Nyt on juhlat juhlittu!

Synttäreitä juhlittiin vielä kavereiden kanssa! Kymmenen 7-vuotiasta on aikamoinen porukka. Olimme ensin jäätelöillä ja sitten siirryimme kahvilan muiden asiakkaiden iloksi suureen puistoon. Meteli kahvilassa oli niin hurja, että meinasi melkein paniikki iskeä.

Synttärisankari oli tyytyväinen juhlaan, mikä oli tietenkin tärkeintä. Välillä kyllä oli kaikenlaista nipistelyä, etuilua, päätöntä riehumista, itkua, kompurointia ruohikolla, valitusta siitä, että aina joutuu väärinkohdelluksi, kiukuttelua siitä, kuka saa olla eka, kuka saa soittaa huuliharppua, kuka hyppiä säkkihyppelyä... Ryhmädynamiikka ainakin näiden kymmenen suhteen on hyvässä tasapainossa. Kaikki vaikuttavat suurinpiirtein yhtä voimakkailta luonteilta. Kaikki uskaltavat näköjään riidellä, pitää päänsä ja tönäistä tarvittaessa takaisin. Näistä ei todellakaan tarvitse sääliä tai suojella ketään.

Onkohan kaikki 7-vuotiaat ryhmässä kovaäänisiä? Tyttö piti ihan yhtä paljon ääntä kuin kaikki muutkin. Oli kyse mistä tahansa, jokainen huutaa toisia kovempaa, että saisi oman äänensä kuuluviin. Tulipa sekin todettua, että meiltä molemmilta puuttuu ala-asteen opettajalle sopiva ääni. Ainoa tiukka komento, mikä tehosi kerralla suhteellisen hyvin oli sellainen, kun sieltä kahvilasta lähtiessä sanoin mahdollisimman vihaisella äänellä, etten halua kuulla yhtään pillin puhallusta ennenkuin ollaan ulko-ovella. Tunsin oloni ihan ilonpilaajaksi, kun juhlassa käytin mokomaa pakotussävyä. Täällä on tapana puhua lapsille tosi kovaan sävyyn. Kovin ystävälliset komennot eivät todistetusti mene kilteimmällekään jakeluun ensimmäisellä tai toisellakaan kertaa.

Nyt on juhlat juhlittu! Ensi keväänä pitää keksiä jotakin muuta. Onneksi on siihen kokonainen vuosi aikaa.

Ai niin, yhdelle vieraalle tuli itku, kun joutui lähtemään kotiin. Se oli hyvä merkki, eikö?

Banaanin jakoa ja silmien pyörittelyä

Nukkumaan mennessä kuulin seuraavanlaisen raportin. Se sopi niin hyvin tämän päivän saldoon, että kerronpa senkin.

Tyttö otti banaanin aamulla kouluun evääksi, täällä kun on tapana ottaa omat välipalat mukaan. Luokkakaveri pyysi tauon aikana palaa banaanista. Tyttö taittoi banaanin rehellisesti puoliksi - toinen pala kaverille ja toinen itselle. Hetken kuluttua kaveri tuli kiukkuisena takaisin ja väitti, että ei ole saanut tarpeeksi banaania ja jako oli ollut aivan epäreilu.

Kysyin tietysti, mitä hän siihen vastasi. Tyttö kertoi nostelleen olkapäitään ja pyöritelleen silmiään. Varmaankin ainoa oikea ratkaisu.

Ei kai tuohonkaan mitään voi sanoa!?! :-P

PS. Ruokatunnilla tytölla koski käsivarteen. Joku pieni tarhalainen oli kumauttanut jollakin tangolla. Se pieni on kuulema erään luokkakaverin pikkusisko. Ilmeisen vaarallinen ja pippurinen tapaus, sitä pitää kuulema aina vähän varoa. "Jos menee lähelle, se lyö. Jos antaa sormen, se puree." Ei ole helppoa silläkään.

Mitäs siihen nyt sitten sanoisi?

Tänään jouduin vastaamaan niin sydämellisesti esitettyyn, mutta ihmeelliseen kysymykseen, että en näin jälkikäteenkään tiedä, mitä siihen olisi pitänyt vastata, saatika miten siihen olisi voinut varautua. Yleensä sentään tulee jotakin mieleen, ainakin viimeistään sitten, kun rauhassa asiaa miettii. Aihe oli (minun mielestäni) jo sinänsä mahdollisimman epämukava, vaikka ilmiselvästi olikin hyväsydämisesti tarkoitettu. (Joitakin ajatuksia ei vain pueta sanoiksi. Ei se mitään, jos mielessään päivittelee, mutta kaikkea ei kannata taivastella ääneen.) Tilannekin oli enemmän kuin outo. Ilmeet olivat sitten puolin ja toisin sen kokonaisuuden mukaisia.

Monikulttuurisuus tuo mielenkiintoisen lisän elämään. Yksityisyyden rajat määritellään eri kulttuureissa hyvin eri tavoin. Yhdessä kulttuurissa henkilökohtaisia elämänalueita on enemmän, toisessa vähemmän. Keskusteluun sopivat ja sopimattomat aiheetkin vaihtelevat. Se, mikä on yhdessä kulttuurissa ystävän kanssa jutellessa normaali aihe, voi olla toisessa kulttuurissa jopa tabu. Reagointitavatkin ovat erilaiset. Siinä, missä joku sanoisi suoraan, että ei halua asiasta keskustella, toisen kasvoilla vain vivahtaa hetkellinen ilme, joka sanoo saman asian ilman sanoja. Joissakin kulttuureissa on aina oikein kertoa koko totuus, toisissa kulttuureissa taas kasvojen säilyttäminen on tärkeämpää.

Kulttuurisesti yhtenäisessä yhteisössä monet käyttäytymiseen ja kanssakäymiseen liityvät asiat ovat ns. itsestään selviä, koska kaikki osapuolet jakavat yhteisen kulttuuritaustan. Jokainen "tietää," mitä eri tilanteissa "kuuluu" tehdä tai sanoa. Käyttäytymisen ja kommunikaation koodit ovat suhteellisen samanlaiset. Vaikka ihmisten kesken sählinkiä aina sattuu, asioita tulkitaan kuitenkin enemmän samalla kuin eri tavalla.

Monikulttuurisessa yhteisössä sosiaalisen elämän kirjoittamattomat säännöt eivät välttämättä pidäkään paikkaansa, koska kanssakäymiseen ja kommunikaatioon liittyviä koodeja tulkitaan eri tavoin. Se, mitä joku sanoo tai tekee oman kulttuurinsa hyväksymällä tavalla, voi olla viestin tai teon vastaanottajasta ihan kauheaa, koska hänen kulttuurinsa suhtautuu asiaan eri tavalla.

Potentiaalia noloihin tilanteisiin on täällä siis kiitettävästi. Tällä hetkellä taidamme edustaa lähes 30 eri kansallisuutta.

Minäkin aiheutan taatusti välillä hämminkiä ja en sitä aina varmasti itse edes huomaa. Eikä sille tietenkään sitten enää mitään voi, jos on jo tullut sanottua. Ei siinä paljon auta, vaikka tilanteen nolouden huomaisikin. Voi tietysti yrittää väistää tyylikkäästi. Mutta usein siitä on tyyli kaukana, kun nolona yrittää perääntyä huomatessaan, että vahingossa "astui itsensä rasvakippoon," kuten saksalaiset sanovat, kun joku tekee kömmähdyksen.

Jälkikäteen pitäisi vain osata nauraa sekä omille, että toistenkin hyväntahtoisille, omituisille sanomisille. Mahtuuhan tähän maailmaan sanoja, sekä tilanteisiin sopivia, että myös epäsopivia! Se on olennaisempaa, ettei ihan tietentahtoen ketään sanoilla satuta. Kyllä toinen ihminen kuitenkin suurimmaksi osaksi kulttuurieroistakin huolimatta erottaa, onko asiayhteys ja tilanne hyvän- vaiko pahantahtoinen.

Nauran varmasti tämänpäiväiselle asialle vielä monta kertaa. Mutta teen sen vasta sitten, kunhan nolous on ensin haihtunut.

Kylpyhuone

Pidän itseäni suhteellisen siistinä ihmisenä. Siivous on suurimmaksi osaksi ollut perinteisesti minun harteillani. Mies on hoitanut muita kotihommia, esim. kuten tiskejä ja roskarumbaa, mikä täällä on kierrätyksen vuoksi työ sinänsä.

Selkäkipu on nyt saanut 6kk ajan tasoa tehokkaasti madallettua. Päätin aika nopeasti, että opettelen katsomaan kotia sormien lävitse. Mies on "yleissiivonnut" ihan kiitettävästi koko ajan. Tarkempaa siivousta en ole viitsinyt pyydellä, kun on sen verran itseäni hermostuttanut se, että joutuu muutenkin niin moneen asiaan pyytämään apua. Tympeää sekin, kun ei saa omaa osuuttaan hoidettua.

Pari viikkoa sitten huomasin, että kylppärin lattian nurkat ovat muuttaneet väriään. Kauheat kerrostumat ns. kylppäripölyä, sitä mikä tarttuu pintaan kuin pintaan ja lahtee vain monella pyyhkimällä. En tiedä selittääkö se asiaa yhtään, että kylpyhuoneessa ei ole lattiaviemäriä, eli lattiaa ei voi pestä suomalaisittain. Mopilla tai kontaten tietysti, muttei sillä tavalla, että suihkuttaisi puhdistusainetta purkista ja suihkulla vettä päälle hankauksen jälkeen. Normaalisti olen saanut kuivatkin kylppärit pidettyä suhteellisen siisteyden kategoriassa, mutta nyt oli ryöstäytynyt homma käsistä. Mies se siellä nyt lattiaa kuuraa. Ja minä kirjoittelen täällä.

Mitäkö tästä opimme? Emme varmasti yhtään mitään. Silloin, kun ei jotakin pysty tekemään, niin on pakko antaa periksi ja olla kiitollisin mielin, että joku homman tekee. Siedätyshoito on hyödyllistä sekä oman mielenrauhan, että kotirauhankin kannalta.

Nyt on kiva mennä puhtaaseen kylppäriin. Ei se kuitenkaan elämän laatua huonontanut, vaikka ne liat nurkissa olivatkin. Oli sentään puhdasta vettä. Sitä pidetään maailmalla suurempana luksuksena kuin puhtaita nurkkia. Moni olisi kiitollinen vedestä ja viis veisaisi niistä pölyistä, mitkä meitä länsimaisia naisia niin nopeasti hermostuttaa.

Jos tästä nyt lopulta kuitenkin jotakin voi oppia, niin se on se, että elämää kannattaa suhteuttaa. Siisteys ei voi olla itseisarvo. Sen toivon pysyvän mielessäni sittenkin, kun selkä on taas kunnossa ja saan siivottua omin avuin.

Viisi adjektiivia

Eilen yhdellä sivustolla, mitä selasin, kyseltiin, kenenkä puoliso on minkäkin julkkiksen näköinen. Just joo ajattelin, ihan kuin tässä elämässä ei riittäisi se, että jokainen on itsensä näköinen. Eikö siinä ole tarpeeksi julkkista jokaiselle?

Ripustin äskettäin kultakehyksisen hääkuvamme vaihteeksi olohuoneen seinälle. Se valokuva paljastaa, että aikaa on tainnut päästä kulumaan. Molemmat olemme muuttuneet aika paljon muutenkin. Jotkut piirteet ovat pysyneet, joissakin asioissa huomaamme muistuttavamme omia vanhempiamme voimakkaammin kuin nuorempina, jotkut piirteet ovat kai tulleet esille ihan vain erinäisten kokemusten tuomina.

Elämä oli silloin mukavaa, mutta nyt on monet asiat silti paljon paremmin. En olisi silloin uskonut, että tulee päivä, jolloin emme kumpikaan ota kaikkea ihan niin tosissamme. Nyt nauramme vedet silmissä, kun muistelemme häämatkalla käytyä kiivasta keskusteluamme turkkilaisessa ruokakaupassa aamiastarvikkeita etsiessämme. Kyllä saatiin pitkä juttu aikaan ihan vain siitä, voiko aamulla syödä marmorikakkua vai ei! Onneksi elämä ei ole niin pienestä kiinni...

Outoa, ettei siinä sivustolla eilisessä asiayhteydessä kukaan kysynyt, minkä luonteisia puolisot ovat. Mukava tuota komeaa miestä on katsellakin, mutta luonne on paljon olennaisempaa arkipäivässä. Niin kuin vaikka siinä aamupalapöydässäkin, oli sitten lautasella vaikka marmorikakkua tai jotakin muuta. Laitan tähän viisi adjektiivia, mitkä mielestäni kuvaavat mieheni luonnetta: tunnollinen, iloinen, avoin, tarkka ja puhelias.

Tässä pieni hyvän mielen haaste naisväelle - listaa viisi adjektiivia kuvaamaan omaa miestäsi. Kommentointi onnistuu, kun klikkaa hiirellä "kommentit" -kohtaa. Onnistuu ilman rekisteröitymistä, jos valitsee kommentin kirjoituksen jälkeen kentän alta "anonyymi"-kohdan.

Tuotteliaisuus lisääntyy

Ompelutouhut jatkuvat.

Joillakin kavereilla on tälläisia, joten niin on nyt meilläkin. Idea oli selkeänä työsuunnitelmana mielessä. Nopeasti tuli sekä ranneke, että myös sormus valmiiksi. Voilá - taas on tyyliä. Blogi näistä täyttyy, jos joka päivä alkaa ilmestyä uusia asusteita.

Toivottavasti ompelukone ei tule ihan nopeasti neidin mieleen. Sillä sitä vasta nopeasti kaikkea syntyisikin.

Hui kamala!

Keskiviikkoiltapäivät ovat koululaisilla vapaata. Tyttö pyysi kankaanpalaa. Käteen sattui suikale valkoista puuvillaa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen siitä oli kehittynyt kummituksen asu. Silmänreiät oli leikattuna ja kankaat aseteltuna. Minulle ei jäänyt muuta tehtävää kuin langan pujottaminen neulan silmään ja solmun opettaminen.

Tosi hieno kaapu - tytön ensimmäinen ompelus oma-aloitteisesti. Historiallista siis. Luulen, että tämä tulee olemaan yksi monista. Huhuu!

Kirjoitelmia ja kirpparilöytö

Sain lopulta korjattua valmiiksi pinon oppilaiden kirjoitelmia. Kyllä niitä läpi lukee ihan mielellään, mutta numeroiden antaminen on sellaista tunnontuskaa, että sen voisi antaa vaikka assistentille, jos sellainen olisi käytössä. Ei sellaista minulle ole kukaan tarjonnut, joten lopulta on vain otettava kynä käteen ja kylmänrohkeasti annettava arvosanat.

Eräässä elokuvassa klassisen kreikan kielen opettaja sanoi näin: "You get exactly what you deserve. No more, but also no less." Mutta se esittikin vanhaa ja kokenutta huippuopettajaa. Minä ja muutkin tavalliset opettajat olemme käsi sydämellä joka ikisen kirjoitelman ja kokeen edessä. Juuri siitä syystä, että jokainen saisi juuri sellaisen numeron, minkä ansaitsee. Ei yhtään enempää, eikä yhtään vähempää. Joskus haluaisi palkita hyvän yrityksen paremmin, mutta ansiotta tai liian vähin ansioin saatu palkkio ei tee hyvää. Ylenmääräinen tiukkuuskin masentaa.

-

Kuvassa numero kaksi on turkoosi kastikekulho. Aika ihana! Löysin sen kirpparilta, kun äiti oli käymässä. Se on vanhaa hollantilaista posliinia. Tuskin kovin arvokasta, mutta muoto ja väri onkin arvoa olennaisempia minulle. Teen todella harvoin niin sivistyneitä kastikkeita, että varsinaista kulhoa tarvitsisin. Siitä voi kuitenkin tarjota muutakin. Ja hintakin oli se perinteinen kaksi euroa. Seuraavaksi täytyy etsiä hopeinen kastikekauha. Jospas vaikka sitten innostuisin tekemään hienonhienoja kermakastikkeitakin...

Mainonnan Uhrit ry. (jatkoa eiliseen)

Muutamaa tuntia eilistä kirjoitusta myöhemmin kävimme ruokakaupassa. Olimme muutamaa viikkoa aiemmin nähneet mainoksen, jossa sanottiin, että Valion "zero lactose" -jogurtit ovat tulossa. Niitähän on sen jälkeen etsitty. Eilen myös löydetty.

Valiolla varmasti repisivät hiuksiaan tai ehkä jopa poistaisivat logonsa näistä ranskalaisten tuottamista jogurteista, jos tietäisivät, miltä ne maistuvat. Vielä pahempaa on se, miltä ne näyttävät. Ei tietoakaan maitoisesta ja luonnollisesti tasaisen sakeasta aineesta. Mansikoitakaan nämä jogurtit eivät ole nähneet - väriaineita ja esanssia sensijaan kiitettävästi!

Me, mainonnan uhrit, kylmätiskillä villiinnyimme ilosta ja ostimme kerralla kolme neljän jogurttipurkin pakkausta. Ajattelin, että näytetään nyt kauppiaalle, että näitä kannattaa pitää valikoimassa.

Nyt on sitten kova syöminen, enkä ole edes jogurtti-ihminen. Ehkä totun makuun. Joskus auttaa, kun syö vain väkisin niin pitkään, että oppii nauttimaan. Pakko on nyt tottua ainakin niiden kahdentoista purkillisen verran. Tyttö nimittäin alkoi itkeä pettymyksestä, kun maistoi ensimmäisestä purkillisesta. Hänestä ei siis ole syömäapua. Laktoosia kestävälle miehelle taas en raaski näitä syöttää, kun jokainen mokoma purkillinen maksoi kappalehintaan n. 60 senttiä!

Ensi kerran viheltelen ylimielisesti, kun kuljen kylmätiskin ohi. Jos näen jonkun ottavan näitä kärryynsä, niin sanon ystävällisesti kuuluvalla äänellä: "Excuseer mevrouw, laat het maar liever liggen." Se menee suurinpiirtein niin, että anteeksi rouva, jätä se mieluummin hyllyyn. [Tässä lausumisohjeet, jos haluat kuulla, miltä se suurinpiirtein rouvan korvaan kuulostaisi: Eksyseer m'frau, laat höt maar liifer lihhen.] Täytynee opetella sama ranskaksi, niin menee viesti tarvittaessa kielimuurinkin läpi. Toivon, että joku olisi minuakin ahneuksissani varoittanut.

Sen verran tarvitaan solidaarisuutta, että me kuluttajat ainakin pidetään yhtä, kun tuottajiin ja mainostajiin ei saada mitään ryhtiä!

Niin se kahvitaukokin taas kului, kiitos seurastasi. :-)

Kuluttajan toive

Tulkoon nyt heti ensin sanottua, että kirkko liittyy tähän viestiin vain siksi, että se oli mainoksen kanssa saman reitin varrella.

Olen sitä mieltä, että ruokamainokset pitäisi kieltää kokonaan. Kun nälkäisenä ja väsyneenä kuljet tuonkin pastahaarukallisen ohi, niin jo on ihme, jos ei tee mieli puraista bussipysäkin kulmaa. Tässä on kyseessä vielä täysjyväpasta, joten terveysintoilijakin saattaa erehtyä haukkaamaan metalliseinää.

Lauantaina kauppareissulla aamupala oli jo kauan sitten kulutettu ja ajelimme isoa katua pitkin kotiin päin. Olimme tiukalla linjalla ja aikomuksena ei ollut pysähtyä mihinkään. En muista milloin olisin nähnyt niin paljon ruokamainoksia ja take away-ravintoloita viimeksi. Hiukopalaa kaivaten mieli teki ihan kaikkea.

Mikä tässä nykyajassa ihmetyttää on se, että ihmiset ovat paljon tietoisempia ruoasta, sen hyöty- ja haittavaikutuksista, kuin mikään aikaisempi sukupolvi. Silti syömme monilta osin epäterveellisemmin kuin ihmiset ennen vanhaan. Luin tänään Iltasanomista (miehen mukaan älymystön sanomalehdestä), että jokainen länsimaalainen syö vuosittain kilokaupalla lisäaineita. Siis nimenomaan ihan tavallisesta ruoasta. Karkinsyöjälle kertyy pottia varmasti paljon enemmän.

Syömisten suhteen sivistyksessä ei siis ole vikaa, vaikka Iltasanomia selaillaankin. Mainonta luo helposti mielikuvan terveellisyydestä, vaikka todellisista terveysvaikutuksista voi varmasti puhua vain, jos ruokaa verrataan vielä vähemmän terveelliseen vaihtoehtoon.

En kyllä usko, että terveellisellä ruoalla voi edes elämää sinänsä pidentää, johonkinhan me kaikki lopulta kuolemme. En usko sitäkään, että mikään ruokavalio tekisi ihmettä energisuutemme rajallisuuden poistamiseksi, tms. Soisin silti rehellisyttä tuohon mainontaan. Olisi kivempaa nälkäisenä nähdä mainos, jossa olisi vaikka rasvaa tirisevät ranskalaiset ja tekstinä "hanki koko viikon perunainen rasva- ja suola-annos kahdella eurolla!" Olisi helpompaa kävellä sen take away:n ohi.

Pöytävaraus taivaaseen/ A table reservation to heaven

Jokaisesta paikasta, missä tähän astisen elämän aikana olemme asuneet, on löytynyt ystäviä. Tietysti on hankala jokaisesta laittaa kuvaa, mutta tässä muutama, jotka ovat viime päivinä käyneet kahvilla, teellä, iltaruoalla tai letunpaistoaikaan.

So far, we have made friends everywhere we lived. Naturally it would be difficult to place everyone's photo on this blog. These friends shown above are those who have visited us in the last couple of days for a cup of coffie/tea, dinner or a pancake or two. ;-)

Ystävyys on erikoinen juttu. Ystävä voi olla vaikka kaksi-kolmekymmentä vuotta vanhempi tai saman verran nuorempi. Tai jotakin siltä väliltä, niinkuin nyt nämäkin tyypit näissä kuvissa. Ystäviksi voi tulla hyvinkin eri luonteisten ja erilaisen taustan omaavien ihmisten kanssa. Joskus tarvitaan aikaa, joskus taas ystävyys syntyy hetkessä. Joskus tarvitaan joku yhteinen kokemus, joskus vain joku pieni tilanne. Joskus ystävä on hyvinkin samantyylinen kuin sinä itse, joskus täysi vastakohta kaikessa.

Friendship is something special. A friend can be some twenty years older or younger than you. Or something in between, like all persons in these photos. You can make friends with many special persons including those whose background is different from your own. Sometimes creating a friendship takes time, sometimes it happens instantly. Sometimes you need to share a common experience to start with, sometimes just a little hilarious (or other kind of) moment is enough. Sometimes a friend has similar personality than you, sometimes he/she may be a complete opposite in everything.

Surullista on se, että ystävät ovat niinkuin lapsetkin vain "lainassa." Heidän kanssa kuljetaan kappale matkaa ja sitten tiet vievät erilleen. Kuitenkaan välimatka ei tuhoa oikeaa ystävyyttä, vaan seuraavan kerran tavatessa jatketaan siitä, mihin viimeksi lopetettiin.

It's just so sad that friends are just "lend" to us. You share part of the journey with them and then as the life goes on at some point your paths depart. Yet the distance can't destroy a real friendship. The next time you meet, you pick up from where you stopped the last time.

Joskus elämä yllättää ja tapahtuu jotakin, mitä ei olisi osannut edes toivoa. Opiskeluvuosien jälkeen en ikinä uskonut, että oikeasti voitaisiin olla Jaanan kanssa vielä joskus samassa osoitteessa. Ja kuinkas kävikään - kaksi vuotta ollaan oltu yhtä aikaa samassa työpaikassa!

Yhteinen aika ystävien kanssa on kuin esimakua taivaasta. Siellä saamme pitää kaikki rakkaat ihmiset, perheen ja ystävät lähellämme. Harmi, ettei sinne voi tehdä pöytävarausta ennakkoon!

Sometimes the life surprises and something you never dared to dream of actually takes place. After finishing the studies, I never believed that I could live close to Jaana again. But what happened? We have now worked together for two years!

The time spent with friends is like a foretaste of heaven. There we can keep all our beloved persons, family and friends close to us. Such a pity, we can't make a table reservation in advance!

Vähän ovelaa!

Tässä muutama kuva viikonlopun pääsiäiskävelyltämme eräästä puistosta. Tämä on vuoden kauneinta aikaa!

Tänä aamuna kuulin ovelaakin ovelamman jutun. Kerron sen niin, kuten se minulle kerrottiin. Harmi, että tähän ei saa äänenpainoa mukaan, se kun teki jutusta kaikista ovelimman.

"Äiti, ajattelepa tätä! Papa, kuule, tekee näiden pienten suklaamunien kanssa niin, että se ottaa useamman kerralla kiposta ja laittaa ne viereensä pöydälle. Sitten se syö ne KAIKKI siitä pöydältä yksitellen. Ajattele, miten ovela se on!"

Varo vaan, saatat muuttua ovelaksi sinäkin, jos joku yllättää sinut itseteossa käsi karkkikipossa!

Lomalaisen askartelut

Tänään ohjelmassa on ollut mm. vanhojen sisustuslehtien leikkelyä. Kävin katsomassa, mitä niistä huolellisesti valituista kuvista oli pitkän hiljaisuuden jälkeen syntynyt. Jokaiseen kuvaan oli ilmestynyt asiallinen kuvateksti huolellisella kaunokirjoituksella. Värivalinnat olivat niin harmoniset, että tuo askartelija varmasti kelpuutettaisiin suoraan lehden toimitukseen.

James sai uuden seikkailupaikan perunalaatikosta. Siinä on reunoissa muutama kolo ja pimeää sisällä. Taisipa sinne joutua omenan palakin etsittäväksi. Ajatella, ensimmäistä kertaa avustin hamsterin häkin siivouksessa. Onnekseni jouduin vain pitämään roskapussia ja kuivaamaan puhtaan astian! Omistaja hoiti homman niin näppärästi ja antaumuksella, että jäin mielessäni ihmettelemään, miksi siinä normaalisti tarvitaan apua.

Voi aasi, mikä herätyskello!

Euroopassa maaseutu alkaa jo kaupungissa. Tässä meidän naapuri! Neljä kaviota, pitkät korvat ja kuuluva ääni. Auringon noustessa ei edes kukko ehdi kiekaista ennen tätä kaveria.

Jos haluat ihan omaksi huviksesi tietää, miltä aasiherätys meikäläisittäin kuulostaa, niin kokeilepa seuraavaa. Taivuta päätä kunnolla taaksepäin. Ota nenästä kiinni. Köhäytä kurkku puhtaaksi. Sitten sano kuuluvasti ja venyttelemällä "I-KAA-AA, III-KAA-AAAA" ja heitä samalla päättäväisesti päätä eteenpäin! Jos kukaan ei satu reagoimaan, niin toista pari kertaa. Mitä syvemmältä palleasta saat äänen nousemaan, sitä lähempänä olet.

Joskus aamuisin hiukan hermostuttaa. Luontoääni se aasikin on, mutta odottaisi edes sen verran, että kukko saisi perinteisen vuoronsa ensin. Voisin ottaa itsekin jonkun kiljukaulan elämään meidän parvekkeelle. Ties vaikka joku eläin olisi tuota aasia nopeampi aamuisin. Sitten voisin peiton alla mutista "HAH - voitettiinpas!" Tyytyväisenä kääntäisin kylkeä ja nukahtaisin uudestaan. Se olisi rehellistä vahingoniloa.

Aamuja lukuunottamatta tykkään aaseista. Eilenkin vietiin viidelle vähän kauempana laiduntaville aasille porkkanoita. Tuolle naapuritontin aasille en silti anna ikinä mitään. Sehän saattaisi vaikka luulla sitä palkinnoksi aamuherätyksistä.

Hyvää Pääsiäistä!

Herätys oli aikainen! Aamu alkoi suklaamunien ja -kanojen etsimisellä. Sitten leivoimme scones-"sämpylöitä" aamiaispöytään. Yhteistuumin päätimme tehdä siitä uuden pääsiäistraditiomme.

Aamiaisella sukeutui vielä teologinen keskustelu siitä, että jäikö sille toiselle ristiinnaulitulle myös haavat käsiin niin, että nekin voitaisiin ylösnousemuksessa nähdä. Jäin miettimään, että tuskin ketään jälkikäteen olisivat ryövärin haavat edes kiinnostaneet. Nehän olivat muistona ainoastaan synnin vallasta tuomitun elämässä. Jeesuksen haavat taas puhuvat syyttömyydestä. Siitä, että syytön Jumalan Poika antoi henkensä rakkaudesta meitä oikeita syyllisiä kohtaan.

Lapsella on ihmeellinen kyky kysyä asioita, joita aikuiset eivät edes huomaa. 7-vuotiaamme pääsi heti aamusta oikeaan juhlatunnelmaan. Nimittäin ihmetellen se ensimmäinenkin pääsiäinen kului.

Hyvää Pääsiäistä!

PS. Laitan tähän vielä scones -reseptin.

Scones (9kpl)

330g jauhoja
4 tl leivinjauhetta
reilu 1/2tl suolaa
75g margariinia
225ml maitoa

Sekoita kuivat aineet. Lisää huoneenlämpöinen margariini. Vaivaa taikinaksi ja lisää maito. Taputtele taikina neliönmuotoiseksi noin 2,5cm paksuiseksi levyksi. Leikkaa 9 osaan. Voitele pinnat maidolla. Paista 220 asteessa n. 10-15 min. (Valmis scone kuulostaa pohjasta koputtaessa ontolta.)

Tää on tyyliä!

Erehdyin ihmettelemään tyttären asua ulos lähtiessämme viime viikolla. Vastaukseksi sain itsestään selvyytenä: "Tää on, äiti, tyyliä!"

Muistelin erästä ala-asteen joulujuhlaa. Kiersimme äitini kanssa kauppoja ja minulle ei kelvannut mikään, mitä äiti ehdotti. Lopulta valitsin itse harmaat gollege-kankaiset henkselipussihousut ja punaisen paidan, jossa oli musta samettinen kiemurakuvio edessä.

Yläasteikäisenä halusin olla persoonallinen. Jotkut viritelmät olivat sitä luokkaa, että nyt melkein itkettää. Sellainen itse ommeltu musta tekoturkkikin - jättisuuret kaulukset ja kaikki! Takki oli kylmä kuin mikä, mutta kukapa ei tyylin edestä vähän kärsisi! Ja entäs yhdet lapikaskärkiset nauhakengät. Niitäkin pidin vaikka mihinkä yhdisteltynä.

Mikä tässä kaikessa näin jälkikäteen ihmetyttää on se, että en muista vanhempieni ikinä kieltäneet lähtemään sen näköisenä kotiovesta ulos! Itse huomaan, että otan jo nyt lapsen pukeutumisen aivan liian vakavasti. Sanon jopa ihan suoraan, että tuollaisissa vaatteissa ei pääse mukaan ollenkaan ja muuta yhtä kasvattavaa.

Suurella todennäköisyydellä, jos minulta saatu geneettinen perimä on hallitseva, "tyyli" vahvistuu ja minun on pakko antaa sille sijaa. Elämä on nyt jo joka ikisessä pukeutumistilanteessa/kotoa lähtiessä yhtä kädenvääntöä. Minun on pakko rentoutua. Kyllä tähän maailmaan mahtuu tyylejä ja kuka se muutenkaan sanoo, että minun valitsemissa vaatteissa daami näyttäisi paremmalle.

Luulenpa, että minun on aika alkaa harjoitella toleranssia. Jos oikein treenaan niin tässä on viitisen vuotta aikaa kehittyä niin, että tyyliniekan tullessa teini-ikään osaan tukea hänen persoonallisuutensa kehitystä ja itse tekemisen iloa, kuten omat vanhempanikin minua tukivat.

En vielä ehtinyt aloittaa treenaamista. Siksi olin tänään helpottunut, että tänäkin kesänä tytön jalan koko näyttää olevan juuri Crocs-kenkien kokojen välistä! Aika säälittävää! Ei siis lapsen takia, vaan minun itseni. Lapsi saa valita varvastossut Crocsien sijaan ja vaikuttaa ihan tyytyväiseltä siihen lupauksen muuttumiseen. Minä huokaisen helpotuksesta, että ei tarvitse vääntää kättä siitä, mihin menoihin Crocsit sopii ja mihin ei.

Että voikin aikuinen ihminen olla sisäisesti näin joustamaton ja kyseessä ei sentään ole kuin pelkät vaatteet!

Laiva on lastattu timanteilla

Olen jo useamman vuoden ajan pyytänyt miestäni ostamaan minulle kunnollisen timanttisormuksen. Menimme naimisiin opiskeluaikana, joten vaikka vihkisormukseni on kaunis, timanteilla en todellakaan voi kehuskella. Joskus sormuksesta oli lupauskin. Se oli sellainen, että sen olisi voinut heti tietää kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Mies nimittäin sanoi, että muuton jälkeen voisi ostaa loppurahoilla minulle toivomani sormuksen. Ei siitä muutosta tietenkään jäänyt minkäänlaista "loppurahaa." Ei ainakaan sellaista, jota olisi ollut järkevä mennä tuhlaamaan.

Joitakin aikoja sitten marketin alekorissa oli Blood Diamond-DVD tarjouksessa. Se oli niin kamala, että peruin sormuspyyntöni. Mies myotäili tyytyväisenä.

Se filmi oli tietysti Hollywoodia. Mutta voisi varmasti olla osittain tosielämääkin. Antwerpen esimerkiksi on maailmanlaajuisesti merkittävä timanttikaupan keskus. Siellä suurin osa bisneksestä on nykyään intialaisten käsissä. Joskus sielläkin markkinoilla liikkuu ihan oikeita veritimantteja, jotka on saatu myytäväksi väkivaltaisin keinoin.

Joitakin vuosia sitten Antwerpenissa asuessamme naapurustossamme asui rikkaita intialaisia. Poliisi teki kotietsinnän erään rikkaan timanttikauppiasnaapurin taloon rikosepäilyn takia juuri sellaisen timantin vuoksi. Mies väitti olevansa syytön, mutta kuoli poliisien jalkoihin eteisessään.

Eli kyllä niitä on todellisessakin elämässä. Jos mielesi tekee timantteja, niin katso se filmi. Vapaudut turhista toiveistasi heti. Teet taatusti, kuten minäkin - perut toiveesi ja pyörittelet vanhoja sormuksiasi tyytyväisen näköisenä. Ja miehesi myhäilee tyytyväisenä, koska rahoille on parempaakin käyttöä.

Risuja

Tänään sain nukkumaanmenoaikaan nuhteita siitä, että en tyttären mielestä tee mitään hänen kanssaan. Onneksi itse muistin, mitä olin tehnyt, muuten olisi vähän masentanut sellainen valitus. Täytimme sentään päivän aikana kahteen otteeseen tehtäväkirjoja, ompelimme yhdessä, pelasimme pelejä, askartelimme, kuuntelimme satu-CD:tä, rakensimme palikoilla jättiläistornin... Ongelmana oli, että en "leikkinyt" oikeasti, siis playmobil -leikkiä tms. Eikä yhtään auttanut, että kertasin ääneen kaiken, mitä olimme tehneet. Ensimmäinen lomapäivä kahdestaan. Lapsella oli oikein tylsää. (Enkä minä saanut hoidettua kuin muutaman sähköpostin. Essee-pino odottaa huomista, kun tyttö lähtee kaverilleen leikkimään.) Kirjoitimme sitten listan kaikesta, mitä loman aikana pitäisi tehdä. Huomenna se kopioidaan ensimmäisenä aamulla isolle paperille. Siihen merkitään rasti jokaikisen tekemisen jälkeen. (Onpahan todistusaineistoa tulevia valituksia vastaanotettaessa.)

Luin joitakin vuosia sitten kirjan nimeltä Five Languages of Love for Children. Saman kirjoittajan saman nimistä kirjaa olemme suositelleet aviopareille. Idea on tosi hyvä ja selittää sen, että rakkautta osoitetaan ja vastaanotetaan eri tavoin. Siitä lasten kasvatukseen kirjoitetusta kirjasta huomasin, että tyttö todellakin tarvitsee ennen mitään muuta nimenomaan yhdessä tekemistä. Se selittänee tuo tämänpäiväisen valituksen osittain, sillä varsinainen yhteinen leikki jäi väliin.

Mielestäni päivän saldo oli kuitenkin kohtalainen. Sen verran valitus kuitenkin sohaisi, että leikin sitten vielä Laiva-on-lastattua kahdella kirjaimella... Miten on mahdollista, että lapsi saa parilla sanalla äidille syyllisyyden tunteen akuutisti pintaan?

Jäin vielä viereen makailemaankin, kun sammutin lampun. En tosin jaksanut pohtia enempää, joten jatkoin mielessäni laivan lastaamista t-kirjaimella. Keksin vaikka mitä - sellaisiakin sanoja, joita olin jo luullut unohtaneeni. Kuten vaikka tapuli.

Nyt lähden nukkumaan, että jaksan huomenna keksiä playmobil-tarinaa jonkun aikaa.

Kiitos kun kävit, Isoäiti!

Oli ihana viikko! Kiitos, kun kävit, Äiti!

Tänään on sitten tylsistä tylsin päivä. Aina jää niin tyhjä olo, kun lentokone lähtee ja tietää, että taas on pitkä välimatka! Onneksi kuitenkin kohta on kesä.

Nyt täytynee vain suunnata ajatukset pääsiäisen valmisteluun. Pupukeksejä on ainakin tarkoitus leipoa. Mietin hetken jopa kananmunien puhaltamista, mutta se tuntuu sen verran työläälle hommalle, että taidan jättää meidän perheen sen tradition ulkopuolelle. Löytäisinpä jostakin paperimassasta tehtyjä munia! Odotellessa korjailen rauhalliseen tahtiin oppilaiden esseitä ja haen pari uutta kirjaa kirjastosta luettavaksi, että saan oppilaiden loman aikana jo pienen oikoloikan tulevaa syksyä varten.

PS. Äiti, täällä sataa tänään, pientä ja vähemmän pientä tihkusadetta koko ajan! Toivottavasti aurinko tulee pian takaisin!

Maanantai-iltana kaupungilla

Kaupungin kaunein keksikauppa on kotoisin Normandiasta. Maistiaisiakin tarjotaan heti, kun asiakkaat astuvat ovesta sisään. Makean nälkä menee ohi ensimmäisellä maistiaisen puraisulla, joten lopulta kaupan saa kiertää ihan vain silmäniloksi. Ihanan kylläiset värit ja kaikki hyllyt täynnä ihania uusvanhoja peltirasioita täynnä herkkuja.

Pita-kadulla libanonilainen suosikkipaikkamme on kiinni sekä maananataina, että myös tiistaina. Päädyimme siis kreikkalaiseen. Ruoka oli hyvää sielläkin! Myöhemmin kuljimme kadulla, joka on täynnä kalaravintoloita, joiden sisäänheittäjät koettavat saada jokaisen ohikulkijan valitsemaan juuri heidän pöytänsä. Mieheltä yksi sellainen koetti ystävällisesti kysyä, mistä mahdamme olla kotoisin. Mies totesi kuivasti: "We've eaten already." Se eurooppalaisesta small talkista.

Kuulumisia ja kirpparilöytöjä

Palmusunnuntaita vietettiin aurinkoisissa merkeissä!
Lämpötila nousi yli +20, vaikka pieni viileä tuuli muistutti vielä aikaisesta keväästä.

Kävimme suurella kirpputorilla, josta mukaan saatiin kaksi taulua - pilkkahintaan, kuten kirpparilta kaikkea kuuluukin saada. Tässä Isoäidin löytö, vanha pääsiäistaulu. Kyseessä on vanha painokuva, huolella kehystetty ja ihanan värinen. Itselleni löysin sinänsä arvottoman sisustustaulun, mutta siitä ei saa kuvaa, koska lasi on niin kirkas, että se heijastaa liikaa. Jos sen haluat nähdä, niin tule käymään. :-)

Muuten lenkkeiltiin, Isoäiti juosten ja myöhemmin vielä yhdessä kävellen. Ideana oli, että näyttäisin läheisen linnan ruusutarhan, jossa on satoja eri lajikkeita. Tajusin vasta perillä, että ruusut eivät vielä huhtikuussa juurikaan eroa toisistaan. Näkyvissä oli vasta muutama vihreä lehti... Mutta ihanassa säässä oli ihana kävellä, vaikka ruusuissa ei mitään näkemistä ollutkaan.

Täällä on kirjakin tehty yhteistuumin. On piirrettyjä kuvia ja hyvää kerrontaa. :-)

Perheen parhaat tehot

Saksalaiset vieraat tulivat aamiaiselle ennen kotimatkalle lähtöään. Sen jälkeen Isoäiti raivasi pöydän, hoiti tiskit sun muut, imuroi ja lähti pesemään ikkunoita. Ja ei ole vielä tuntiakaan kulunut niiden vieraiden lähdöstä! Johan minä sanoin, että hitaammat jää jalkoihin tai ainakin hengästyyvät...

Ai, mitäkö minä tein? Silitin pienen liinan ja pesin WC:n. Ei minuakaan usein hitaudesta syytetä, mutta Isoäidin vierellä kalpenee kaikki suoritukset, jos niihin menee yhtään viittä minuuttia kauempaa.

PS. Juuri tätä kirjoittaessani kuulin mieheni kysyvän Isoäidiltä parvekkeen lattiasta. On kuulema siivottu sekin, vaikka vieläkään ei ole kokonaista 60 minuuttia kulunut vieraiden lähdön jälkeen. Aika paljon watteja löytyy, eikö!?! Luulen, että jos Isoäiti tarvitsisi latausta niin varmasti sulake palaisi heti, kun laittaisi töpselin seinään.

Synttärit

Synttäreitä juhlittiin makeasti! Luokkakavereille tarjottiin tavan mukaan jo koulussa munkit. Kaverisynttärit odottaa vielä loppukuuhun. Saksasta sattui olemaan vieraita juuri sopivasti, joten juhlittiinhan me jo kotonakin mansikkakakun ja muun herkun kera.

Isoäitikin saapui syntymäpäivän iltana! Olikin ollut odottamista!!! Isoäiti on jo tehnyt vaikka mitä. Esimerkiksi kertonut "jatkokertomuksia," rakentanut lego-taloa, shoppaillut, istuttanut kukkia, paistatellut päivää auringossa (+20 astetta)... Ai niin, ja käynyt lenkilläkin. Tyttö lähti innoissaan pyörällä mukaan näyttämään reittiä ja kehui kovasti tietävänsä parhaan lenkin. Urheilijat tulivat takaisin jo reilun 10 min. päästä - tyttö oli ohjannut Isoäidin kaikista lyhyimmän mahdollisen reitin kautta! :-)