tyyli on jotenkin yleispätevä ratkaisu. Meille se kuitenkin asia toimii näin ja koemme molemmat selkeästi eriytetyt roolit parhaaksi. Meistä kumpikin ajattelee, että molemmilla täytyy olla oma, toisistamme riippumaton ja mielekäs työkuvio. Työstä saatava tyydytys on suurempi, kun jokainen panostaa omaan juttuunsa täysillä silloinkin, kun ollaan samalla työpaikalla.              

Myötätunto on enemmän

Löysin "luonnostelmakansiosta" kesän ajalta tällaisen kirjoituksen. Se on sen verran ärhäkkä, että olin varmaan siksi jättänyt julkaisematta. Olen kuitenkin edelleen samaa mieltä, joten menköön vaan. Tämähän on mun blogi, joten voin sanoa mistä aiheesta vaan ihan mitä haluan, hahah! No, ei vaiskaan, en halua tahallaan ärsyttää, mutta jotkut asiat saa mut kyllä aina kiipeämään barrikadille ihan ilman minkäänlaista itsesuojeluvaistoa senkin uhalla, että jotakin alkaa ottaa päähän. Myötätunnon peräänkuuluttaminen on yksi sellaisista teemoista.

Säälistä sanotaan, että se on sairautta. Se on varmaan tottakin, koska perustuuhan sääli aina jonkinlaiseen ylemmyyden tuntoon, siitäkin huolimatta, että tarkoittaisi vain hyvää. Myötätunto sen sijaan perustuu toisen asemaan asettumiseen. 

Myötätunto on kuitenkin jollain tapaa taitolaji. Se vaatii toisen ihmisen tilanteen/tunteen huomioimista, sekä kykyä asettaa omat tarpeet hetkeksi syrjään. Kuvittele vaikka tilannetta lapsena, jolloin olisi coolimpaa mennä porukan mukana ja jättää ryhmästä joku jälkeen yksikseen. Ihan selvää on, että todennäköisesti lapsijoukosta ei löydy kovin montaa, jotka olisivat valmiita uhraamaan omaa huviaan sen yhden vuoksi, joka saattaa olla jollain muullakin tapaa ei niin toivottu kaveri. Toivon, että me aikuiset puututaan sellaiseen käytökseen. Olen kuitenkin harmikseni huomannut, että osa aikuisista ummistaa silmänsä tässä kohtaa ihan täysin.  

Myötätunto ei tunnu olevan kovin pelikortti nykymaailmassa. Ei varsinkaan niitä kohtaan, joihin ei ole suurempaa tunnesidettä. Ongelma ei ole pelkästään lasten. Samanlaistahan tapahtuu aikuistenkin kesken, vaikka sitä ei enää tehdäkään niin selkeän avoimesti kuin lasten maailmassa. Jokaisella on omia tarpeita, ja kaikista helpointa on asettaa ne etusijalle. Jos niistä kuitenkin täytyy joustaa, niin mieluiten vain todella kivan kaverin vuoksi. Jos viime vuosina julkaistuja juttuja esim. työpaikkakiusaamisesta lukee, niin on sanomattakin selvää, että myötätunto näkyy olevan välillä aika vähissä aikuisillakin ja aikuistenkin maailmassa on ihmisiä, jotka jätetään kutsumatta, suljetaan keskustelun ulkopuolelle, mitätöidään tai tehdään muulla tavoin näkymättömäksi. Niitä kertomuksia lukiessa ei ihmetytä se, ettei myötätuntoa opeteta kaikille lapsillekaan. Jos aikuisella itsellään on ns. kiusaajan piirteitä, niin lapsista tulee kyllä ihan samanlaisia. Kurjaan käytökseen ei tarvitse edes kasvattaa, se siirtyy kyllä ihan itsestään.   

Kuitenkaan myötätunto ei useimmiten vaadi kovin suuria ponnistuksia. Useimmiten ei tarvitse sen kummempaa itsensä ylittämistä, kuin luopua omasta edusta tai omista oikeuksista lyhyeksi aikaa. Malttaa hetkeksi pysähtyä huomaamaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Osoittaa ystävällistä huomiota tai hienovaraisesti vetää mukaan yhteiseen keskusteluun. Tai malttaa hetken aikaa olla läsnä, siitä huolimatta, että itsellä saattaisi olevinaan olla ns. kivempaa jossakin muualla tai jonkun muun kanssa. Ei kuulosta kovin vaikealta, eihän? Ei aikuiselle ainakaan. Sen verran suurpiirteisyyttä pitäisi löytyä ihan itsestään selvästi, että pystyy aina olemaan myötätuntoinen. Jokaista kohtaan.     

Taulun tarina

Uuden tietokoneen ja kameran yhteistyö nyt hiukan mättää, mutta tässä muutama puhelinkuva muutama viikko sitten maalaamastani taulusta. Toinen juttu mikä mättää on vallitseva harmaa sää. Valokuvaus alkaa taas olla hankalaa sumeassa valossa, vaikka tuokin kohta, missä taulu roikkuu, on itseasiassa päiväsaikaan aina sinänsä valoisa.  Nyt kun valitukset on pois alta, niin voin pikkuisen avata taulun tarinaa. 

Viime vuonna, kun tytön sairaus todettiin, elämä tuntui rauhattomalta. Muutaman kuukauden ajan tuntui, että kymmenien lääkärikäyntien välissä ei juuri ehtinyt elämään. Jos olisin siinä kohtaa tullut maalanneeksi jotakin, en olisi varmaan saanut muuta kuin tuon sinisen osan kanvaasille. Nyt puolentoista vuoden jälkeen on välillä edelleenkin niitä päiviä, milloin asiat tuntuvat hiukan hankalilta ja kalenterikin tukkeutuu ihan täysin. Silloin tällöin ilmassa taas on niin paljon synkähköjä tunteita. Äitinä täytyy vaan pyrkiä ottamaan ne vastaan myötätuntoisesti, keskittyneesti kuunnellen ja rohkaisten, mutta samalla kuitenkin yrittää olla itse uppoamatta niihin juuri sillä hetkellä. Omat pelot ja synkkyydet täytyy miettiä omassa päässä tai aikuisten kesken. 

En väitä hetkeäkään, että olisin "tottunut" tähän sairasteluun. Rutiinilla kyllä laitan opettajille viestejä, muistan piikitykset ja buukkaan lääkäriajat. Osaisin myös ajaa sairaalaan kaupungin toiselle reunalle unissani. Silti en ole tottunut siihen, että koko ajan on olemassa uhka, että sairaus aktivoituu suuresta lääkeannoksesta huolimatta. Se pelko ei ole tuulesta temmattu, koska se on jo pari kertaa tapahtunut. Sen vuoksi pienikin muutos saa edelleen stressin tunteet nousemaan, vaikka tiedänkin jo, ettei viikonkaan mittaiseen säikähdykseen kannata heti reagoida.

Kaikesta huolimatta aurinko paistaa silti. Välillä sumun takaa, mutta kirkkaasti joka tapauksessa. Aika diagnoosin jälkeen on ollut raskasta eikä loppua ole vielä näkyvissä, mutta ei se kokonaisuudessaan ole ollut synkkää. On paljon asioita, mistä olen kiitollinen. On paljon asioita, mitkä ovat kaikesta huolimatta erityisen hyvin. Niistä voi huononakin päivänä ammentaa ihmeellisen paljon iloa. Ehkä yksi iso harmituksen aihe saa hyvät asiat näyttämään entistä paremmilta. Tai ehkä kontrasti ilon ja surun, levon ja pelon välillä on niin voimakas, että kaikki ääripäät ovat korostuneesti läsnä. 

Oletko muuten ikinä huomannut, että kauniita vaahtopäitä ei synny ilman voimakasta aallokkoa? Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tässäkin tilanteessa olemme kaikesta huolimatta saamassa enemmän kuin menettämässä. Huonot asiat eivät kuitenkaan itsessään käänny hyväksi. Tosiasiahan se on, että mikä tahansa sairaus on aina terveyden menetys. Silti kuitenkin huonokin asia voi tuottaa jotakin hyvää. Jotakin sellaista oppimista tai vahvistumista, mitä ei ikinä tapahdu silloin kun kaikki menee toivotulla tavalla. Se ei tarkoita, etteikö ne huonot asiat kirpaisisi ihan tarpeeksi syvältä. Eikä se tarkoita sitä, että harmit pitäisi puhua hyväksi. En minä vieläkään keksi yhtään hyvää asiaa tästä sairastamisesta itsestään. Jossakin kohtaa kuitenkin varovasti huomaa, että alkaa kaikesta huolimatta hitaasti nousta plussan puolelle. Se on vähän yllättävä positiivinen sivuvaikutus, kun huomaa, että onkin kulkenut monta askelta eteenpäin, vaikka luuli lentäneensä kilometrikaupalla taaksepäin. Korkeat, mahtavat vaahtopäät ovat kauneinta, mitä myrsky saa aikaan. Myrsky on ehkä joskus se hinta, minkä niistä joutuu maksamaan.       

Toinen puisto ja obeliski

Toinen pariisilainen puistopostaus tässä vielä. Yllätyin siitä, että vaikka puissa on kyllä edelleen lehtiä täällä kotonakin, muutama hassu tunti etelän suuntaan ihan selvästi pidentää syksyä ennen talven tuloa. 

Nämä kuvat ovat Jardin des Tuileries -puistosta, kun kävelimme Luxorin Obeliskille. Se on muuten hassu nähtävyys. Korkea ja kohtalaisen siro pylväs on melkein mahdoton kauniisti valokuvattavaksi, vaikka se sinänsä vaikuttava monumentti onkin. Kokonaisen pylvään saa kuvaan niin että suurin osa kuvasta on pelkkää taivasta. Jos taas ottaa kokonaisen pylvään lisäksi ihmisiä mukaan, he näyttävät ihan säälittävän pieniltä siinä juurella. Tai vaihtoehtoisesti pylväästä tulee vain puolikas ja siitä häviää kokonaan sen idea, jos ihmiset pylvään edessä ovat pääosassa. Yhdellä reunalla on kyllä ihana suihkulähde ja takana kaunis rakennus, mutta ylväskin punagraniittinen pylväs kyllä hiukan kalpenee kullan kimalteessa, jos ne näkyvät taustalla. Jotkut jutut ovat siis kivoja nähdä, mutta niiden kuvaamiseen ei silti kannata vaivautua. Aika kulturelli loppupäätelmä yli 3000 vuotta vanhasta obeliskista, haha.

Pilkuntarkka suunnitelma

Tässä vähän puistojuttua Pariisin kuvasaldoa purkaessa. Pariisissa nimittäin saisi vietettyä muutaman päivän ihan vain puistoissa oleskellen. Auringonpaisteesta huolimatta nyt oli jo sen verran viileää, että vapaita tuoleja oli paljon, mutta oli aika helppo kuvitella puistot täyteen heti, kunhan aurinko vain tarpeeksi lämmittää. 

Tykkään muuten ihan naurettavan paljon symmetriasta ja selkeistä linjoista. Niitä on Pariisin puistot täynnä. Klassista vihersuunnittelua parhaimmillaan. Ehkä tämä on yksi kontrollifriikin luonteenpiirteistä, mutta tunnustanpa tässä silti, että mieleni kyllä lepää ihan erityisesti sellaisessa maisemassa, mikä seuraa systemaattisesti pilkuntarkkaa suunnitelmaa. Puutarhakuvitelmissani kuitenkin ihailen myös englantilaista, rennolta näyttävää runsautta, mutta luulen, että jos minulla olisi pienikin pläntti omaa maata, niin se olisi järjestetty suoraviivaisen symmetrisesti. Tulisin varmaankin nopeasti hulluksi, jos sitä-sun-tätä kasvaisi sekaisin ilman selkeästi näkyvää järjestystä, haha. 

Tästä tuli mieleen toinen juttu. En muista, olenko paljastanut sitä täällä aikaisemmin, mutta pahasti vinkuraan kasvaminen on se piste, missä minulta lentää jokainen huonekasvikin roskikseen. Ainoa kasvienhoitoon liittyvä mottoni on, että jos joku ei kasva kunnolla (= tasaisesti suoraan ylöspäin ja säilyttäen symmetriansa) niin lopettakoon sitten kasvamisen kokonaan. Ei minkäänlaista armoa. Siksi en koskaan uskaltaisi ostaa itselleni kovin kallista huonekasvia. Tuollaisesta täydellisen näköisestä kasvustahan ei ole aidoille luonnontuotteille amatöörin hoidossa minkäänlaista taetta.  

