Arjen iloja

Yhtenä lomapäivänä aikansa levättyään tyttö keksi alkaa leipomaan cupcakesejä. Ilahduin ideasta kovasti, koska tässä sairastamisen aikana ideat tehdä jotakin ihan tuosta vaan ovat olleet aika vähissä. Pistokset väsyttävät sen verran, että yleensä riittää, kun selviytyy perusarjesta ja kaikki ylimääräinen on enemmän tai vähemmän tauolla. Innostavia ideoita kyllä pulppuaa ihan entiseen tahtiin, mutta toteuttamisenergia on suurimman osan aikaa valitettavan vähissä. Ideoiden käytäntöön panoa joudutaankin sitten yhteistuumin säätelemään/mahdollistamaan sen mukaan, miltä kokonaisuus sattuu milloinkin näyttämään.

Lääkkeiden aiheuttamasta väsymyksestä tullessa puheeksi joskus alkaa aavistuksen verran ärsyttää, jos joku muistuttaa teini-iän olevan ihan luonnostaankin ns. saamatonta. En ole vakuuttunut siitä totuudesta yleisestikään, enkä varsinkaan tämän yhden ideariihen äitinä senkään vertaa. Ilman muuta teini-iässä on normaalia, että kotitöitä kuuluukin hiukan yrittää karttaa, vanhempien kanssa ei enää huvita lähteä kävely- tai pyörälenkeille eikä ruohonleikkaus ilman taskurahavastinetta kiinnosta. Harvoin olen kuitenkaan nähnyt sellaisia teinejä, jotka eivät olisi energisiä toteuttamaan omia ideoitaan kavereiden kanssa menemisestä, harrastusjutuista ja muista elämään kuuluvista mukavuuksista. 'Saamattomuus' ei siis minun mielestä ole mitenkään oikea sana kuvailemaan tervettä teini-ikää. Ehkä paremminkin se on aikuisen määritelmä sille, että nuori ei enää ole innokas toteuttamaan aikuisen keksimiä ns. hyödyllisiä ideoita aamusta iltaan. 

Tuona cupcakes-päivänä oli kuitenkin kiva, kun energia riitti leivontaan. Aina kun se riittää johonkin, niin siitä jostakin on iloa useammaksi päiväksi. Siis muutenkin kuin vain herkuttelun muodossa. Teini-iässä on nimittäin tärkeää, että saa asioita aikaiseksi. Ei niitä aikuisten ideoimia, vaan ihan omia.

Miten asuinpaikka vaikuttaa minään

Ranskassa asuvan Avec Sofié blogissa oli hauska kirjoitus siitä, miten asuinpaikka on muuttanut häntä. Harvemmin teen tällaisia suoria teemavarkauksia mistään suunnasta, mutta tuo otsikko jäi mietityttämään. Olemme nyt olleet Belgiassa tälläkin kertaa jo kaksitoista vuotta. Silloin kun tultiin tänne takaisin, monet asiat olivat jo sinänsä tutuntuntuisia muutenkin, vaikka tietysti pysyvästi muuttaessa huomaa nopeasti joutuvansa erilaiseen sopeutumisprosessiin kuin väliaikaisesti maahan tulevana. Nykyään varsinkin flaaminkielisten kulttuuri tuntuu niin tutulta, että monesti huomaan, että heidän logiikkansa on minusta paljon selvempää kuin muissa tuntemissani kulttuureissa. En tiedä, milloin se tapahtui, mutta siltä on tuntunut jo monien vuosien ajan. Tässä täytyy kyllä varmaan mainita se, että lähdin Suomesta jo lukion jälkeen, joten varsinaisesti aikuiselämää en ole siellä elänyt. Ehkä kaikki mielikuvani eivät siis ihan vastaa todellisuutta. (Saa kommentoida, heh!)

Miten olen muuttunut? 

Ensimmäinen juttu, mikä tulee mieleen on neuvottelutaitojen lisääntyminen. Itse olen kokenut, että suomalaisessa kulttuurissa voi mennä suoraan vaikeampaankin asiaan, pyytää sitä mitä tarvitsee ja yleensä asia kuin asia hoituu, eikä hankaliakaan asioita oteta kovin helposti henkilökohtaisesti. Täällä ollaan kuitenkin hiukan herkempiä. Ensin pitää muistaa hiukan puhua jotakin muutakin, antaa positiivista palautetta ja olla muutenkin mukava, ennen kuin kannattaa edes mennä siihen hankalampaan asiaan. Suoraan negatiiviseen asiaan menemällä saa yleensä aikaan vain vastahankaisen reaktion. Siitä tilanteesta voi olla vaikea neuvotella hyvää ratkaisua. Siinä tulee sitten helposti mieleen, että kohtelu ei ole reilua tai ihmiset eivät ole yhteistyöhaluisia. Se ei kuitenkaan ole minun kokemukseni mukaan totta. Luulen, että suorasukainen lähestymistapa vaan kuulostaa täkäläisittäin niin ärsyttävältä ja vaativalta, että se nostattaa karvat pystyyn. Suorasukaisuus kuitenkin istunee aika syvässä, koska joudun edelleenkin miettimään joissakin tiukemmissa tilanteissa etukäteen, millä kommenteilla saan jutun mahdollisimman optimaalisesti alkuun. Mutta sen kun muistaa, niin hyvin menee ja palvelu pelaa. 

Hygienia on täälläkin sellainen asia, missä on joutunut hiukan kovettumaan. En ole ihan kamalan pöpökammoinen, mutta monesti on siltikin parempi, että ei ajattele sellaisia asioita liian syvällisesti. Hulluksi tulee, jos alkaa puhdistaa tai desinfioida kaikkea mahdollista. Tosiasia on se, että täällä siisteystaso on minusta ihan normaali, mutta sen tarkemmasta hygieniasta ei kannata välittää. Esimerkiksi käy se, että tytön ollessa ala-asteella, lapsia kiellettiin tarhassa pesemästä vessan jälkeen käsiä, koska siihen kului liikaa aikaa. Siitä muutaman vuoden jälkeen tuli sikainfluenssa, joka sitten kuitenkin sai ainakin sen verran hälyä aikaan, että muutaman viikon ajan ennen päiväruokaeväitä lapsille tröötättiin desinfiointiainetta käsiin. Se ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, eikä lopulta aiheuttanut minkäänlaista muutosta edes niihin käsienpesurutiineihin. Kotona käsien pesu on ihan normirutiini meidän perheessä, mutta turha on alkaa miettiä, mitä pöpöjä muiden käsissä on tai alkaa puhdistaa esim. ovenkahvoja sen enempää kuin mitä normaalisiivouksella tekisi muutenkin. 

Keittiöhygienia ravintoloissa on mielestäni EU-säädösten kiristymisen myötä hiukan parantunut, mutta parempi silti jos ei turhaa kurki keittiöön. Kaikkia säädöksiä ei todellakaan noudateta samalla pieteetillä kuin Suomessa tehtäisiin. Muutama vuosi sitten seurasin hampparipaikassa, kun vessarouva pyyhki taukotyönään tarjottimia puhtaaksi sillä aikaa, kun vessassa oli asiakkaita. Rätti oli varmasti toinen kuin vessojen pyyhkimiseen, mutta en usko ollenkaan, että hän olisi jatkuvasti desinfioinut käsiään eri töiden välissä. Ajatus hiukan yökötti, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi, kun siinäkin paikassa on tullut muutaman kerran käytyä sen tapahtuman jälkeen. Hygienian kanssa olen siis muuttunut todella paljon rennommaksi.

Sama on muuten poskisuudelmien kanssa. Flunssaisenakin pussataan tervehdykset ihan normaalisti. Jos alkaa vastustella tautien vuoksi, niin saa 6kk vuodesta olla tervehtimättä ollenkaan. Sehän olisi kauhean epäkohteliasta, joten parasta vaan unohtaa koko hygienia ja vain toivoa säästyvänsä pahimmilta taudeilta. Siitä tuli toinenkin muutos mieleen. Yleensäkin nimittäin tuo tervehtiminen on täällä vähän monimutkaisempaa. Joissakin tilanteissa riittää moikkaus tai kättely, useimmiten kuitenkin tarvitaan yksi tai kolme pusua riippuen osittain tuttuudesta ja syystä miksi tavataan. Alunperin koin sen hiukan epämiellyttäväksi, että puolituntematontakin ihmistä täytyy mennä niin lähelle kasvoja. Näköjään sitä kaikkeen kuitenkin tottuu, koska en edes muista milloin viimeksi olisin edes arastellut tervehtiä sen vuoksi. "Henkilökohtainen tilani" on muutenkin kutistunut olemattomiin, joten menen nykyään huomaamattani seisomaan tai istumaan lähemmäs ihmisiä, kuin mitä Suomessa on tapana. Huomaan tämän yleensä vasta sitten, jos toinen osapuoli alkaa vaikuttaa vaivautuneelta.

Siinä muutama juttu, miten olen mielestäni muuttunut Belgiassa asuessani. Kyllä asuinpaikka ihmiseen vaikuttaa. Tietysti jos sitkeästi pitää kiinni omista tavoistaan ja uskomuksistaan, niin varmaan sitä pystyisi pysymään omanlaisenaankin, mutta sopeutuminen kyllä rentouttaa elämää huomattavasti, kun ei tarvitse ihmetellä tai ärsyyntyä joka asiasta. Ensimmäisinä vuosina tuli vertailtua enemmän ja tuntui, että Suomessa tai Saksassa, mistä silloin tänne tultiin, on jotkut asiat vaan niin paljon paremmin. Jossakin kohtaa kuitenkin paikallinen logiikka alkoi tuntua loogiselta. Sen jälkeen aloin pikkuhiljaa huomata, että täälläkin ollaan oikeassa monissa asioissa ja itse asiassa olen monesta asiasta aikalailla samaa mieltäkin. Se käsien pesun skippaaminen vessan jälkeen on edelleen satunnainen kysymysmerkki, mutta se on kuitenkin ihan pikkujuttu, jos ajattelee elämän kokonaisuutta. Eihän täällä edes lapset sairasta vatsatauteja sen useammin kuin muuallakaan.         

Elokuvaehdotus: Hidden Figures

 

Kuva

Toinen elokuva, minkä äskettäin katsoimme iTunesilta on Hidden Figures. Tämä on ihan ehdoton must viime kevään elokuvista. Se kertoo kolmesta matemaatikkonaisesta, jotka vaikuttavat olennaisella tavalla NASA:n avaruustutkimuksen kehittämiseen. Älykkäiden naisten uralla etenemistä hidastaa kuitenkin naiseuden lisäksi myös ihon väri. Valkoisten miesten maailmassa nämä naiset joutuvat todistamaan uudestaan ja uudestaan kykenevänsä suorittamaan mitä monimutkaisempia laskutoimituksia. 

Elokuva on koskettava kuvaus ajalta, jolloin rotusorto oli vielä arkipäivää eikä naisten odotettu tekevän uraa kodin ulkopuolella. Sopiva sekoitus mielenkiintoista historiaa avaruustutkimuksen alusta, yhteiskunnallista kehitystä ja politiikkaa. Elokuva kertoo aikakaudesta todentuntuisesti, mutta yllätyin iloisesti siitä, että kiukkuisen feminismin peruspiirteillä se ei kuitenkaan leiki. Naiset pärjäävät kyvykkyydellään eivätkä äkäisyydellään, vaikka olosuhteet eivät olekaan heille suotuisat. Tässä on onnistuttu niin hyvin, että positiivinen ja sympaattinen vire oikein alleviivaa yhteiskunnallisten epäkohtien vääryyttä. Negatiivisella kuvauksella ei olisi pystytty voimakkaampaan kannanottoon.

Tässä vielä trailer:

Loma-askartelua: Kanin ulkohäkki

Muutama puhelinkuva eilisestä kesäprojektista. Tilasimme amazon.de kautta Nanook-pupuhäkin parvekkeelle. Ohjeet olivat kuin suoraan jostakin kolmenkymmenen vuoden takaisesta kiinalaisesta askartelumallista, mutta niin vaan saatiin naisvoimin häkki koottua. Sen verran tehtiin omaan tyyliin, että lisäiltiin puuliimaa kaikkiin liitoksiin ja vaihdettiin ruuveja, jos paketin mukana tulleet ruuvit näyttivät liian heppoisilta. Lopputulos oli yllättävän tukeva ja kaunis ulkohäkki, vaikka suoraan sanottuna noita ohjeita katsoessani ajattelin, että lieköhän kaikki palat edes sopivat paikoilleen. 

Katsotaan, kuinka hyvin häkki sateessa suojaa ja kauanko se säilyy käyttökelpoisena. Käyttökokemukset olivat kaikissa häkeissä laidasta laitaan, joten lopulta valitsimme yksinkertaisesti sen, mikä näytti hauskimmalta järkevässä hintahaarukassa. Postitus oli todella nopea ja häkki tuli perille litteässä paketissa kolmessa päivässä. Bitymikatto ja portaat haisivat aika vahvasti, kun paketti avattiin. Toivottavasti ulkoilmassa käry kuitenkin haihtuu nopeasti.

Nyt vaan pitäisi pupun oppia kulkemaan portaita ylös ja alas. Porkkana ylhäällä tuntui ensin olevan toimiva houkutin, mutta pupulaiskimus keksi, että sen saa sieltä alas kurottelemallakin. :D

Kalkkimaalin käyttökokemus

Keväällä löysin kirpparilta puisen kaksimetrisen laatikoston. Se oli petsattu tummaksi (väri oli kutakuinkin sama kuin tuon suuren taulun kehyksessä), joten jotakin piti keksiä. Aluksi mietin, että maalaisin sen mustaksi, sitten keksin, että alaosa voisi olla mattabeige ja kansi puupintainen. Joidenkin projektien kohdalla kuitenkin käy niin, että suunnitelman jokainen osa uhkaa johtaa tappioon... 

Aloitin hiomalla kantta käsin varmistaakseni, että puu tumman lakan alla on oikeasti hiomisen arvoista. Jonkin ajan kuluttua totesin iloisesti sen olevan niin ja päätin jatkaa hommaa hiomakoneella. Mies hiukan ihmetteli, että olohuoneessa meinasin saada sen hiottua, mutta koska siirtämiseen olisi tarvittu neljä miestä, päättelin, että kokeilen ainakin, josko pöly laskeutuisi suurimmaksi osaksi kaapin ympärille. Jouduin lopettamaan hiomisen puolen tunnin kuluttua kun olin saanut n. 50cm osan kannesta hiottua. Tyttö tuli yläkerrasta ja huusi portaikosta: "Äiti, mitä ihmettä sä teet, kun täällä ei melkein pysty hengittämään ja ilma on niin harmaata, että mä en melkein edes näe sua..." Se loppui siihen. Turha varmaan edes mainita, että se lauantai menikin sitten verhojen ja ikkunoiden pesussa ja pölyn pyyhkimisessä...

Seuraavaksi hioin jäljelle jääneet pinnat käsin pikaisesti aika karkealla hiomapaperilla nopeuttaakseni hommaa. (Käsinhiomalla pöly ainakin laskeutuu suurimmaksi osaksi lähimaastoon.) Aikani maaleja vertailtuani tulin siihen tulokseen, että kokeilen kalkkityyppistä maalia, koska sen luvattiin olevan ohuenohut ja matta. Maali ei kuitenkaan ollut perinteistä kalkkimaalia, vaan ihan kemiaa, minkä avulla lopptulos muistuttaisi kalkkimaalia. 

Ensimmäinen ongelma oli, että maali oli niin paksua ja nopeasti kuivavaa, että levittäminen ohuesti oli yllättävän hankalaa. Vasten ohjeita päädyin hiomaan sitten kerrostenkin välillä, mistä tietysti tuli jälleen toivoton määrä valkoista hienoa pölyä. Kuivaa pintaa katsottuani en uskonut, että kannattaisi jatkaa toiseen kerrokseen ilman hiomista. 

Seuraava ongelma oli, että maalin värikartta ei vastannut millään tavalla lopputulosta. Tummasta beigestä, väri taisi olla viralliselta nimeltään "juutti," tuli kerman valkoinen. Vertasin lopputulosta värikarttaan ja lopputulos oli kyllä ihan rehellisesti yksi valkoisista sävyistä ylärivillä, kun taas purkin perusteella olisi pitänyt olla ihan tummimpien joukossa kartan alarivillä. Siinä vaiheessa alkoi ärsyttää niin paljon, etten viitsinyt edes lähteä valittamaan ja vaatimaan uutta purkkia. 

Lopputuloksena on nyt tuollainen maalaisromanttinen jykevä kaappi. Ei se pahalta näytä, jos maalaisromanttisesta tyylistä tykkää, mutta ei se vastaa millään tavalla rouheampaa tunnelmaa mihin pyrin. Maalaisromanttisuutta lisää vielä tuo hionta, mutta se oli pakko tehdä viimeisen kerroksenkin jälkeen, koska maali ei mitenkään levittynyt tasaisesti. Hiominen oli ainoa keino saada lopputuloksesta siisti ja ohuen näköinen. 

Lopuksi jätin kalkkimaalille suositellun vahauksen tekemättä kokonaan, koska tästä maalaisromantiikasta on jossakin kohtaa päästävä ehdottomasti eroon. (Kunhan tässä vaan jossakin kohtaa intoa riittää jatkaa tätä projektia, huoh!) Nyt nimittäin ongelmana on se, että kalkkityyppisen maalin pintaan ei taida tarttua ihan mikä vaan, joten parasta on kai jatkaa saman firman tuotteella ja toivoa, että löytyisi tarpeeksi tumma sävy. Täyteen maalinpoistoon ei varmaan riitä kärsivällisyys. Ei värikartat tietysti ikinä vastaa todellisuutta ihan täysin, mutta näin suurta eroa ei ole kyllä ikinä tullut vastaan. 

Maali oli Rust-oleum Chalky Finnish sävyssä Jute. Täytyy sanoa, että en todellakaan suosittele sitä minkäänlaiseen maalaamiseen. Värikartta on täysin pielessä ja maalin rakenne on erittäin huono, ellei sitten nimenomaan hae sellaista tee-se-itse vaikutelmaa, missä siellä täällä on paksuja siveltimen vetoja ja näyttää, että maali on kuin kuorrutuksena huonekalun pinnassa. Ehkä maalia olisi voinut ohentaa hiukan, mutta epäilen, että sen jälkeen tarttuvuus ja peittävyys olisivat olleet entistä huonommat. Purkin kyljessä luvataan, ettei koko projektin aikana tarvitse hioa ollenkaan, mutta ilman hiomista alussa, välissä ja lopussa, lopputulos olisi varmasti vaatinut kaatopaikkakeikkaa. Itse en voi sietää huonosti maalattuja huonekaluja. Maalaaminen on sellainen laji, että se kannattaa mieluummin jättää tekemättä kokonaan, jos sitä ei aio tehdä kunnolla.

Noin niin kuin yleisenä ehdotuksena kaikkien viime vuosien askartelublogeissa yleistyneiden kalkkimaalin käyttöideoiden vastapainoksi sanoisin, että jos teillä on yhtään kunnianhimoa maalausprojekteissanne niin pysykää kaukana "kalkki"-tyyppisistä maaleista ja valitkaa mieluummin mattapintaista akryli- tai alkydimaalia. Ne vaativat enemmän pohja- ja välityötä rehellisine hiomisineen ja maalikerrosten kuivatteluineen, mutta lopputulos on huomattavasti ammattilaisemman näköinen kuin kalkkimaalituhraukset.     

Synttärit kaupungilla

Koulukaverisynttäreiden järjestäminen on täällä sellainen jokavuotinen pulma. Tarhassa ja ala-asteella juhlat olivat pääasiassa kotona ja ohjelmaksi riitti, kun keksi jotakin erikoisempaa tekemistä. Joskus ohjelmassa oli askartelua, joskus leipomista, joskus vitsikkäiden muotimallivalokuvien ottamista ja niin edelleen. Jossakin kohtaa melkein kaikki ne, joilla ei ollut kotona jotakin erityistä, kuten vaikka isoa maatilaa eläimineen tai uimahallasta puutarhassa, alkoivat keksiä kodin ulkopuolista ohjelmaa syntymäpäiville. Helpoin vaihe oli uimahallikausi, kun vähän joka toinen synttärisankari ilmoitti kutsuvansa kaverit uimaan. Seuraavaksi tuli elokuvabuumi, jolloin kotona pidettiin filmi-ilta tai vaihtoehtoisesti kaverit kutsuttiin elokuviin, mutta sen jälkeen onkin ollut miettimistä. Ongelmana on ollut, että jos useammat kaverisynttärit ovat peräkkäin ja sama idea toistuu liian usein, niin siitä menee helposti hohto ja täytyy keksiä jotakin muuta. Budjetti tietysti rajoittaa, mutta tähän mennessä tuntuu, että kaikilla kavereiden vanhemmilla on suurin piirtein samanlainen ajatus siitä, minkä verran juhlat voivat maksaa ja kaveriporukka on vakiintunut kohtuullisen pieneksi.

Tänä vuonna tyttö keksi varmasti maailman helpoimmin toteutettavan juhlaidean. Metrolla Brysselin keskustaan Starbucksiin juomaan frappucinot. Hommaan kului kolmisen tuntia eräänä aurinkoisena iltapäivänä. Se sisälsi kävelyä, valokuvien ottamista ja torilla istumista jäinen juoma kädessä. Miehen ja minun osuudekseni jäi vilauttaa metrokorttia, maleksia tyttöjen perässä niin kuin meitä ei olisi olemassakaan, ja ostaa ne jäiset frappucinot ja taas väistyä muutaman kymmenen metrin päähän juomaan omiamme.

Täällähän yläkouluikäisillä nuorilla on todella vähän mahdollisuuksia tehdä mitään täysin ilman valvontaa. Tuon ikäisiä tyttöjä ei missään tapauksessa voisi päästää keskenään Brysselin keskustaan. Kaupungin alueella koulua käyvät joutuvat tietysti kulkemaan metrolla jne. mutta silloinkin tuon ikäiset ovat itsekseen liikkeellä ainoastaan koulujen alkamisaikaan aamulla ja loppumisaikaan iltapäivällä. Niinä hetkinä on turvallisempaa, kun on paljon muitakin samanikäisiä liikenteessä. Vapauden kaipuu on kuitenkin tuossa iässä kaikilla täälläkin, joten siitä syystä pysyimme sen verran taka-alalla, että tytöillä kuitenkin oli ainakin sellainen tunne, että olivat olevinaan keskenään reissussa. Valokuvat kertovat totuuden siitä, että tiiviisti mukana kuljettiin alusta loppuun saakka. :)    

Lisää tällaisia juhlia, kiitos! Oli mukava, aurinkoinen iltapäivä meillä aikuisillakin ja huvittuneena muistelimme vuosia, jolloin synttärijuhlien pito oli yhtä hampaiden kiristelyä alusta loppuun... Juhlat ovat kyllä joka vuosi lasten mielestä onnistuneet ja joskus kauan sitten joku alkoi jopa itkeä, kun lopulta joutui lähtemään kotiin. Joinakin vuosina meillä aikuisilla sen sijaan on ollut sellainen olo, että ei enää ikinä! Tiedätte varmaan sen tunteen, kun kaksikymmentä kuusivuotiasta haluaa jokainen tehdä eri asiaa, yksi syö yksinään muiden huomaamatta suuren herkkukipon tyhjäksi, muutamaa ei saa mukaan mihinkään aktiviteettiin, joillekin tulee ilmiriita ja muutama metelöi muuten vaan ihan huvikseen... Vieläkin tulee kylmänväreitä, heh! Vuosia on kulunut ja nämä juhlat olivat ihan eri luokkaa. Kaikilla oli hauskaa ja yksi totesikin kaupungilla kulkiessa, että tuntuu ihan kuin oltaisiin jossakin ulkomailla. Se oli hauskasti sanottu. Kun kukaan ei asu kaupungissa,  niin keskustassa käynti ja tunnelma siellä tuntuu isommalta reissulta kuin mitä se oikeasti on.   

Muotokuvia muistoksi #2

Jatkona edelliseen postaukseen: Nämä olivat tytön oman idean pohjalta otettuja kuvia. En ole näitäkään kuvia käsitellyt mitenkään. Edelliset kuvat otettiin aurinkoisena päivänä täysin varjoisassa kohdassa. Nämä taas otettiin seuraavana päivänä pilvisellä säällä. Harmaa paita ei lisää kontrastia vaan lähinnä yhdistyy tiiliseinän laastin väriin. Tiilien väritys on lämmin, eikä kontrasti kukan kanssa ole yhtä voimakas kuin edellisen postauksen kuvissa. Nyt en itse ollut kovin tyytyväinen kuvien laatuun, struktuuriin ja kontrastien puutteeseen, vaikka tuo valokuvattava itse on tietysti minusta joka kuvakulmasta aina yhtä ihana ja kuvauksellinen. 

Seuraavaksi kuvien siirto iPhonelle. Muutama minuutti säätelyä ja iloinen yllätysyllätysyllätys, filtterit toimivat paljon paremmin ja koulun lopun kunniaksi saatiin kuin saatiinkin se täydellinen kuva postattua. En ole perehtynyt filttereiden käyttöön juurikaan, laiska säätäjä kun olen, mutta näyttäisi siltä, että jos suunnittelee käyttävänsä niitä, niin kuvaan ei kannata turhaan hakea liian suuria kontrasteja värien ja valon avulla. Monet valmiit filtterit tuntuvat auttavan nimenomaan kontrastin luomisessa. Niiden kanssa kuvassa jo olevat kontrastit näyttävät todella voimakkaille ja tunnelmasta saattaa helposti tulla liiankin karu. Ammattitaitoinen tietysti saa kuvaa muokattua juuri sellaiseksi kuin haluaa eri asioita yksittäin säätämällä, mutta tämä amatöörisääntö näyttäisi tämän kokeilun perusteella ainakin pitävän paikkaansa.  

Muotokuvia muistoksi #1

Tänä kesänä juuri ennen koulujen loppumista tarvittiin joku instakelpoinen valokuva loman alkua juhlistamaan. Visiot kuitenkin menivät hiukan ristiin. Idea lähti auringonkukista, jotka löytyivät ruokakaupan kukkatiskiltä. Kirkkaan keltaisen vastapainoksi pyysin pukeutumaan mustavalkoraidalliseen kesämekkoon ja taustaksi ehdotin omasta mielestäni kylmäksi ja rouheaksi kontrastiksi sopivaa kiviseinää... Kaikki meni hyvin ja kuvista tuli luonnonvalossa juuri sellaisia kuin olin päässäni visioinut. Ei tarvinnut säätää värejä ollenkaan, eikä edes kropata yhtäkään kuvaa. En jaksa itse juurikaan photoshopata kuvia ja säätää värejä tai valotusta, joten pyrin ottamaan kuvat sellaisessa valossa, että ne ovat saman tien sellaisia, mitä toivon. Aina ei tietysti voi onnistua, mutta nyt onnistui ainakin kymmenen kuvaa ihan yli odotusten.

Kunnes..., kunnes teini siirsi mieluisammat kuvista puhelimeensa ja alkoi lisätä niihin filttereitä, jotta saisi niihin mieleisensä tunnelman. Kesti about viisi minuuttia ja sen jälkeen lopputulos oli ihan varma. Mistään kuvasta ei kuulema saanut filttereilläkään sellaista, mikä hänellä oli toiveena. Opin sen, että silmiä polttavan keltaisen ja kylmän harmaan seinän ero ei ollutkaan filttereille mikään ihanteellinen kontrasti. Muutama filtteri näytti kuitenkin omasta mielestäni ihan kohtuullisen hyvältä, mutta niihin tuli niin uhkaavalta näyttävä rouheus, että loman alun iloiseen tunnelmaan ne eivät kuulema sopineet. 

Mitä sitten tapahtui? Näytän seuraavat kuvat seuraavassa postauksessa. Se on kuulkaa pienestä kiinni, onnistuvatko valokuvat ja saako niistä mieleisiä... Opin senkin, että kuvia ottaessa on parasta seurata 'tilaajan' visiota oman vision sijaan. Mutta itse tykkään silti näistä kuvista ihan hurjasti.  

Elokuvaehdotus: Gifted

Kuva 

Hyviä elokuvia on tullut harvakseen, joten viime aikoina on tullut harvemmin lähdettyä elokuviin. Gifted-elokuva kuitenkin kertoi sen verran mielenkiintoisesta teemasta, että käytiin se katsomassa. Elokuva on kertomus erityislahjakkaasta tytöstä, joka on äitinsä kuoleman jälkeen jäänyt enonsa hoitoon. Eno toivoo tytölle normaalia lapsuutta ja lähettää hänet tavalliseen kouluun tavallisten lasten joukkoon. Kysymys kuuluu, pystyykö erityislahjakas lapsi ikinä elämään ns. normaalia lapsuutta. Tarinan syvyys kuitenkin kuoriutuu pikkuhiljaa. Lapsen kohtalo on tietysti riipaiseva monelta osin, mutta niin ovat muidenkin päähenkilöiden kohtalot. Loppuratkaisu yllättää, vetämällä langanpätkät yhteen, mutta välttääkin tyhjänpäiväiset kliseet täysin onnellisista lopuista. 

Gifted on ehdottomasti elokuva, mikä kannattaa käydä katsomassa, jos yhtään kasvatukseen ja koulumaailmaan liittyvät aiheet, kuten myös erityiskasvatus, sekä lasten kykyjen ja vanhempien odotusten ristiriitaisuus kiinnostavat. Toivottavasti elokuva ilmestyy myös Suomessa. Muuten kannattaa tietysti pitää silmällä vaikka iTunesia tai miksei Netflixiäkin.  

Tässä vielä trailer:

Still interested?

Viimeisen muutaman kuukauden aikana ei ole kovin usein tullut tartuttua kameraan. Samalla jutunaiheet ovat olleet jotenkin vähissä. Selkeitä syitä on muutama. Selitän tässä hiukan, vaikka en selitysvelvollinen olekaan. Se kuitenkin selkeyttää ajatuksia, joten kirjoitan nyt sitten päiväkirjan sijaan tähän.

Kulunut vuosi oli aika väsyttävä hiukan työjuttujen, mutta vielä enemmän tytön sairastelun vuoksi. Melkein joka viikko oli vähintään yksi, usein muutama terveyteen/sairauteen liittyvä käynti jossakin. Isossa kaupungissa mihinkään on harvoin helppo ja lyhyt matka, joten pieneenkin asiaan kului usein tunti jos toinenkin. Lisäksi koulupäiviä piti lyhennellä epäsäännöllisen säännöllisesti, joten jokainen viikko oli omanlaisensa ja täytyi miettiä aikataulut uudelleen tilanteen mukaan niin että sain kuitenkin kaikki työjutut hoidettua kiitettävästi. 

Toisaalta myös sairauden eteneminen ja lääkityksen onnistumisen jännittäminen, sekä sen sivuvaikutuksena tuleva uupumus, sai usein tuntumaan, että oli joko väsyneitä tai vielä väsyneempiä päiviä. Silloin tällöin oli virkeämpikin päivä välissä, mutta niin harvassa, ettei ne jääneet sen kummemmin mieleen. Nyt kesän koittaessa olo alkoi tuntua hiukan jyrän alle jääneeltä, kun omallekin väsymykselle pystyi hiukan antamaan tilaa. Meni useampi viikko ennen kuin alkoi edes tuntua, että viitsisi kameraa ottaa esille. Väsymys ei tunnetusti lisää luovuutta.

Toinen asia, mikä on tehnyt tästä blogin pitämisestä vähemmän viihdyttävää on englanninkielisten tekstien kirjoitus. Käytän englantia päivittäin, eikä kirjoittamisessa itsessään ole sen enempää vaivaa, mutta oman tekstin kirjoittaminen kaksi kertaa vie kaksi kertaa enemmän aikaa. Tilastojen mukaan lukijamäärä kasvoi, mutta rentoutusfaktori katosi, kun lisäsin toisen kielen. Tämä on kuitenkin oma vapaa-ajan juttuni, joten hommassa ei sellaisenaan tuntunut olevan kovin paljon järkeä. Alun perin aloitin blogin siksi, että saisin kirjoittaa suomeksi, joten kielen lisäys vain teki koko hommasta tylsempää. 

Aika monta vuotta blogi on kulkenut mukana, mutta nyt on ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että en tiedä innostaako tämän kirjoittelu enää kovin pitkään. Katsotaan miten käy, mutta nyt teen ensimmäiseksi sen muutoksen, että pudotan englannin kerralla pois. Jospas se siitä.

----

The last few months have been a bit tiring for me in many different ways and my creative juices have run more or less empty... I have noticed that if I want to keep blogging I better swap back to the Finnish language only. I'm sorry. If you are one of the English speaking readers, I would like to thank you for following me here!