Suloisista suloisin adventtikalenteri

Ooo, mikä adventtikalenterikortti! Tämä on siis niin ihana, että laitoin sen esille heti kun kuoren olin avannut, vaikka marraskuu olikin vasta puolivälissä. Tuon kullalla raidoitetun kynttiläkipon jälkeen se olikin ensimmäinen joulujuttu, mikä pääsi esille tänä vuonna. 

Adventista puheen ollen tämä vuosi on kyllä nyt lievä pettymys. Minulle adventtisunnuntait ovat melkein yhtä tärkeitä kuin joulu itse, joten olin kyllä harmissani, kun huomasin, että ensimmäinen adventti onkin vasta joulukuun puolella. Olin jo henkisesti valmistautunut viettämään sitä jo nyt menneenä viikonloppuna! Sitten katsoin, että neljäs adventti onkin jo jouluaatto! Höh, melkein menee joulu pilalle sellaisesta päällekkäisyydestä, heheh! Joulu tulee ihan liian aikaisin, kun ei ehdi edes neljättä kynttilää sytyttää rauhassa. Lievää dramatisointia ehkä, mutta oikeesti adventtisunnuntait ovat minusta vuoden parhaita. Tykkään niin siitä, että ne pitkittävät joulunodotusta mukavasti. 

Tänä vuonna mulla on ihan kauhea ikävä lunta! Yleensä otan tämän asian ihan rennosti nykyään, enkä sure lumettomuutta sen kummemmin. Nyt kuitenkin pinterest on varmaan tehnyt tepposet, kun aina sen avatessani toinen toistaan tunnelmallisemmat lumimaisemakuvat pomppaavat heti esiin. Ehkä olen pinnannut niitä muutaman liikaa ja nyt niiden tarjonnalle ei loppua näy. Sama pätee puutalojen joulukoristuksiin.... Täytyy varmaan aloittaa jonkinlainen pinterestdieetti, ettei lopulta ala harmittaa viettää joulua täällä Belgiassa.   

Tarpeeksi

Joskus tapahtuu monenlaista. Yksi asia johtaa toiseen ja lopulta alkaa pinna kiristyä. 

Erästä sellaista pinnaa kiristänyttä asiaa kun äskettäin pohdin huomasin, että sen taustalla taitaa olla jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta, mikä sitten aaltoilee hallitsemattomasti. Ensin yllätyin hiukan itsekin, että tulin edes ajatelleeksi mitään sellaista. Parissa sekunnissa kuitenkin ärsytykseni laantui täysin ja huomasin, että kyllä se lähellä on minuakin, että helposti kokee olevansa liian vähän sitä ja liian vähän tätä. Nykymaailmassa varmasti jokainen tuntee enemmän tai vähemmän, että joutuu vastaamaan monenlaisiin ja eri suunnista tuleviin odotuksiin, aikaa tuntuu olevan aina hiukan liian vähän ja voimavaratkin ovat rajalliset, vaikka niitä kuinka venyttäisi. Siinä missä joku mittaa onnistumistaan ulkopuolisen palautteen kautta, toinen arvioi jatkuvasti itse itseään ja omia suorituksiaan. Kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä, jos lopputulos on aina se, että minä en ikinä ole tarpeeksi. Kummin päin vain, lopputulos on helposti se, että siinä ennen pitkää turhautuu ja jotenkinhan se jossakin kohtaa alkaa purkautumaankin. 

Ratkaisu riittämättömyyden tunteeseen voisi olla huomata se, että minun henkilökohtainen arvoni ei riipu yhtään mistään, mitä teen tai saavutan. Teologille tästä tulee mieleen esim. Martta-syndrooma ja hänen siskonsa Maria, joka sai Jeesukselta kehut siitä, että osasi keskittyä olennaiseen. Liian usein olen kuitenkin tämän teeman yhteydessä kuullut vedottavan Paavalin kirjoitamaan jakeeseen (Fil. 4:13): "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa."  Tyypilinen tulkinta menee useimmiten niin, että voin ryhtyä mihin vaan ja tehdä ihan mahdottomiakin. Jaetta käytetään siis tsemppilauseena. Minusta se pitäisi kuitenkin paremminkin tulkita niin, että jo sen "kaiken" mitä edes yrittää tehdä, pitäisi olla linjassa levollisuuden ja luottavaisuuden kanssa. Kun jaetta nimittäin katsoo asiayhteydessään, niin edeltävissä jakeissa korostuu erityisen voimakkaasti tietoisuus siitä, että kaikki elämän osa-alueet ovat Jumalan kädessä, eikä sen vuoksi hötkyilystä mihinkään suuntaan ole sen kummempaa hyötyä. Mahdottomuuksien tavoittelemisen sijaan kannattaakin mieluummin hiljentyä, luottaa ja ottaa Paavalin esimerkin mukaan tilanteet vastaan sellaisena kuin ne tulevat.

Tuolla pienellä rohkaisevalla jakeella voi siis vaihtoehtoisesti joko piiskata itseään sellaiseen vauhtiin, että ei koskaan ehdi pysähtymään ja olemaan tarpeeksi, tai sen avulla voi löytää terveen tasapainon elämään ja nöyrästi huomata yhdessä Jumalan kanssa riittävänsä kaikissa tilanteissa levostakin käsin juuri sopivasti. Minä ainakin valitsen tuon jälkimmäisen tulkinnan.          

Värejä ja lämpöä

Vielä on puissa hiukan väriä. Tämän kuvan ottamisen jälkeen tuli muutama kunnollinen tuulenpuuska ja nyt lähes kaikki lehdet ovat lähteneet. Niin kauan kuitenkin, kun näkee yhtään keltaisia, oransseja ja punaisia lehtiä kannattaa nauttia. Harmaata ja ruskeaa saakin sitten muutaman tulevan kuukauden aikana ihan riittävästi.  

Tykkään muuten tuosta lampusta ikkunalaudalla. Ostin sen alunperin keittiöön joitakin vuosia sitten, mutta nyt se on asettunut olohuoneen ikkunalle. Ulkoapäin on kiva aamuisin ja iltaisin, kun ikkuna on valaistu. Olohuoneessa ollessa  taas tuntuu, ettei pimeys tule sisään, kun lamppu loistaa siinä välissä. 

Ikkunalautojen kanssa on tässä asunnossa se harmi, että talvisaikaan ei voi pitää kasveja ikkunalla ollenkaan, koska patterit polttavat ne pilalle. Joillakin naapureilla niitä on, mutta ehkä heillä on lämmöt matalammalla kuin meillä. Täällähän on aika tyypillistä, että talvisin sisätiloissa on vain 18-19 astetta. Paikalliset vain lisäävät vaatekerroksia päälle, mutta lämmitykseen ei turhaan tuhlata. Ei meilläkään ole siihen kuin puolitoista astetta lisää, mutta kukat kyllä silti kärsivät, mutta eipähän tarvitse kärvistellä puoliksi jäätyneenä. 

Meillä oli naimisiin menessä tässä hiukan sopeutumista puolin ja toisin. Saksalainen mieheni oli tottunut siihen, että kaikki ovet pidetään kiinni ja aina lämmitetään vain se huone missä kulloinkin ollaan. Eli päivisin vaikka olohuone-keittiö ja iltaisin hetkeksi ennen nukkumaan menoa laitetaan makuuhuoneisiin lämmöt päälle. Suomalaisena olin taas itse tottunut siihen, että kaikki ovet ovat aina auki ja joka huoneessa on koko päivän tasaisen lämmintä. Tässä täytyy sanoa, että nykyään ajattelen, että Suomessa sisäilma on talvisin yleensä melkeinpä kuumaa. Kurkkua kuivaa ja aina on hiki, ellei sitten kulje t-paidassa. Niin sitä näköjään itse muuttuu... 

Sopiva kompromissi löydettiin, kun tyttö aikoinaan syntyi. Silloin oli luontevinta siirtyä lämmittämään koko taloa, kun lattialla leikkivä lapsihan on syväjäässä, jos jostakin oven alareunasta vetää jatkuvalla syötöllä. Kompromissin toinen puoli kuitenkin on, että hiki meillä ei pääse ikinä tulemaan ja tuuletusta varten on aina joku ikkuna auki. Olen kuitenkin tyytyväinen, koska kohtuullisen tasainen lämpötila silloinkin, kun se ei ole turhan korkea, tuntuu mukavammalta kuin kylmän ja lämpimän vaihtelu.

Lämmitys on meillä myös säädetty niin, että se lähtee itsestään käyntiin, kun lämpö putoaa tiettyyn pisteeseen. Tässä kohtaa jokainen suomalainen aina muistuttaa, että pudotus on huono juttu ja kaivaa kolon kukkaroon, mutta sitä eivät keski-eurooppalaiset usko, vaikka miten selittäisi. Ulkoilman kylmyys ei ole täällä pohjoista luokkaa, joten lämpötilojen ero ei meillä ainakaan kasva ikinä kovin suureksi lämmityksen ollessa pois päältä useitakin tunteja kerrallaan. Siksi olen itse asiassa itsekin alkanut ajatella, että pieni pudotus todennäköisesti näillä leveysasteilla säästää rahaa varsinkin yöaikaan ja silloin jos päivällä kukaan ei ole kotona muutenkaan moneen tuntiin. Saatan tietysti olla väärässä, mutta kompromisseja on tehtävä, ei siitä pääse mihinkään. Kun kompromissi on näinkin hyvin optimoitu, että molemmat ovat tyytyväisiä sekä raikkaaseen että keskivertolämpimään sisäilmaan, asiaa ei kannata sen enempää veivata. ;)   

Vanha kulho säröineen

Löysin tämän antiikkikulhon kirpputorilta jo muutama vuosi sitten. Kassalla edelläni asioiva kääntyi tutkimaan sitä ja kysyi, mitä meinasin tehdä sille. Ei minulla mitään suunnitelmaa ollut. Suurimman osan aikaa se onkin joko ollut kaapissa odottelemassa käyttöä tai sitten palvellut yksinkertaisesti tavallisena kulhona eri tilanteissa. Sen tumman sininen kuvio on poikkeuksellisen runsas ja kaunis, vaikka lasituksen alla se onkin tummunut ja krakeloitunut voimakkaasti. Elämän jäljet eivät kuitenkaan ole sen kauneutta vähentäneet. 

Monen erillisen yhteisvaikutuksen summana pääsin jokin aika sitten erääseen tilaisuuteen, missä huomasin konkreettisesti, että säröiksikin luokiteltavat elämänkokemukset voivat joskus muuttua käyttövaraksi. Nykymaailmassa tuntuu kuitenkin hallitsevan sellainen ajattelutapa, että elämän haasteista yritetään heti alkaa takoa näkyvyyttä, julkisuutta ja rahaa. Viihdeala tästä on varmasti kaikista karuin esimerkki, mutta yhtä lailla tätä piirrettä tuntuu löytyvän media ja kirja-aloilta, ja joskus jopa hengellisistä piireistä. Juuri ja juuri ehkä selvitään voiton puolelle, jos aina ihan vielä sinnekään, mutta rahan tai julkisuuden vuoksi tuodaan oma rikkonaisuus kaiken kansan nähtäville. 

Ehkä monet ihailevat sellaista avoimuutta ja rohkeutta, koska selvästi tälle käytökselle on markkinarakoja ja kiinnostusta yhteiskunnan eri aloilla. Ehkä se olisi kuitenkin paljon terveempää antaa ihmisten ensin toipua, nousta jaloilleen ja normalisoida elämänsä takaisin raiteilleen, ennen kuin yritetään kääntää kovin musertavia haasteita kenenkään hyväksi tai varsinkaan kaupalliseksi eduksi.

Järisyttävien kokemusten jälkeen ihminen kuitenkin yleensä tarvitsee aikaa ja rauhaa rakentaakseen itsensä uudelleen. Yksittäiset palat voivat tietysti loksahtaa yllättäenkin kohdalleen jonkin äkkinäisesti tapahtuvan kokemuksen kautta. Tällaisia kokemuksia voi olla esim. terapian avulla auennut uusi näköala, jonkinlainen nopea ulkoisten olosuhteiden muutos, tai hengellisessä mielessä aika tyypillisesti uskoon tulemisen kokemus tai jonkinlainen yliluonnollinen ihme. Kaikki näistä voivat ilman muuta olla arvokkaita ja vahvoja kokemuksia, ja myös muuttaa radikaalilla tavalla henkilön tapaa kokea elämää. Silti niistä kaikista on vielä aika paljon matkaa siihen, että arkinen tasapaino päivittäiseen elämään löytyy pysyvästi. Sen löytymiseen tarvitaan yleensä enemmän aikaa ja tukea, kuin pelkkä käänteen tekevä hetki. 

Säröistä voi ilman muuta tulla käyttövaraa, mutta jos kokonaisvaltaista tervehtymistä toivoo itselle tai toiselle, niin kannattaa ensin antaa pölyn laskeutua ja elämän palautua tukevasti raiteilleen. Sen jälkeen henkilö on sekä vahvempi, että myös viisaampi, pohtimaan, missä muodossa niistä kokemuksista voi ammentaa muille. Joskus voi mennä pitkäänkin ennen kuin haasteelliseen elämän vaiheeseen saa tarpeeksi etäisyyttä, mutta tässä asiassa ei kannattaisi kiirehtiä. Sen verran itsesuojelua olisi hyvä harrastaa, että tiedostaa, missä kohtaa alkaa oikeasti olla jo niin vahvoilla, että vaikeuksista kumpuaa voimaa sen sijaan, että ne repisivät joka kerran asiat auki uudelleen. 

Mandariinin tuoksu

Ei muuten varmaan ole parempaa syystuoksua kuin mandariini! Kaneli tulee hyvänä kakkosena ja vaniljakin tietysti siinä perässä. Mandariini on kuitenkin ihanasti kirpeän raikas. Näitä lehdellisiä versioita saa täällä ostaa puulaatikoissa. Meillä on mennyt varmaan jo viisi laatikollista muutaman viikon aikana... Mandariineistä kannattaakin nauttia sen aikaa, kun ne ovat herkullisen mehukkaita. Kausi loppuu nimittäin yhtäkkiä kuin seinään ja sen jälkeen niiden suuntaan ei kannata edes katsoa. 

Lehdelliset mandariinit tuntuvat muuten säilyvän hiukan lehdettömiä paremmin ja, kuten sanottu, tuoksukin on voimakkaampi. Ja onhan nuo niin kauniita. Joka vuosi tässä kohtaa kuvaan niitä ainakin yhden kerran. Eräänlainen syystraditio sekin, vaikka varmaan kyllästytän teidät näillä joka vuotisilla mandariinipäivityksillä. Niitä on kuitenkin vain kerran vuodessa, joten ehkä sen kestää, hah! Palataan asiaan seuraavan kerran ensi vuoden marraskuussa. 

Syksyn hedelmistä tuli kauden vihannekset mieleen. Tuttu juttu tämäkin, mutta silti uudestaan vinkkaamisen arvoinen. Laitoin äskettäin ruoan lisukkeeksi eri värisiä porkkanoita, palsternakkaa ja punajuurta uunissa. Vihannekset vain kuoritaan ja leikataan suurin piirtein saman kokoisiksi, pitkulaisiksi paloiksi kulhoon. Loraus oliiviöljyä ja suolaa. Sekoitus ja pellille levitys. Hiukan tuoretta timjamia mukaan ja uuniin 175 asteeseen n. 45 minuutiksi. Näitä vihanneksia voisi syödä ihan loputtomiin. Palsternakka ja punajuuri ei oikein maistu tässä talossa mitenkään muuten, mutta tässä muodossa nekin muuttuvat ihan herkuksi.

Luurankona kaapissa

Viime viikolla ripustin tähtivalot keittiön nurkkaan. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin synkeän pimeä loppusyksy! On se varmaan aina ollut, mutta tänä vuonna se tuntui musertavammalta kuin ikinä aikaisemmin. Ehkä ihan vaan siksi, että lokakuu oli mitä ihanin. Sellainen varsinainen lokakuu maximus. Suurimman osan aikaa aurinko paistoi ja lämpömittarikin nousi parhaimmillaan jopa 17 asteeseen. Villatakki ja balleriinat ilman sukkia riittivät vielä mainiosti. Sitten siirrettiin kelloja talviaikaan ja ei kestänyt kuin pari päivää, kun yhtäkkiä sääkin muuttui. Auringon tilalle tuli viileää, kosteaa ja harmaata. Ja pimeää niin aikaisin, että viikon ajan tuntui, että jo iltakuuden jälkeen voisi kömpiä nukkumaan.

Onneksi se siitä parissa viikossa tasaantui, pääsin rytmiin kiinni ja aurinkokin on tällä viikolla tullut muutaman kerran esiin, mutta siinä harmaudessa pengoin kellarissa joulutavaroiden seasta nuo tähtivalot. Ajattelin, että tätä ei kestä, jos joutuu odottamaan joulukuun kuudenteen. Se on täällä Sinterklaas-päivä ja vasta silloin "kuuluu" alkaa ripustella valoja ja koristella joulua. Veikkaan kyllä, että naapurit ovat jo tottuneet, ettei me ikinä pystytä odottaa niin kauaa. En kuitenkaan muista, että olisin ikinä ihan näin aikaisin aloittanut valojen kanssa. Järkeilin kuitenkin, että nuo tähdet ovat sen verran nurkassa, että ne eivät näyttäydy ulos jouluvaloina... Vaikka mitäpä se! Ei kai kukaan voi ketään estää, vaikka kotonaan ripustaisi jouluvalot jo kesäkuussa!?! Joskus sitä vaan silti yrittää sopeutua joukkoon noin niin kuin päällisin puolin. Ei se varmaan haittaa, jos ainoa "luuranko kaapissa" on jouluvalot.