Tuulihattuja

Tammikuun Ariadne at Home -lehdestä löysin kuvan pienistä tuulihatuista. Yleensä olen itse leiponut giganttisen kokoisia (puolentoista sämpylää) tuulihattuja ja täyttänyt ne esim. mansikkarahkalla. Hyvin ovat tehneet kauppansa. Idea sulatetusta tummasta suklaasta, johon pieniä, tyhjiä tuulihattuja voisi dipata, on mielestäni aika herkullinen.

Tuulihatut suklaan kanssa sopisi hyvin esimerkiksi jälkiruoaksi. Kunnollisen mausteinen pastaruoka alle ja siihen sitten tuulihattuja suklaadipillä. Ei tarvitsisi varmasti muuta, kuin antaa vieraille lautasliinat käteen, laittaa keskelle pöytää ainekset, ja voilá - saattaisi jopa syntyä kilpailu siitä, kuka ehtii syödä eniten! Tuulihatut olisivat ehkä hiukan keväisempiäkin kuin joulutortut, joita leivoin perjantaina jälkiruoaksi kylässä olleiden oppilaiden toiveesta.

Tuulihatut

2 dl vettä
100 g margariinia/voita
1 tl sokeria
> Mittaa kaikki paksupohjaiseen kattilaan ja kuumenna hiljaa, kunnes voi on sulanut.
2 dl vehnäjauhoja
> Ota kattila pois liedeltä ja sekoita jauhot nopasti puulusikalla tasaisesti liemen sekaan.
> Siirrä kattila takaisin liedelle ja vatkaa taikinaa kohtalaisella lämmöllä 1-2 min., kunnes taikina irtoaa kattilan laidoista ja alkaa muodostaa kalvoa kattilan pohjalle. Tämä vaatii hiukan keskittymistä, mutta sen kalvon huomaa kyllä heti, kun se alkaa ilmestyä.
4 munaa
> Siirrä kattila pois liedeltä. Lisää munat yksi kerrallaan sekoittaen taikinaa voimakkaasti puulusikalla, kunnes muna on imeytynyt taikinaan kokonaan ennen seuraavan munan lisäämistä. Tässä ei auta kiirehtiä, koska kananmuna on se, mikä taikinan kohottaa.
> Kuumenna uuni 220 asteiseksi. Lusikoi taikina pieniksi keoiksi leivinpaperieiden päälle pellille Jätä tarpeeksi tilaa. Paista noin 20 minuuttia. Tuulihatut ovat valmiita, kun ne ovat kaksinkertaistuneet kooltaan ja väriltään kullanruskeita.

Resepti on mukailtu Julia Childin toimittamasta Ranskalaisen keittiön salaisuudet -kirjasta. Ihmettelin monesti, miten ihmeessä tämä taikina onnistuu niin helposti, vaikka usein sanotaan, että tuulihattutaikina on hirmuisen hankala. Sitten katsoin syksyllä Julia & Julie -elokuvan, enkä ole enää ihmetellyt ollenkaan.

Kevätpäivä

Aurinko paistaa ja tuntuu melkein kuin olisi 10 astetta lämmintä! Puistossa oli kevään merkkejä jo selvästi näkyvissä - krookukset, narsissit ja hyasintit tekevät kovasti tuloaan, talvenkestävät orvokit jo kukkivat osittain... Voi, jospa KEVÄT olisikin jo tullut jäädäkseen! Etteivät helmikuun tosiasiat aivan unohtuisi, ensi viikoksi on taas tiedossa viileämpää.

K-16

Viime päivinä uutissa on ollut paljon esillä ns. "nolla-toleranssi." Täällä se tarkoittaa tällä hetkellä poliisin tiukennettuja otteita lähellä olevassa kaupunginosassa. Siellä voi kuulema ostaa Kalashnikov-aseita 50€ hintaan. Poliitikot ja kaupungista vastuussa olevat eri piirien poliisimestarit eivät ole yksimielisiä nolla-toleranssin suhteen. Jotkut pelkäävät, että sillä vain siirretään rikollisuus toisiin kaupunginosiin, jotka muuttuvat seuraavaksi yhtä rauhattomiksi. Toiset taas vaativat kaupungin eri poliisipiirejä parempaan yhteistyöhön. Oikeusistuin kieltäytyy laittamasta tiukennettuja otteita käytäntöön, koska kukaan ei ehdi hoitaa rangaistuksien antamista. Asiasta vastaava ministeri sanoo tilanteen olevan sietämätön, koska kyseessä on EU:n pääkaupunki ja niissä kaupunginosissa, missä jopa poliisejakin kohti ammutaan sota-aseilla keskellä kirkasta päivää, ei ole kenellekään turvallista liikkua kadulla.

Samalla alueella tapahtuu jatkuvasti pienempääkin rikollisuutta. Usein joku rettelöi linja-autossa, jatkuvasti varastetaan liikennevaloihin pysähtyneistä autoista käsilaukkuja, jne... Tapahtuuhan suurissa kaupungeissa kaikenlaista, mutta raskaat sota-aseet ovat Keski-Euroopassa katukuvaan sopimattomia. Kalashnikov-jutun jälkeen päätimme yhteistuumin kiertää sen kaupunginosan vastaisuudessa kaukaa. Enää ei tee mieli oikaista sitä kautta mihinkään, eikä tee mieli mennä halvalle vihannestorille sen alueen keskustaan.

Sitten aloin nähdä painajaisia. Joka yö väistelen jotakin ampujaa tai pommeja, joiden hehkulanka jo kiiltää oranssina... Ja - TA-BOOM!!! - juuri, kun minä ehdin heittäytyä maahan kauempana. Eikä minua oikeasti edes pelota sen enempää kuin, että päätin välttää sitä yhtä kaupunginosaa. Se nyt oli mielestäni ihan asiallinen ajatus. Jos vain alitajunnasta saisi otteen, niin nuo unet loppuisivat heti. Siihen saakka minulla pyörii öisin jännittävämmät filmit unissa, kuin mitä ikinä olen edes nähnyt hereillä ollessa... Ihan vain selvyydeksi, että uutisissa ei näytetty muuta kuin vanha arkistoitu pätkä keskivertokatumellakasta ja sitten vain poliitikkojen keskustelua. Mielikuvituksen puutteesta en ainakaan voi väittää kärsiväni. Mitenköhän sen ottaisi positiivisesti, kun herää hikimärkänä jouduttuaan väijytykseen...

Kauniita kuvia

Löysin ihanan linkin Pale and Interesting Look Book. Inspiraatio alkaa heti virrata, eikö? Tekee mieli lähteä pitkälle, pitkälle kirpputori-/antiikkimarkkinakierrokselle... Keskellä viikkoa ei auta kuin unelmoida kauniiden kuvien avulla.

Tänään yritin saada koululaisen lenkkiseuraksi. En saanut idealleni juurikaan vastakaikua, joten lähdimme lyhyelle keikalle uimahalliin. Sovimme, että uimme ensin puoli tuntia "sportief" ja sitten lekottelemme lämpimässä lastenaltaassa hetken. Tyttö ui nopeammin kuin minä, eikä valittanut ollenkaan sitä urheilullista uimaosuutta. Saimme liikuntaa, vaikka satoikin vettä. Se on aika hyvin se. Eurooppalainen huonon-sään-ulkoilu-laiskuus on tarttunut meihin näköjään ihan vakavasti. Suomalaisena oikein nolottaa tunnustaakin mokomaa. Tätä menoa varmasti kohta ihmettelen, mitä se Kekkonen oikein ajatteli, kun sanoi joka sään olevan ulkoilusäätä!?!

Ompeluduuds...

Minä voisin melkein alkaa esittämään jotakin hurjapäiden ompeluohjelmaa. Ottaisin vastaan haasteita, joita en oikeasti hallitsisi ollenkaan ja sitten esittäisin, miten selviydyn. Olisi minulla yksi tosielämässäkin tapahtunut hurja juttu, jonka voisin esittää uudestaan. Astuin kerran lattialle levitettyjen kangaspalojen yli ja väärinpäin pystyssä ollut nuppineula upposi sentin syvyyteen kantapäähäni. Tosin huutaisin niin kovasti kuin kurkusta lähtisi. Tosielämässä olin, kuten melkein aina, asiallisen pidättyväinen, purin vain kivusta mutisten hampaita yhteen ja vedin sen nuppineulan itse irti. TV-ohjelmaan sopisi kunnon karjaisu paremmin. Tai ehkä palkkaisinkin oman näköiseni stuntin, koska se nuppineula tekee oikeastikin kantapäässä todella kipeää.

Lupasin sen enempää ajattelematta ommella ystävän pian syntyvälle vauvalle froteepäällisiä hoitotason pehmusteelle. Koululaisen vauva-ajasta on näköjään jo niin pitkä aika, etten yhtään muistanut, että sellaisissa tasoissa on yleensä laidat vinosti koholla. Kuvittelin selviäväni vajaassa puolessa tunnissa. Froteeta en ollut ommellut ikinä aikaisemmin. Jouduin harsimaan, kun yhtäkkiä tajusin, että jos koneella ommellessa menee yksikin kankaan värinen tikki väärin, sitä ei ensinnäkään pysty näkemään silmukoiden seasta, eikä sitä toisekseen muutenkaan pureta millään repimättä froteeta pilalle. Onnistuihan se lopulta. Yleensä kaikki onnistuu. Niin kai niiden hurjapäidenkin ideoissa, vaikken ikinä ole katsonutkaan niiden ohjelmaa.

Jännitys siitä, että saattaa turia toisen ostamaa kangasta, on oikeasti hiukan pelottavaa. Luulen silti, että vastaanottaja on tyytyväinen lopputulokseen. Olen minä itsekin. Nyt pitää vaan löytää aikaa ommella vielä se toinenkin. Että saan lupaukseni pidettyä. ENNEN kuin se vauva syntyy. ;-)

Apple crumble

Tänään on kahvitauolla eilistä jälkiruokaa. En tiedä voinko edes puhua varsinaisesta kahvitauosta, kun juon aina pelkkää teetä. Tänään vihreää. Se on mustaa teetä raikkaampaa, vaikka en kovin kovasti sen terveysvaikutuksiin uskokaan. Aasiassa ihmiset tosin pysyvät terveempinä pidempään. Jos se todellakin on vihreän teen vaikutusta, uskoisin, että teelehdet saavuttavat heidät hiukan tuoreempana ja vähemmän käsiteltynä kuin meidät täällä steriilissä lännessä.

Apple Crumble

4 suurta omenaa (ei omenasoseeseen sopivaa lajiketta)
reilu rkl kanelia
1 1/2 rkl sokeria

100g margariinia
50g sokeria
175g jauhoja
1/2 tl kanelia

> Kuori ja suikaloi omenat. Sekoita rkl kanelia ja 1 1/2rkl sokeria omenasiivujen joukkoon. Levitä omenat voideltuun uunivuokaan. Nypi margariini, sokeri, jauhot ja kaneli taikinaksi. Levitä muruina omenasuikaleiden päälle. Paista 180-200 asteessa, 20-30 min.

Jos ei satu olemaan aitoa vaniljaa sisältävää vaniljajäätelöä, niin vaniljakastikkeen saa tehtyä itsekin. Tosin kastiketta vartenkin on hyvä olla oikeaa vaniljasokeria (sitä, missä on mustia pisteitä mukana). Sen jälkeen ei kaupan valmisvaniljakastike maistu enää miltään.

Vaniljakastike

2 dl kuohukermaa
2 keltuaista
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria

> Eroita keltuaiset valkuaisista ja laita ne kattilaan. Lisää kerma ja vatkaa sekaisin. Kuumenna vatkaten kunnes kermaseos sakenee, mutta älä keitä. Jos seos kiehuu hetkenkin, tuloksena on aikamoista vaniljapuddingia. Sekoita mukaan sokeri ja vaniljasokeri.

Kuten sanoin, omenapaistos ei maistu seuraavana päivänä yhtään huonommalta. Ongelma vain on, että se ei aina säästy muista syistä päivää pidempään.