Pikaisesti Pariisissa

Suurin osa Keski-Euroopasta on parhaillaan syyslomalla. Mekin muutaman päivän ajan vuorotellen, vaikka töistä ei kokonaista viikkoa saadakaan. Mun vanhemmat ja tytön serkkupoika tulivat tänne viikoksi. Tytöllä toiveena oli Pariisi, eikä muita tarvinnut kovin pitkään innostaa ennen kuin saivat juonesta kiinni. Parin päivän reissu on täältä käsin aika helppo toteuttaa. Niinpä sitten lapset pääsivät Eiffelin torniin ja muutenkin tyttö suunnitteli kartan kanssa hyvät kävelykierrokset, joten nähtiin keskustassa kaikki olennainen. Muutama muu juttu jäi ensi kertaan, koska Eiffelin parin tunnin jonotus moninkertaisine turvatoimineen hidastutti ensimmäisen päivän kierrosta aika radikaalisti.

Työkaverin suosituksesta majoituimme Ibis Budget Courbevoie Paris La Defense -halpisketjuhotellissa. Se oli loma-ajasta huolimatta erittäin kohtuuhintainen majapaikka. Hotelli sijaitsi mutkan takana Seinen rannalla, Pariisin länsipuolella La Defense-nimisellä alueella. Meidän huoneet olivat siistit vessoja ja kylppäreitä myöten. Aamupala ranskalaiseksi ihan hyvä. Oli muroja, jugurttia, hedelmäsalaattia, patonkia, marmelaadeja ja suklaalevitettä, croissantteja ja sen semmoista. Ei mitenkään vaikuttavaa, mutta vatsansa kyllä sai täyteen.

Metropysäkille oli hotellista rannan suuntaisesti hiukan reilu kilometri kävelymatkaa. Lähin pysäkki, toiseksi viimeinen ennen päätepysäkkiä, oli nimeltään Esplanade. Keltainen metrolinja 1 vei siitä kätevästi keskustaan suurin piirtein vartissa. Keskustan alueella oli tämän linjan useampi pysäkki, joten oli kiva, ettei tarvinnut vaihdella metrolinjalta toiselle. Alue, millä hotelli oli, oli todella siisti ja rauhallinen, joten iltapimeässäkin oli ihan turvallista yhdessä kävellä metrolta takaisin hotellille. Matkan varteen sattui jopa urheilupuisto, missä lapset testasivat eri liikkeitä mennen tullen. 

Metrolipuiksi ostimme kaksi kymmenen yksittäisen lipun pakettia. 10-paketti maksoi 14,90€, joten se tuli halvemmaksi kuin, mitä päiväkortit koko porukalle olisivat maksaneet. Päiväkortti on hyvä, jos kulkee julkisilla useamman kerran päivässä, mutta jos tarvitsee metroa vain aamulla ja illalla, niin yksittäisillä lipuilla pääsee halvemmalla. Yhdellä lipulla voi kuitenkin tietääkseni vaihtaa kulkuneuvoa niin, että max. 90min. on matkalla. Lapset ovat jo sen verran isoja, että tarvitsivat aikuisten liput. Ensimmäisen päivän liput ostimme lippuluukulta, mutta toisena päivänä osto onnistui jo automaatista. Yksittäiset liput ovat nimeltään T+ ja sen jälkeen valitaan 10 kpl, joten hinta on edullisempi kuin kappalehintaan ostetuilla lipuilla. Kappalehinnaltaan ne olivat 1,90€. 

Keskustassa on muuten hurjan vähän herkkukojuja. Lättyjä näkyi olevan tarjolla eniten, mutta muuten vaihtoehtoja oli todella vähän. Brysselin keskustassahan on joka kadun kulmassa toinen toistaan parempia vohvelikojuja ja muita pikkupurtavia. Samaten täällä on todella hyvä valikoima erilaisiin budjetteihin sopivia ruokapaikkoja ja ruoan laatu on melkein aina sopivassa suhteessa hintaan. Pariisin keskustassa taas hinnat ovat lähes kaksinkertaiset, mutta ruoan laatu on erikoisen huono, vaikka Ranskassa jos missä ruoka on kaikki kaikessa. Ehkä innokkaille turisteille voi syöttää mitä tahansa!?! Kannattaakin ehkä tehdä hiukan pohjatyötä hyvien ruokapaikkojen löytämiseksi, jos Pariisin matkaa miettii, ja suunnitella vasta sitten kävelyreitit sopimaan ruokailurytmiin.

Meillä oli hyvä tuuri säiden suhteen. Tuuli oli jo hiukan viileä, mutta muuten sää oli aurinkoinen ja lämpötilat kipusivat vielä 13-15 asteeseen. Meillä oli todella kiva syyslomareissu, vaikka niinhän se on, että Pariisiin on tietysti aika vaikea kovin huonoa reissua edes tehdä, heheh.