Viime viikkoina useissa suomalaisissa blogeissa on ollut keskustelua blogitekstien luomasta todellisuudesta ja siitä onko se nykyään pelkkää feikkiä tai toisin sanoen bloggajan toiveajatelua. Kaupalliset blogithan ovat viime vuosina muuttuneet enemmän ja enemmän ammattimaisesti toteutetuiksi ja huolella tyylitellyiksi kokonaisuuksiksi. Toisaalta aika samanlaista kritiikkiä olen joskus huomannut facebookissa, kun joku on ihmetellyt jonkun toisen positiivisia arkipostauksia, vaikka tyypin elämäntilanne ns. "vaatisi" jotakin muuta.
Nykymaailmassa tietysti jokaisella on varmasti medianlukutaitoa sen verran, että ei ihan vakavisssaan kuvittele blogista tai fb-profiilista saavansa kenenkään elämästä kokonaiskuvaa. Toisaalta kuitenkin jokainen luo kaikesta näkemästään ja lukemastaan mielikuvia ja rakentaa niistä omat olettamuksensa.
Mikä siinä mediakeskustelussa jäi itseäni mietityttämään, oli vähän sama asia, kuin mitä tyttö välillä valittaa. Ihosairaus harmittaa ja lääkitys väsyttää välillä ihan mahdottomasti, mutta päällisin puolin hän näyttää täysin terveeltä omalta itseltään. Eikä hän tietenkään halua huokailla väsymystään ääneen, notkua laiskan näköisenä ihmisten ilmoilla tai yleensä edes paljastaa uupumusta ilmeillään, vaikka tietääkin, että seuraus on se, että kaikki eivät ymmärrä ollenkaan, miltä terveen näköinen sairastaminen tuntuu.
Pitäisikö siis uskottavuuden vuoksi koko elämän pyöriä 100% harmillisen asian ympärillä? Ei tietenkään. Sen ymmärtää jokainen, että on ilman muuta parempi, jos pystyy lokeroimaan asioita mielessään niin, että elämään jää muutakin kuin sairautta, tai mitä tahansa muuta haastetta sitä nyt ihmiselle voikaan tapahtua. Olen itsekin muutaman kerran miettinyt, että odotetaanko minun postaavan täällä tai fb-profiilissa iloisten ja terveen näköisten valokuvien sijaan kuvia sairaala-apteekkiin vievältä, loputtoman pitkältä tuntuvalta kellarikäytävältä, tai keittiön kaapista, minne kerätään käytetyt ruiskut odottamaan ongelmajätteeseen vientiä. Tai jotakin muuta sellaista, missä sairaus ja sairastaminen on pääosassa.
Ainakaan tässä kohtaa en todellakaan halua esitellä mitään sellaista. Sairastaminen ja sen jäljet ovat yksityisasia ja sitä paitsi elämässä on muutakin. Nimenomaan sellaisena aikana, kun on jotakin harmillista ajateltavaa, kannattaa keskittyä kaikkeen mukavaan ja normaaliin niin paljon kuin se vain on mahdollista. Se auttaa rajaamaan sitä hiukan synkeämpää todellisuutta niin, ettei sairaus ja sen hoito vie koko tilaa, vaikka ei kuluisi päivääkään, ettei joutuisi jollain tapaa ottamaan niitäkin huomioon.
Takaisin siihen mediakeskusteluun. Totuus jokaisen ihmisen elämästä rakentuu joka tapauksessa palasista. Se, että kaikki palaset eivät ole julkisesti näkyvillä, ei mielestäni yhtään vähennä sitä totuutta, mikä on esillä. Mitä tällä postauksella peräänkuulutan on se, että iloiset ja posiitiviset asiat, sekä niiden huomaaminen ja niistä puhuminen, voivat parhaimmillaan olla hyvin toimiva ja terve selviytymisstrategia. Niitä ei kannata yhtään väheksyä somessakaan, ne nimittäin saattavat olla ihan yhtä rehellisiä kuvauksia ihan samasta elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti