 |
| Source |
 |
| Source |
Pari ihanaa Poldark-kuvaa vielä, vaikka nyttemmin on ehtinyt jo koko sarja alkaa harmittaa. Että sitä voikin niin pettyä johonkin roolihahmoon! Ohjaajat tietysti tarvitsevat jännitettä ja sarjassa pitää tapahtua jotakin, jotta se säilyy kiinnostavana yleisölle, mutta minua kyllä alkoi tympäistä ihan täysillä jossakin kohtaa toista kautta. (Toivon, että ehkä kolmas kausi vielä pelastaa tilanteen!?!) Poldarkin muutosta harmitellessa mietin, että niin se on oikeassakin elämässä, että pettymys on aina synkeä juttu, kun joku esimerkillinen tyyppi lakkaakin yllättäin seuraamasta periaatteitaan.
Joskus minulle on sattunut, että jotkut henkilöt, jotka ovat olleet minulle sellaisia tärkeitä mallihahmoja joillakin elämänalueilla, ovatkin jostakin syystä muuttuneet niin, että lopulta olen todennut, että taitaa olla parasta lakata seuraamasta heidän malliaan. Sellaisissa tilanteissa tuntee tulleensa jotenkin petetyksi ja hetken aikaa epäilee kaikkea saamaansa hyvääkin. Tuosta Poldarkista tuli mieleen, että varsinkin nuorena sitä helposti idealisoi sellaisia "mallihenkilöitä" ja silloin helposti kuvittelee, että jonkinlainen tähtipöly on pysyvä osa heitä. Mallit ovat ilman muuta tärkeitä kaikissa elämänvaiheissa. Nyt kuitenkin mietiskelin, että ehkä se olisi yleisesti ottaen reilumpaa pyrkiä hahmottamaan itselleen tarkemmin, mitä asiaa kenessäkin ihailee. Että ei suhtautuisi ihmiseen kuin kokonaiseen pakettiin, vaan ottaisi mallia niistä hyvistä puolista tiedostaen sen, että hyväkään ei ole kaikelta osin välttämättä täydellinen, ja että se tähtipöly ei asetu pysyvästi kenenkään olkapäille. Silloin ei pettymyksenkään tullessa ihan kaikki romutu. Silloin on myös odotuksissaan hiukan armollisempi sitä malliakin kohtaan menettämättä kuitenkaan kykyä arvostaa.
Pettymysten toinen puoli on sitten se, että itsekin joutuu hiukan miettimään, minkälainen malli on muille. Ja kuinka sitä voisi olla esimerkkinä niin avoin, ettei tue vääränlaista idealisointia, mutta kuitenkin antaa mahdollisuuden kasvaa samaistumisen kautta. Ja sitten vielä sekin, että jos on joskus ollut jollekin tärkeänä mallina jollakin elämänalueella, niin sitä ei saisi unohtaa myöhemminkään. Jos on pystynyt estämään vääränlaista idealisointia, niin asiat ovat varmaankin aika hyvin todellisuuspohjalla. Mutta silti pitkänkin ajan kuluttua pettymys mallia kohtaan voi olla kova pala. Ihan kyllä outo juttu, että Poldarkista tulee mieleen niin monta vakavaa ajatusta. Senhän pitäisi olla suhteellisen kevyttä viihdettä! ;)
----
I got so disappointed with Poldark at some point in the season two. Obviously directors need some variation in a story to keep it exiting to their audience, but I felt almost personally betrayed as Poldark started to make compromises. I know I took it bit too seriously, but it made me think about real life disappointments.
Couple of times in my life I have noticed that a person whom I considered as a model in my life was no longer worth following. In those kind of moments one easily feels disappointed, and even betrayed. One might also begin to question all good things one has learned from the model. Poldark made me think that though it is important to have models for different areas of real life, it would be wise to avoid idealization of persons. Idealization leads one to expect more from the model than what is reasonable in a human realm. It might be more helpful to specify what are the exact skills, attitudes or other aspects that are worth admiring and following, rather than take a person as a entire package. I think that could help to be more realistic in one's expectations. It might also guard against too severe disappointment, in case it turns out that stardust is not laying permanently on anyone's shoulders.
There is yet another side of a coin to this matter. Everyone is namely also a model to others. I have been wondering, how could one be so vulnerable as not to encourage false idealization, and yet offer someone a chance to grow through modelling? Besides, if one has ever acted as a model to someone, one should not forget the continued responsibility of that role in the future either. Though one may have successfully avoided idealization, a disappointment in the case of failure can still be a difficult process even when it happens many years later. I wonder how one acting Poldark can generate so many sober thoughts, though it is supposed to be just light entertainment. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti