Joskus on sellaisia viikonloppuja, että tuntuu ihan viisaalta odottaa maanantaiaamua. Mieheltä murtui nilkka perjantai-iltana. Lauantaiaamuna hän ei pystynyt astumaan jalalla enää, joten oli paras ottaa suunta kohti ensiapua. Autolle linkuttamisessa meni aikaa, kun parhaillaan sattui olemaan koko korttelin kattava vuosittainen toritapahtuma. Onneksi oltiin kuitenkin parkkeerattu auto perjantaina kauemmas, että se nyt kuitenkin oli käytettävissä, eikä jumissa takapihalla. Muutama tunti meni ensiavussa ja sitten saatiin potilas kotiin. Minä jatkoin autokuskina tanssituntien suuntaan. Siihen väliin ruoanlaittoa ja vielä toinen kauppakeikka päälle, kun kaikkea ei saanutkaan yhdellä kierroksella. Lopulta meinasi jo hiukan alkaa hermostuttaa se torimeininki, kun iltakuudeltakaan ei kolmanneltakaan reissulta vielä päässyt autolla kotiovelle saakka. Lauantai-illaksi oli sovittu naapureiden kanssa ruokatreffit saksalaiseen ravintolaan, mutta ne tietysti peruuntuivat kipsijalan vuoksi. Illalla naapurit soittivat ovikelloa ja toivat meille ateriat tullessaan. Kuulema jos mies ei pääse Schnitzelin luo, niin Schnitzel tulee miehen luo, tai jotakin sellaista. Jotkut on niin sydämellisiä, että ei voi melkein uskoa todeksi.
Sunnuntai on onneksi mennyt ilman suurempia häslinkejä! Tämä viikko tytön leukojen, miehen nilkan ja mun flunssan kanssa alkaa olla kiitettävän hyvin paketissa. Nilkka oli, kuten täkälaiset ironisesti sanovat "als een kers op de taart," kirsikkana kakun päällä. Leuat on muuten aika hyvin jo kunnossa, flunssa alkaa pikkuhiljaa väistyä ja piikityksetkin sujuu kuin leikki. Ai niin, en varmaan ole kertonut, että olen kunnostautunut niin, että olen jo muutaman viikon ajan pistellyt tytön piikit itse. Eilen sairaalassa käskivät piikittää miehellekin verenohennuslääkkeitä siihen asti, että kipsi poistetaan. Että jos joku piikkejä tarvitsee niin tervetuloa vaan, täällä palvelu pelaa! Eilen tuli mieleen, että jos tästä tautien täyttämästä puolivuotisesta ei ole mitään muuta oppinut, niin sen olen huomannut, että tosiaankin kannattaa vaan koittaa elää yhtä päivää kerrallaan. Jos jotakin sattuu ja elämä jostakin syystä monimutkaistuu, niin jokaiselle päivälle on aina vain oma kuormansa. Ei enempää eikä vähempää. Päivät kuluvat yksi kerrallaan ja voimia ei kannata tuhlata muuhun kuin siihen hetkeen, mikä on milloinkin menossa. Senkin olen tähän asiaan liittyen oppinut, että kannattaa iloita silloin, kun kalenteri näyttää vaikka, että ei kokonaiseen viikkoon ole yhtään lääkäriaikaa kenelläkään. Sellainen ihanan rento tilanne voi nimittäin muuttua silmänräpäyksessä. Sitä ei kuitenkaan kannata ajatella yhtään aikaisemmin kuin on pakko, muuten hyytyy helposti hymy. Jotkut jutut oppii, kun joku opettaa, toiset taas on näköjään koettava todeksi ihan itse.
Ai niin, sunnuntai-iltapäivälle sain hiukan taikinaterapiaa, tästä omenaisesta pullapitkosta. Tuli herkullista, vaikka ei niin kuvauksellista, mitä ohjeen kuvissa. Tajusin nimittäin kesken taikinan teon, että vehnäjauhot loppuvat kesken ja jouduin käyttämään lisänä gluteenitonta kakkujauhoa, mikä on täällä koostumukseltaan perunajauhomaista.
----
Sometimes there are such weekends, that it seems wise to wait for a new Monday to dawn. This has certainly been one like that. It began by my husband breaking his ankle on Friday. After several hours in the emergency room on Saturday morning we got a patient back with an impressive cast. Just on that day, when besides the emergent hospital visit a million of other things were supposed to get done, our neighborhood turned into a yearly market event. Once I tried to drive home for the third time that day and the streets were still closed it started to feel bit annoying. We had plans to go to a German restaurant with our colleagues on that night, but had to cancel due to the broken ankle. Can you believe though, these lovely people brought us schnitzels on their way home!?! They said something like, if a man can't go to his schnitzel, the schnitzel comes to the man... Incredible thoughtfulness!
I feel quite happy to say that this weekend is soon turning to a new week! We already had everything from a cracked jawbone to severe flu this week, and finally still that broken ankle. "Als een kers op de taart," as a cherry on the top of a cake, would the locals say. Did I tell you that I give nowadays also injections? No, perhaps I didn't, but give me anything with a needle on it and I can show you how it goes. I started few weeks ago to administer our daughter's medication, and now with the foot in a cast my husband needs daily shots, too. If you ever happen to need one, you are very welcome, I'm starting to be really good at it. During this last four months when we have been multiple times with different health professionals every single week, I have learned one thing. I have finally started to seriously believe that each day has its own sorrow. One should take one day at the time (and rejoice like crazy immediately when you notice that there are no health related appointments on the calendar). Whatever kind of days there will be they go by one by one, and it's best to focus on the moment. It saves strength to manage things that just can't be avoided. Some lessons in life can be learned by instruction, but others just have to be experienced.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti