Terrorismi ja Turku

Tätä teemaa on puitu Suomessa tiedotusvälineissä ja somessa jo varmaan niin paljon, että siihen ei kannattaisi enää muuta lisätä. Silti haluan muutaman sanan sanoa. Itse asia on siis tämä: Lomamme aikana tapahtui Turussa puukotusdraama. Olimme muutaman sadan kilometrin päässä turvallisella mökkisaarella, mutta perheenjäsenten ja ystävien kautta tapahtuma tuli kuitenkin aika lähelle. Toisaalta myös Turku on minulle Suomessa tärkeä paikka. En nyt karrikoi, mutta se on ainoa kaupunki, mihin suostuisin muuttamaan, jos joskus palaisin Suomeen. 

Kun jotakin kurjaa tapahtuu paikassa, minkä itse kokee tavalliseksi ja turvalliseksi, asia saattaa alkaa hiukan pelottamaan. En tarkoita sellaista lamauttavaa pelkoa, mikä saisi välttelemään paikkoja ja tilanteita, vaan sellaista tietoisuuden heräämistä, että kaikki ei aina ole sitä, miltä se näyttää ja tuntuu. Brysselin iskujen jälkeen olen itsekin muuttunut sen verran varovaisemmaksi, että esim. julkisilla kulkiessa ja isoissa ihmisjoukoissa kävellessä, välillä tarkkailen ihmisiä hiukan aiempaa tietoisemmin. Suomessa käydessä sellainen tarkkailu ei kuitenkaan ikinä ole tullut mieleenikään, koska vaara ei ole ikinä tuntunut millään muotoa todelliselta. 

 

Pienten ja suurempien terroriskujen sattuessa huomio kääntyy nopeasti maahanmuuttopolitiikkaan. Se tapahtui myös Ranskassa ja Belgiassakin iskujen tapahduttua. Maahanmuuttopolitiikka on kuitenkin liian harvapiikkinen kampa tarttumaan itse ongelmaan. Valtaosahan maahanmuuttajistakin on ihan tavallista ja kunnollista väkeä. Iso osa heistä on myös itsekin mielettömältä väkivallalta turvaa tarvitsevia. Ääri-ilmiöt taas koskettavat helposti kaikkia yksilöitä, osittain jopa taustasta riippumatta, jotka sellaisista ovat kiinnostuneita. Aiemmin terrorismi oli järjestäytyneempää ja siten myös helpommin hallittavaa. Nyt kuitenkin Turun tapahtuman kaltaiset yksin, tai hyvin pienellä joukolla, suoritetut teot ovat yleistyneet. Mille tahansa turvallisuussysteemille on nykymaailmassa mahdotonta valvoa jokaisen yksilön liikehdintää tai imemiä vaikutteita. Jonkinasteinen vaara vastaaviin tilanteisiin on siis aina olemassa kaikkialla.

Usein vaarasta puhuttaessa terrorismiin liityen sanotaan, ettei pelolle saa antaa valtaa. Kuuntelin joitakin kuukausia sitten radiokeskustelua tähän aiheeseen liittyen. Siinä asiantuntija kielsi tuon lauseen täysin naurettavana, ja muistutti siitä, että pelosta on hyötyä, koska se auttaa arvioimaan tutun tilanteen uudestaan. Emme voi palata aikaan, milloin elämä oli kaikkialla automaattisesti turvallista. Meidän tulee jatkaa elämäämme normaalisti, mutta on valheellista pakottautua kuvittelemaan, että se jatkuu aivan kuten ennenkin. Tämä kyseinen asiantuntija korosti, että on erittäin tärkeää tiedostaa muuttuneen nykymaailman vaarat. Pelon ei saa antaa lamauttaa, mutta sen tulee antaa auttaa sopeutumaan muuttuneeseen tilanteeseen. Terrorismin herättämää pelkoa kannattaa siis ehdottomasti työstää sen sijaan, että työntäisi sen pois mielestä.   

Ihana mahdollisuus

Tarkkuus hiukan kärsi, mutta tämä oli niin hauska kuva, että haluan sen kuitenkin näyttää. 

Vuosia sitten varmaan kerroin joskus siitä, kun tyttö ja kaverit olivat nuorempia, profiloiduin kavereiden keskuudessa leipuriäidiksi. Meille olikin sitten aina innokkaita tulijoita, varsinkin jos tarjolla oli jonkinlaista leipomista. Oli siinä hommaa ja sotkua välillä, mutta minusta se oli kiva, että leipomisverukkeella sai aina hetken aikaa olla lasten kanssa heidän omien leikkiensä välissä, jutella niitä näitä ja kuulla koulu- ja harrastuskuulumisia ja mitä muuta milloinkin. 

Siitä asti, kun tyttö kavereineen on halunnut itsestään valokuvia, olen saanut olla mukana hovikuvaajan roolissa. Nykyään aika usein, kun kavereita tulee käymään yksittäin tai porukalla, tytöt pyytävät, että otettaisiin valokuvia. Usein heillä ovat ideat jo valmiina ja minun täytyy vain räpsiä niin monta kuvaa kuin mahdollista. Ja sitten jälkikäteen tietysti lähetellä ne fb kautta jokaiselle, jotta saavat kuvat käyttöönsä. Hyvä syy päästä kaikkien kaveriksi. Ei vaiskaan, oikeasti mukavinta on saada olla hetki tyttöjen mukana ottamassa niitä valokuvia. Saa aina hiukan tuntumaa siihen, mitä on meneillään ja mitä kenellekin kuuluu. Jälkikäteen mukavaa on tietysti sekin, kun yhdessä otettuja kuvia päätyy profiilikuviksi tai muuten vain päivityksiin.

Tällaiset pikkujutut ovat ihania mahdollisuuksia! Ei sillä niin väliä, missä roolissa, kunhan vaan saa yhteyden lapsiin/nuoriin ja pysyy hiukan kärryillä kaikkien kuulumisista. Ja aina on tosi kiva huomata, miten mukavia kavereita tytöllä onkaan.  

Koko totuus?

Viime viikkoina useissa suomalaisissa blogeissa on ollut keskustelua blogitekstien luomasta todellisuudesta ja siitä onko se nykyään pelkkää feikkiä tai toisin sanoen bloggajan toiveajatelua. Kaupalliset blogithan ovat viime vuosina muuttuneet enemmän ja enemmän ammattimaisesti toteutetuiksi ja huolella tyylitellyiksi kokonaisuuksiksi. Toisaalta aika samanlaista kritiikkiä olen joskus huomannut facebookissa, kun joku on ihmetellyt jonkun toisen positiivisia arkipostauksia, vaikka tyypin elämäntilanne ns. "vaatisi" jotakin muuta.

Nykymaailmassa tietysti jokaisella on varmasti medianlukutaitoa sen verran, että ei ihan vakavisssaan kuvittele blogista tai fb-profiilista saavansa kenenkään elämästä kokonaiskuvaa. Toisaalta kuitenkin jokainen luo kaikesta näkemästään ja lukemastaan mielikuvia ja rakentaa niistä omat olettamuksensa. 

Mikä siinä mediakeskustelussa jäi itseäni mietityttämään, oli vähän sama asia, kuin mitä tyttö välillä valittaa. Ihosairaus harmittaa ja lääkitys väsyttää välillä ihan mahdottomasti, mutta päällisin puolin hän näyttää täysin terveeltä omalta itseltään. Eikä hän tietenkään halua huokailla väsymystään ääneen, notkua laiskan näköisenä ihmisten ilmoilla tai yleensä edes paljastaa uupumusta ilmeillään, vaikka tietääkin, että seuraus on se, että kaikki eivät ymmärrä ollenkaan, miltä terveen näköinen sairastaminen tuntuu. 

Pitäisikö siis uskottavuuden vuoksi koko elämän pyöriä 100% harmillisen asian ympärillä? Ei tietenkään. Sen ymmärtää jokainen, että on ilman muuta parempi, jos pystyy lokeroimaan asioita mielessään niin, että elämään jää muutakin kuin sairautta, tai mitä tahansa muuta haastetta sitä nyt ihmiselle voikaan tapahtua. Olen itsekin muutaman kerran miettinyt, että odotetaanko minun postaavan täällä tai fb-profiilissa iloisten ja terveen näköisten valokuvien sijaan kuvia sairaala-apteekkiin vievältä, loputtoman pitkältä tuntuvalta kellarikäytävältä, tai keittiön kaapista, minne kerätään käytetyt ruiskut odottamaan ongelmajätteeseen vientiä. Tai jotakin muuta sellaista, missä sairaus ja sairastaminen on pääosassa.

Ainakaan tässä kohtaa en todellakaan halua esitellä mitään sellaista. Sairastaminen ja sen jäljet ovat yksityisasia ja sitä paitsi elämässä on muutakin. Nimenomaan sellaisena aikana, kun on jotakin harmillista ajateltavaa, kannattaa keskittyä kaikkeen mukavaan ja normaaliin niin paljon kuin se vain on mahdollista. Se auttaa rajaamaan sitä hiukan synkeämpää todellisuutta niin, ettei sairaus ja sen hoito vie koko tilaa, vaikka ei kuluisi päivääkään, ettei joutuisi jollain tapaa ottamaan niitäkin huomioon.

Takaisin siihen mediakeskusteluun. Totuus jokaisen ihmisen elämästä rakentuu joka tapauksessa palasista. Se, että kaikki palaset eivät ole julkisesti näkyvillä, ei mielestäni yhtään vähennä sitä totuutta, mikä on esillä. Mitä tällä postauksella peräänkuulutan on se, että iloiset ja posiitiviset asiat, sekä niiden huomaaminen ja niistä puhuminen, voivat parhaimmillaan olla hyvin toimiva ja terve selviytymisstrategia. Niitä ei kannata yhtään väheksyä somessakaan, ne nimittäin saattavat olla ihan yhtä rehellisiä kuvauksia ihan samasta elämästä.